Paketissa

Jos olisin saanut euron joka kerta kun joku ehdotti, että poltan ex-miehen kamat, niin minulla olisi ainakin jo vitonen. Ja bensiinit kaupanpäälle.

Olen kuitenkin järki-ihminen. Ja empaattinen. Ymmärrän ihmisten tuskaa, elämän kokemuksia ja tarvetta kulkea omia ihme polkujaan.

Siksi en polttanut miehen kamoja. En heittänyt niitä ikkunasta. En kipannut roskikseen. En pitänyt kirpparia. Vaan pakkasin ne kaikki. Huolellisesti. Millintarkasti niin, että mitään ei säry. Jos se kertoo jotain luonteestani, niin antaapa kertoa. Juuri sellainen olen. Käytin kuplamuovia ja käärin särkyvät astiat lukemattomiin sukkiin, ensin yhteen, sitten toiseen ja kenties vielä kolmanteenkin.

Kun mies, se ex, tulee hakemaan ja lähettämään kamansa kuriiria käyttäen Suomesta Italiaan, ei tarvitse enää miettiä mikä tavara on kenenkin. Mistä sen löytää, miten sen pakkaa. Kaikki on tehty jo. 

Jos joku teistä luki Tavaraa-kirjoitukseni, niin tiedätte miten koville tuo pakkaamisen aloittaminen otti. Turvauduin viinaksiin ja siinähän ei kovin hyvin käynyt. Silti aamulla olin taas pystyssä ja analysoimassa käytöstäni blogissa. Niin tekevät järkevät ihmiset, joilla on esimerkiksi Kuu Kauriissa. Velvollisuudet ensin. Sitten ehkä voi vähän irrotella ja huvitella.

Tänä iltana huvittelen taas. Nyt kun olen sinkku, "vailla huolen häivää" (hah!), voin ottaa käsilaukkuni, avaimeni ja bussikorttini ja lähteä kaupungin yötä kartoittamaan. Kaverien kanssa juhlien tai yksin keikalle lähtien. Kukaan ei odota kotona. Kukaan ei kysy mihin aikaan tulet. En edes minä itse.

Ex-miehen tavaroita kertyi 11 laatikollista, joka kasvanee vielä yhdellä tai kahdella. Kirjalaatikot painoivat kuin synti. Hänen syntinsä, ei minun. Sillä kerrankin minä en ollut se, joka tein väärin.

Mietin miten saan kaikki kamat kellariin. Mutta sitten keksin, että talonmiehellä on varmasti sopivat työkalut. Kuten nokkakärry. Ja niin minä 3 tunnin yöunilla, ja kuukauden sellaisilla eläneenä, yksi päivä raahasin, kärräsin ja nostin kaikki kamat kellariin, oikein talvisodan hengessä.

Ja minä tein sen. Tyhjensin asuntoni toisesta ihmisestä. Rakkaasta sellaisesta, jonka luulin olevan vierellä ihmisiän loppuun asti. Ensin oli ihan kamalaa, ja lopuksi oli jo paremmin. Minä pärjään, minä olen omillani, minä olen vahva.

I feel it coming.

Uusi elämä on tulossa. En tiedä ketä muita siihen kuuluu kuin minä itse. Ehkä ei ketään muuta. Ehkä vain minä itse. Ja se riittää. Onhan minussa niin moneksi. Olenhan minä riittävä itselleni. Täydennän itseäni niin kuin kukaan mies ei voi täydentää.

Mitä muuta sanoisin? Että olen pettynyt, tietenkin. Että uskon edelleen rakkauteen. Että sydämeni on täynnä rakkautta jokaista ihmistä kohtaan. Että olen onnellinen. 

Olen onnellinen. Se riittää mainiosti. Sillä tavara on vain tavaraa. Kellarissa tai kodissa. Tärkeintä on kuka siellä kodissa asuu.

Ja täällä asun nyt minä. Ja vain minä.

Urakkapalkalla tätäkin tehtiin. Otti koville, en sitä kiellä. Mutta lopussa kiitos todellakin seisoi. Ja sitten se kiitollinen kaatui väsyneenä sänkyyn.

Mitä jää tästä kaikesta jäljelle? No oma koti ja oma lupa tehdä mitä lystää. Sekä unettomuus ja pienen pieni fengshui-kirja tyhjässä hyllyssä. Pian se hylly täyttyy. Sillä niin elämä ja sen energiat operoivat. Se jos mikä on fengshuita.

Kitarasankari

Kun kuuntelen musiikkia koko olohuoneen täydeltä ja odotan hetkellä millä hyvänsä ilmestyviä metelistä valittavia mummoja ja setiä, en voi olla ajattelematta, että minun olisi pitänyt syntyä tilulilu-kitaristiksi. Palan halusta nousta estradille ja räväyttää repertuaarini auki ja soittaa niin tiukkoja sooloja, että yleisössä leuat loksahtaa hurmoksesta.

Minua ei kuitenkaan ole luotu muusikoksi, kitaristista puhumattakaan. Minulla on lyhyet nakkisormet, en tunne nuoteista ensimmäistäkään ja kärsivällisyyteni ei riitä aloittamaan nollasta, haluaisinhan heti hypätä huipulle.

Kolminkertainen Vesi-Tiikerini alkaa kuitenkin olla sitä mieltä, että tämä valtaisa valtamerien vesitaakka saisi jo nousta harteiltani. Haluaisin palaa ja puhdistua tulessa, muuttua Tuli-Tiikeriksi. Mutta se onkin vaarallinen otus se. Ehkä maailma ei ole siihen valmis!

Otan välillä happea, samalla kun kitarat vinkuvat ja bassot tumisevat. Olen pakannut yhden laatikon täyteen kirjoja, enkä jaksa sitä enää nostaa. Toinen on meneillään. Sydän takoo, alkaa pyörryttää. Pakko pitää tauko. Ja sanoa vaikka ääneen mitä ajattelen. Sillä vaikka en osaa soittaa kitaraa, osaan vääntää vetävän soolon sanoilla.

Tässä väkisinkin joutuu miettimään, että voiko miehiin lajityyppinä enää luottaa. Kaikkiko ne lipeää käsistä? Luottamuksen rakentaminen voi olla uskomattoman kovan työn takana.

Onneksi elämässäni on kuitenkin monta miestä, jotka nyt ovat apuna, ihan konkreettisesti. Eivätkä lähde luotani koskaan. 

James Taylor sanoo, että juuri siksi olen täällä. Sting lähettää puolestani hätäviestin pullossa autiolle saarelle ja katsoo, että se menee myös perille. Billy Idol potkaisee kaikki ovet auki ja rymähtää sisään virne kasvoillaan. Se virne tarttuu minuunkin. Hyvä kun tulit.

Archie Cruzin kanssa voimme pistää nämä kovan tason bileet pystyyn ja haistatella koko maailmalle fuck yout, ja vähän muutakin. Cosmo muistuttaa, että tämä kaikki on sinua varten. Niin on. Tämä asunto, tämä elämä on nyt minun ja vain minun.

Reino Nordin ottaa minut suvereenisti haltuun ja muistuttaa, että on vain NYT. Teemu Brunilan alter ego Cherry sanoo sen, mitä itse en kehtaa sanoa: kaikki miehet ovat sikoja. Käykää vaan jonoon.

Ihania, varteenotettavia ja avuliaita miehiä on siis olemassa, jotka elävät tätä hetkeä kanssani. En ole koskaan täysin yksin. 

Nyt pistän taas haisemaan ja annan sen kuulua koko taloyhtiön täydeltä. Naapurit saattavat kauhistella, että minulla on näin paljon miesseuraa, jo nyt. Mutta niin on. Enkä pidättele yhtään. Antaa vaan mennä.

Siinähän sitä on, lähdön tunnelmaa.

Italian kartat lähtemässä seinältä.

Onneksi elämässä on yksi mies, tai montakin, jotka eivät jätä. Kuten tämä Jeeves.

Tavaraa

Minulla on elämäni suurin fengshui-ongelma. Nimittäin tavarat. Sen toisen.

Olen palannut pakoreissultani kotiin, ja vaikka oman kodin rauha syleilee ja tuntuu hyvältä, edessä on vaikeita aikoja. Koti täytyy siivota entisestä. Toisen ihmisen tavarat täytyy käydä läpi, katsoa joka ikinen laatikko ja boksi läpi, että mikä on minun, mikä on sinun.

Aloitin työn eilen, kerättyäni voimia koko päivän sängyssä ja sohvalla maaten. Illalla se alkoi. Avasin ensin dvd-kaapin ja aloin tyhjentää. Nämä on mun, noi on sun. Columbot ja Sherlockit, ei aavistustakaan kumman. Koska nehän ovat meidän yhteisiä.

Kirjakasa alkoi nousta olohuoneen lattialle, isoja paksuja kirjoja. Karttoja, vanhoja sanomalehtiä, kuitteja ja tarpeetonta paperisälää. Sinun sälääsi, ei minun.

Cd:t ja äänilevyt, niiden erottelu oli suhteellisen kivutonta. Enemmistö oli minun. Mutta kaikista levyistä en halunnut luopua, ja jätin ne itselleni. Mahdatko edes huomata?

Erehdyin avaamaan yhden pienen postikortti- ja valokuvarasian. Menneiden vuosien joulukortit, syntymäpäivätoivotukset ja kuvia nuoruuden päiviltä. Kuinka olimmekaan eri näköisiä, sileäihoisia, hoikkia, täynnä nuoruuden optimismia. Olimme onnellisia, silminnähden.

"Onnellista ikääntymistä minun kanssani" luki eräässä syntymäpäiväkortissa, jonka olin kirjoittanut. Toisessa luki "yhteistä loppuelämän pituista matkaa". Kun etsin korttia tänä aamuna, en enää löytänyt sitä. Mihin se yhtäkkiä hävisi? Ja mihin tämä suhde yhtäkkiä hävisi.

Kiristävä tunne vatsanpohjassa oli liikaa. Ja niin otin ensimmäisen vodkapaukun, ja sitten toisen. Ei mitään puolitäysiä laseja, vaan piripintaan vaan. Ja niin tyhjeni se pullo. Ja minä itkin. Ja oksensin. Ja sammuin oksennukseni viereen. Kun keskellä yötä sain itseni ylös, otin pitkän kuuman suihkun ja nojasin otsaa seinää vasten.

Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Fengshui-ongelman ratkaiseminen ei ollutkaan niin kivutonta kuin olin kuvitellut. Mielessäni oli ensin ollut, että lasken ja luetteloin joka ikisen tavaran, pidän oikein kirjaa. Näin monet kalsarit, näin monta takkia, näin monta kirjaa, näin monet kengät. Jätit ne kaikki luokseni ja silti kävelit ulos.

Sain ajatuksesta kieroutunutta voimaa. Minä vielä näytän. Kirjoitan listani ja julkaisen sen, tietysti. Vaikka täällä blogissa (lista ihmisen kalsareista olisi tylsin kirjoitus ikinä, voin taata). Kosto elää, vaikka kuinka pieni ja mitätön se olisikin.

Jossain vaiheessa tajusin, että mitä hyötyä siitä olisi. Kenellekään. Kaikista vähiten minulle. Itseänihän siinä eniten hajottaisin. Ja olen jo tarpeeksi hajalla.

Seuraavaksi ajattelin, että kylmänviileästi ja tarmokkaasti vaan erottelen toisen kamat omistani ja pakkaan ne kellariin pois silmistä. Suitsait, sitten se on tehty. Uusi elämä alkaa, ja minulla on taas kodissani tilaa katsella, että mitä se fengshui tuohon uuteen tilaan oikein kehittää. Miten se tyhjiö täyttyy.

Kuten eilisen illan kokemuksesta voin päätellä, mikään näistä skenaarioista ei toteudu. Ei kosto eikä tehokas toiminta. Joudun varmaan katselemaan tuota olohuoneen vallannutta kasaa vielä jonkin aikaa. Sillä 17 vuoden muistojen, kokemusten ja toiveiden läpikäyminen ja niiden pakkaaminen pois silmistä ei onnistu hetkessä.

Eilen oli syyskuun 11. päivä, maailmaa järisyttänyt tuhon päivä. Minunkin sisälläni asui terrori, minunkin lentokoneeni teki tuhoisan täsmäosuman, minunkin kaksoistornini kaatuivat.

Täystuhon, toivottomuuden ja silkan joka paikkaan räjähtäneen romun ja surun jälkeen on vuorossa jotain muuta. Kuinka kauan kerään oman elämäni palasia, en tiedä. On hyviä päiviä, on keskinkertaisia päiviä ja sitten on vielä täystuhon päiviä.

Elän toivossa, että koen vielä sen onnellisen päivän, ilman tuskaa ja kipua. Aamusta iltaan.

Mitä jää rakkaudesta jäljelle? No tavaraa ja tuskaista oloa ainakin. Joskus myöhemmin vielä hyvät muistot.

Aikaansaajat ja ajattelijat

Oletko sinä mielestäsi enemmän aikaansaaja vai ajattelija, toiminnan ihminen vai tuumaileva mietintämyssy? Meitä ihmisiä voi luokitella monella tavalla. Nyt käännetään katse astrologiaan ja eläimelliseen puoleemme.

Kiinalaisessa astrologiassa eläimet jaotellaan erilaisiin kolmen kaverin kimppoihin, joilla on samanlainen ajatusmaailma: aikaansaajiin (Rotta, Apina ja Lohikäärme), puolustajiin (Koira, Hevonen ja Tiikeri), vaikuttajiin (Sika, Lammas ja Jänis) ja ajattelijoihin (Kukko, Härkä sekä Käärme). Näin on kaikille eläinradan merkeille saatu yksi kattava termi, joka kiteyttää niiden päällimmäisen toimintatavan. Näin eläimiä on luokiteltu ainakin Anja Banksin kirjassa Kiinalaisen astrologian salat.

Aikaansaajat: Rotta, Apina ja Lohikäärme

Nimensä mukaisesti aikaansaajat käärivät hihansa ja ovat jo työn touhussa tarmokkaasti, kun ajattelijat vielä funtsivat, että onkohan tuo paras strategia. Ensimmäisille tärkeintä on muutos, jälkimmäisille taas pysyvyys. Aikaansaajien primus motor on sisäsyntyinen halu aloittaa ja saada asioita tapahtumaan ja innostaa muut mukaan. Käytännönläheinen touhukkuus voi välillä olla muiden mielestä päätöntä, mutta aina inspiroivaa.

Ajattelijat: Kukko, Härkä ja Käärme

Lahjakkaat ja älylliset ajattelijat tarvitsevat aikaa toimintaan ryhtymiseen ja niiden täytyy ensin tehdä selvät suunnitelmat. Kristallin kirkas idea saattaa istua niiden päässä ja valaista tietä eteenpäin, mutta ne eivät pukahdakaan siitä muille. Ajattelijat pitävätkin omat ajatuksensa usein piilossa viimeiseen asti ennen kuin avaavat suunsa. Päätös on siihen mennessä jo tehty ja yhtä kuin ajatuksen tasolla toteutettu. Peruuttamisen varaa ei ole, eivätkä nämä mietintämyssyt muuta mieltään vaikka muut kuinka yrittäisivät niitä taivutella. Onko teillä kotona tällainen pukahtamaton miettijä?

Vaikuttajat: Sika, Lammas ja Jänis

Mielipidevaikuttajat, joita sanotaan myös katalysaattoreiksi, vetelevät verkkoja taustalla ja keräävät saalista hitaasti mutta yllättävän varmasti. Ne ovat rauhaarakastavia, ihmissuhdekeskeisiä ja hyviä neuvottelijoita. Vaikuttajat välittävät muiden tunteista. Ne osaavat tarjota apuaan sitä tarvitseville sekä ottaa apua myös itse vastaan. Samalla niiden oma suhdeverkosto kasvaa mittavaksi ja tuntuukin, että vaikuttajat tuntevat aina kaikki tärkeät tahot ja saavat siksi asiansa rullaamaan eteenpäin vauhdikkaasti. Vaikuttajan kaveri kannattaa olla!

Puolustajat: Koira, Hevonen ja Tiikeri

Tunteidensa ohjaamat ja vaistojensa varassa kulkevat kodin, perheen ja isänmaan puolustajat ovat myös toiminnan eläimiä. Ne ovat kapinallisia ja rohkeita oman tien kulkijoita, mutta kun yhteinen etu on kyseessä, ne unohtavat hetkeksi itsensä ja tarttuvat toimeen. Nämä moraalinvartijat saattavat joskus nähdä vain oman, tutun näkökantansa ja puolustavat sitä herkeämättä. Näiltä kavereilta voit odottaa avointa, rehellistä peliä, jossa ei pelätä, vaan pelataan. Lopputulosta ei vain ole helppo veikata.

Eläinten välisiä suhteita

Tietenkään me emme kuulu vain yhden eläimen vaikutuspiiriin, vaan parhaillaan meissä käy kädenvääntöä neljä eri eläintä syntymävuoden, -kuukauden, -päivän ja -tunnin mukaan. Siinä saakin olla tarkkana, että kenen lauluja laulat ja kenen riveissä marssit, eli mikä eläin sinua vie elämässä eteenpäin niin, että sinä itse oletkin vain talutushihnassa ja komentopillin päässä. Eläimellinen puolesi puskee esiin ja ottaa ohjat!

Monilla meistä saattaa olla sisäisiä ristiriitoja, jotka selittyvät sillä, että oman astrologisen kartan eläimet ovatkin vastakkaisia eläimiä tai muuten ottavat matsia keskenään. Jos ei oman kartan sisällä, niin puolison kartan kanssa näin voi käydä. Ilmankos tulee tehtyä tikusta asiaa ja ärhenneltyä niskakarvat pystyssä.

Toisilla eläimillä taas on niin kivaa keskenään, että hormonit käynnistyvät hyvään hyrinään. Jutun juoni on heti selvä molemmille osapuolille ja ollaan saman tien valmiita yhteiseen pilttuuseen. Tällainen harmonia löytyy esimerkiksi Koiran ja Jäniksen väliltä - siksi Koiran vuosi on erinomaista aikaa juuri Jäniksille. Kun ensi vuonna siirrymme Sian merkkiin, Tiikerit taas juhlivat, sillä ne ovat hyvää pataa Sikojen kanssa.

Kaksi samaa eläintä, kuten vaikkapa kaksi Hevosta, saattavat ryhtyä kilpailemaan keskenään paremmuudesta. Ne ymmärtävät kyllä toisiaan paremmin kuin hyvin, mutta eivät voi sietää omien virheidensä heijastumista takaisin toisen käytöksessä. Se on kuin peiliin katselisi. 

Oman eläimen vuosi ei siksi olekaan aina se paras mahdollinen, koska tilanteet saattavat äkillisesti kulminoitua ja vanhat virhearvioinnit räpsähtää näpeille. Sama pätee vastakkaisen eläimen vuosiin: kun olet napit vastakkain jonkun kanssa, siitä ei yleensä hyvää seuraa. Saatat joutua nousemaan maasta katupölyä harteilta pudistellen, kun sinut on isketty kanveesiin. Sellaiselta tuntuu täystörmäys. Itse törmään tänä vuonna Koiraan, eikä se niin loikoisalta näytä kuin mitä tässä alla olevassa kuvassa!

Oman karttani eläimet ja niiden toimintatavat

Itse olen erityisesti tutustunut Härän ja Kukon päänsisäiseen ajatteluun sekä Koiran ja Hevosen tarmokkaaseen toimintaan lähipiirini karttoja tutkimalla. Totisesti tuttua on omasta kartastani löytyvät Tiikerin motiivit sekä Lohikäärmeen tekevä luonne. 

Oman karttani ristiriidoista pitää huolen Yang Veden (Ren) ja Yang Tulen (Bing) välinen törmäys sekä Tiikerin ja Lohikäärmeen sylipaini keskenään. Vaikka noissa eläimissä on paljon samaa, niin niitä hallitseva elementti vaikuttaa paljon eläinten luonteeseen. 

Vesi-Tiikeri on arvaamattomaksi ja äkkipikaiseksi eläimeksi yllättävän päättämätön ja paikoillaan jumittava, sillä se jää puolustusasemiin lillumaan pitkäksi aikaa. Kylmä vesi jähmettää Tiikerin aloilleen ja liian pienen saaliin perään se ei jaksa edes liikahtaa. Tuli-Lohikäärme sen sijaan haluaisi mennä täyttä höyryä eteenpäin ja sitä ärsyttää tavattomasti Vesi-Tiikerin venkoilu ja jättäytyminen kelkasta. Mikä maksaa, miksi ei aloiteta jo? Näiden perustavanlaatuisten ristiriitojen kanssa saa pahimmillaan taistella koko elämänsä, sillä turkkiaan ei voi kesken kaiken vaihtaa. Näillä raidoilla ja karvapeitteellä mennään, mitkä on syntymähetkellä saatu.

Lohikäärme pistää tuulemaan

Vuosieläimeni Lohikäärme on siis luokitukseltaan aikaansaaja ja se nauttiikin siitä, kun sille avautuu tilaisuus tehdä muutoksia, mielellään toisten puolesta. Kun sille annetaan pienikin pikkirilli, se on jo raivaamassa kaappeja, kantamassa kaatopaikalle, etsimässä siivousvälineitä, järkeistämässä säilytystä ja siirtämässä huonekaluja. Ohjat omiin käsiin ilman raportointivelvollisuutta on Lohikäärmeen unelma. Jos se ei heti pääse aloittamaan, ja joutuu vielä odottelemaan toisten hyväksyntää lupalappuineen, se turhautuu ja saattaa jättää koko projektin sikseen. 

Käytännön esimerkki omasta elämästä 

Viimeksi mieheni perheen kesämökillä Italiassa aikaansaapa Lohikäärmeeni näki hetkensä koittaneen, kun omistajat lähtivät asioille koko päiväksi. Nyt alkaa tapahtua... Otin kohteeksi yhden hengen makuukamarin, jonka huonejärjestys oli närästänyt sisäistä fengshui-konsulttiani jo vuosikaudet. Miksi tuo kaappi on tuossa ikkunan edessä, entä miksi kaikki roinat on kasattu tuohon nurkkaan? Kamalaa fengshuita!

Hyvä tekosyy raivauksen aloittamiseen oli se, että talven aikana taloon oli päässyt sisälle hiiriä, jotka olivat nakertaneet patjoja puruiksi. Oli siis syytä tarkistaa sänkyjen ja kaappien aluset, desinfioida ja siinä sivussa uudistaa järjestystä. Kun homma oli valmis, huone vaikutti paljon valoisammalta ja tilavammalta. Minähän tiesin sen! Lopputuloksen visualisointi ei paljoa vaatinut, mutta muutokseen tarvittiin lähtölaukaus, tilaisuus ja sopiva mielentila. Niin, ja se, että kukaan ei ollut paikalla sanomassa vastaan!

Onpa ihanaa, kun on saatu nurkat siivottua ja kamat raivattua! Oikealla yläkulmassa pieni makuuhuone, jonka mylläsin ex tempore läpi, kun kukaan ei ollut kieltämässä. Aika Lohikäärmemäistä toimintaa, sanoisin! Tiikeri tsemppasi mukana.

Kun mieheni on reissussa, silloin yleensä myös tapahtuu. Lohikäärme miettii, että oma tupa, oma lupa. Viimeksi kun mies oli poissa viikon, osa huonekaluista vaihtui, vaatehuoneeseen ilmestyi uusi lattia, seiniä maalattiin, kirjahyllyn sisältöä perkattiin ja makuuhuoneen järjestys muuttui. Sitten oli vuorossa tapetointia. 

Aina välillä miehelle täytyy kertoa, että missä tavarat nyt sijaitsevat. Onneksi muutoksista ei tule koskaan sanomista, sillä lopputulos miellyttää molempia.

Ai niin, tein muuten pientä pintaremonttia.
 Meillä alkaa tapahtua yleensä
juuri silloin, kun olen yksin kotona!

Toisille eläimille, kuten Härälle, ja muille hitaamman energian eläimille, muutos on vaikea pala ja ne kaipaavat pysyvyyttä, niin tavaroiden paikoissa kuin asuinsijoissa. Toiset eläimet taas, kuten minun Lohikäärmeeni, kaipaavat jatkuvaa muutosta ja virikkeitä. Pienikin muutos riittää.

Harva työ palkitsee niin paljon kuin visuaalisen, sisustuksellisen uudistuksen toteuttaminen. Jos sen vielä voi tehdä pikkurahalla ja pelkkiä hoksottimia käyttäen, aina parempi. Myllään kaapit läpi ja nyhjään mieluummin tyhjästä kuin lähden rautakauppaan.

Tässä alla vielä esimerkki mittatilaustyönä tehdystä tv- ja stereohyllystä, josta aamulla herätessä ei ollut mitään tietoa ja joka illalla oli jo päässyt paikoilleen. Eikä maksanut mitään kuin itse vaivanpalkan, sillä kaikki materiaalit löytyivät kellarista. Harmi vain, että vanha jämerä putki-tv ei muutoksesta tykännyt ja kadotti kuvansa. Mutta poikkitieteellisiä vahinkoja nyt aina sattuu, kun Lohikäärme pääsee asialle. Tarkoitus pyhittää keinot!

Se on just millilleen eikä melkein. Kunhan vanha putkitelkkari saadaan uusittua, tämä mittatilauskalustekin mahtuu syvennykseensä nätisti kokonaan. Yläpuolelle mahtuisi vielä seinähylly samasta jämämateriaalista.

Tavararakkaus

Viime aikoina on ollut niin paljon ajateltavaa ja prosessoitavaa, että on mennyt aamuyön tuntejakin ajatusten järjestelemiseen ja lajittelemiseen (ja unet siihen päälle). Siitä yleensä tietää, että ollaan stressin puolella. Ajatuksia on virrannut siihen tahtiin, että on kuin spiidiä olisi vetänyt ja ajaa formulaa pään sisällä - mutta rata ei mahdu kuin tiukalle ympyrälle. Myös tavaroita on virrannut silmieni edessä sellainen määrä, että päätä on alkanut usein kivistää. Liikaa visuaalisia ärsykkeitä, muista ärsytyksistä puhumattakaan. Olen nimittäin ollut roudaamassa, lajittelemassa ja pelastamassa lähipiirin tavaroita. Mielelläni olisin niitä myös pois heittänyt. Rakkaus tavaroihin on tiukassa.

Tämä kaikki sai minut miettimään verenperintöä ja sukurasitteita. Äitini on kertonut, että hänen äitinsä vielä sairasvuoteellaankin pyysi oikaisemaan maton hapsut, kun ei itse siihen enää kyennyt. Äitini on kova järjestyksen ihminen ja siivoaminen on olennainen osa normaalia elämää. Kuka sitä nyt sotkussa voi elää. Välillä siivotaan myös muiden luona. Siis sellaisten ihmisten, jotka eivät omista ongelmistaan johtuen siihen oikein kykene. Äitini onkin siis varsinainen auttava samarialainen, joka tekee voimiensa mukaan ja välillä niiden ylikin "pelastustoimintaa", eli pelastaa kotia näkyviin pölykasojen ja tiskivuorien alta.

Itse olin pienenä tarkka tavaroistani. Järjestelin niitä ja tiesin missä kaikki oli (tiedän edelleen missä kaikki omat ja mieheni tavarat ovat, kun ne ovat muka häviksissä). Siihen aikaan lahjat olivat iso juttu eikä tavaroita todellakaan pursunnut kaappien täydeltä. Jossain vaiheessa otteeni hieman herposi, enkä ole koskaan ollut viikkosiivouksen noudattaja, mutta jos annan sotkun kasautua, tarvitsen siivouspäivän ennen kuin pystyn tekemään mitään luovuutta vaativaa toimintaa. Kun paikat on ojennuksessa, se edistää selkeää ajattelua ja suunnittelua. Siksi saatan alkaa pestä pyykkiä, järjestellä olohuoneen tavaroita ja pyyhkiä pölyjä, kun jokin dedis tai suurta keskittymistä vaativa juttu painaa päälle. Tärkein siis ensin, eli järjestys joka kumuloituu ja heijastuu sitten muihin tekemisiin. Kaverit sanovat, että meillä on aina kuulemma niin siistiä. En koskaan päästä vieraita kotiin, jollen ole siivonnut raivokkaasti sitä ennen. Ei täällä ihan lattioilta voi syödä, mutta kasat on ojennuksessa. Juuri tiskasin viikon tiskit, kun täällä yksin pyörin eikä kukaan ole katsomassa.

Isäni on joskus hermostunut, kun äidin pitää koko ajan olla siivoamassa. Nyt näen asian harvinaisen kirkkaasti: äidin on pitänyt järjestellä ajatuksiaan ja pitää asiat edes jollain lailla kontrollissa ottamalla imuri käteen, tamppaamalla mattoja ja käyttämällä moppia. Ikkunanpesu on klassikko, jota ei voi skipata vaikka olisi vähän huonovointinen. Jos mitään muuta ei saa järjestykseen, niin kodin saa aina. Se luo turvallisuutta ja oman pienen reviirin, jossa asiat eivät kaadu päälle. Maailma romahtakoon jossain muualla.

Olen seurannut sivusta myös toisenlaista sukurasitetta, useampaankin otteeseen, eri suvuissa. Lapsuudessa ja nuoruudessa on ollut niin köyhää, että kaikki on otettu talteen, mikä on irronnut. Ollaan oltu tehokkaita marttoja ja säästäväisiä irmoja. Vaikka sukupolvi toisensa jälkeen on päässyt hyvinvointiyhteiskunnan makuun, tavarasta pidetään silti tiukasti kiinni. Vaikka se olisi rikki ja homeessa, sitä voi vielä käyttää ja korjata (olen joskus itsekin raaputellut hometta paahtoleivästä pois ja syönyt kelvolliset osat, mutta ehkä tässä on kyse jostain vähän muusta). Tuntuu kuin olisi tulikiven katkuinen perisynti heittää mitään pois ja Pietari käännyttää heti taivaan porteilla kaikki ne, jotka ovat tällaiseen sortuneet. Kun isoäiti on ajatellut niin, sitten oma äiti ja ehkä muutkin sukuhaarat, niin onko mikään ihme, että tämä tavarakatastrofi periytyy ja kasvaa vuosi vuodelta. 

Kun joudut hamstraajien kanssa tekemisiin, on laitettava kovat piippuun. Mikään puhe ei auta, vaan on otettava fengshui-tai'at käyttöön. Kaikki tavara on vielä hyvää, vaikka olisi maannut kymmenen vuotta ulkona avokatoksessa. Ja on oikeastaan ihan sama, onko se 10 vuotta, kuukautta tai viikkoa - ulkona tai kosteissa sisätiloissa säilytetty tavara on romahtanut arvossa. Haju tulee kaupan päälle.

Tajusin ihan hiljattain - tyyliin eilen ja tänään - että minä jatkan äitini jalanjäljissä. Kerran tein raivausta hyvää hyvyyttäni viikkotolkulla ystävän luona, joka ei siihen itse pystynyt. Minä taas en pystynyt olemaan puuttumatta asiaan. Tällä hetkellä raivaan taas hullun kiilto silmissä - tai oikeastaan on vähän kyseenalaista, että kumpi osapuoli tässä hullu on... Se joka siivoaa toisen puolesta vai se joka roikkuu tavarassa kiinni ja on sokea sen määrälle. Kai tässä joku kauhun tasapaino on, en ole varma. Mutta en taaskaan kykene olemaan tekemättä mitään, muuten ehkä muserrun henkisen ja fyysisen tavaraähkyn alle. Siksi silmissäni siis vilisee ja päässä piippaa aamuöisin.

En tiedä kumpaan kastiin sinun perheesi kuuluu, mutta huokaan salaa tyytyväisyydestä, että meillä kotona uskalletaan heittää kamaa kierrätykseen ja raivataan tilaa elämiselle. Sillä jos ei nyt, niin milloin? Sitten kun ollaan perintöä jakamassa ja pitää tyhjentää koko huusholli? 

Voiko sitä enää paremmin sanoa? Klassikkoteos Paikat kuntoon fengshuin avulla on kirjoitettu jo kauan ennen kuin Marie Kondo näki päivänvalon.

Tavaraa, tavaraa, enemmän tavaraa

Toiset suuntaavat lomalla kultturelleihin kaupunkikohteisiin tai rantautuvat meren ääreen. Jotkut innostuvat joogaretriiteistä tai topakasta toimintalomasta patikoiden. Itse yleensä valitsen merenrannalla loikomisen hyvän kirjan ja antoisan eväskorin kera. Koska olen hoitanut asiani hyvin ja valinnut aikoinaan italialaisen miehen, niin matkakohteemme on käytännössä aina Italia. Siellä asuu mamma, zia, amici, eli sukulaiset ja ystävät, ja siellä on myös asunto jos toinenkin, jonne voimme majoittua. 

Huonomminkin olisi voinut mennä - jos mies olisi vaikkapa toisella puolella maapalloa oleskelulupaviidakon päässä. Tai sitten aidan takaa kotikylästä, missä ruoho on liian samanväristä. En tiedä mitä meille on äidinmaidossa syötetty, mutta kotiseutuni tytöt ovat lähteneet miehenhakureissuillaan mahdollisimman kauas ja espanjalaista, meksikolaista, amerikkalaista, israelilaista ja uusseelantilaista miestä on kotiinviemisinä tuotu. 

Olen saanut aitiopaikalta todistaa italialaista elämänmeininkiä ja eroaahan se hyvässä ja pahassa suomalaisten totutuista kuvioista. Niitä sisustuslehtien sivuilta kadehdittuja ultramoderneja minimalistisia koteja en ole 15 vuoden aikana nähnyt yhtäkään. Liikun varmaan väärässä seurassa! Sen sijaan olen nähnyt piukkaan ahdettuja asuntoja, autotalleja täynnä tavaraa, kellareita, joissa on sitä vielä joskus tarpeellista tavaraa. Ugh! Olen ihan täynnä, enkä vain paikallisen konditorian herkkuja. 

Olen tehnyt anopille kotiin fengshui-kartoituksen, mutta mitään ei oikein ole tapahtunut, koska kämppä on jokaista nurkkaa myöten täynnä. Silmissä oikein vilisee, kun katsoo hyllyltä toiselle notkuvia pikkuesineitä. Anoppi kysyy aina silloin tällöin mitä suosittelen, miten päin huonekalut voisivat olla ja mitä värejä seiniin voisi maalata, mutta olen niin tavaraähkyssä, etten oikein voi suositella mitään. Paitsi omaisuuden puolittamista ja sen toisen puolen poistamista asunnosta huitsin umbriaan.

Olen yrittänyt varovaisesti aina vihjata sopivassa välissä, että tavaroita voisi vähän karsia, että energiat pääsevät paremmin kulkemaan ja elämän notkelmat loiventuisivat, sillä terveyttä ainakin tarvittaisiin lisää ja elämän helpompaa sujumista, italialaisesta byrokratiasta puhumattakaan. Kaikki on aina kuitenkin "uutta, vastahan tämä ostettiin 20 vuotta sitten", tai sitten saatiin ilmaiseksi/lahjaksi/ostettiin kalliilla, joten ei voi luopua. Vaikka asunnossa on muuten mukavat energiat, niin aina joskus tavaran määrä tuntuu kaatuvan päälle - visuaalista elementtiä on yksinkertaisesti liikaa kahdelle silmälle.

Tänä syksynä on kuitenkin muutoksia ilmassa ja olen aiempaa huomattavasti optimistisempi. Ennen seesteistä lopputulosta on kuitenkin hetki - tai muutama kuukausi - kaaosta. Syynä on se, että tytär (mieheni sisko) nimittäin muutti ulkomailta takaisin Italiaan, asuttuaan ensin monella eri paikkakunnalla Pohjois-Italiassa ja sitten Puolassa työn perässä. Nyt meri ja mamma vetivät kuitenkin työelämää pidemmän korren. Joskus on tehtävä niin kuin italialainen sydän sanoo ja unohdettava verokortin voihkinta.

Tyttären muuttaessa viimeiset kymmenen vuotta paikasta toiseen, iso osa tavaroista jäi tietenkin äidin luo säilöön, etenkin ulkomaille muuttaessa. Puolasta pakattiin matkaan 11 matkalaukkua ja 17 pahvilaatikkoa, mikä sai jo leuan tippumaan lattiaan - olihan kyseessä pieni yksiö. Uusi Italian asunto, joka kuuluu dementoituneelle sukulaistädille, oli sekin jo entuudestaan täynnä tavaraa, joten tyhjää kaappitilaa ei käytännössä enää ollut. Mutta vieläkin vaikuttavampaa oli alkaa kaivella äidin asunnosta tyttären aarteita: kirjoja, dvd:itä, vaatteita, kenkiä. Muutama täysi autolastillinen vietiin tädin/tyttären asuntoon ja itse olisin jo hautautunut kamojen alle epätoivoisena. Tytär sen sijaan iloitsi löytäessään tavaroita, jotka oli jo täysin unohtanut omistaneensa. Ainakin aluksi. Jossain 27. talvikenkäparin ja noin 40 käsilaukun ja kassin välimaastossa alkoi tuntua, että pärjäisi sitä kyllä vähemmälläkin. Kaikki asusteet kun eivät olleet enää ihan viimeisimmän muodin mukaisia. Itselläni olisi ollut tarjolla helppo ratkaisu käden ulottuvilla, nimittäin jätesäkki. Niin pitkälle ei olla kuitenkaan vielä päästy. Harmi.

Ei suinkaan riittänyt, että tyttären luona vietettiin tavarasirkusta, sillä myös äidin luona myllättiin kunnolla. Myös mieheni oli kaikessa yhteisymmärryksessä jättänyt koko poikuusvuosiensa kamat mamman huomaan. Ja kun toisen kamoihin ei saisi koskea ilman lupaa, poisheittämisestä puhumattakaan, niin äidillä oli siis asunto täynnä ei pelkästään omaa kamaa, vaan lastensa keräämää materiaa. Voisi hyvin puhua tehoneliöistä - tai haamuasukkaista, yksi asukas kolmen henkilön tavaroilla. Tai oikeastaan neljän, sillä mukaan pitää laskea myös dementiatädin välttämättömimmät tavarat, jotka seilaavat kahden asunnon väliä kuin limbossa.

Samalla kun pakkasin tyttären tavaroita kasseihin ja laatikoihin, päätin pistää vauhtia myös mieheni luopumisprosessiin. Sillä jo monta vuotta oli puhuttu porukalla, että kun vain olisi tarpeeksi aikaa (ja viitsimistä), niin katsottaisiin äidin hoteissa olevat kamat läpi ja tyhjennettäisiin tilaa itse elämiselle. Olin Suomessa päässyt niin vauhdikkaaseen alkuun omien kamojeni kimpussa, että sormet syyhyten tartuin toimeen. Ja nythän se sitten lähti kuin yläkoululaisen mopo keulimaan, finalmente! Tyhjensin vaatekaapin sisukset ja kävimme yhdessä läpi kaikki vaatteet, onneksi aika oli tehnyt tehtävänsä ja järkikin jo sanoi, että jos ei ole 10-20 vuoteen päälle puettu, niin eipä enää koskaan. Kun silmä vältti, tein myös taktisia täsmäiskuja: yli 25 vuotta sitten saatu aamutakki, jota ei oltu koskaan pidetty edes päällä, mutta joka oli jotenkin liian vaikea pala myöntää, oli minulle helppoa heittää pois, samoin kutittava käyttämätön villapyjama, niin ikään lahjaksi saatu.

Seuraavaksi kippasin kaikki kasetit ja cd:t sängylle, pölytin noin 500 videokasettia ja jätin ne siihen sivuun lattialle, minkä jälkeen siirsin kalusteet uuteen uskoon. 

Kun mies tuli asioilta, vuorossa oli pieni shokkiterapia. Luulit siis, että sisarellasi on paljon tavaraa? Jos meinaat tänä yönä nukkua tässä sängyssä, niin nämä kasetit ja cd:t pitäisi käydä läpi, eiks joo? Ja jotain pitäisi tehdä näille videokaseteillekin... Shokkimenetelmä tuntui toimivan, sillä eihän tässä digitaaliajassa enää kannata säilyttää analogista nauhaa kilometrikaupalla.

Kuvittelin, että olin tilanteen tasalla, sillä vaihtoehtoja oli tasan kolme: säilytettävät äänitteet takaisin hyllyyn, jollekulle muulle kuuluvat siirretään pois ja poisheitettävät lähtevät roskiin (näiden toivoin olevan enemmistössä). Mutta ei. Niitä kasetteja piti ruveta kuuntelemaan. Videot piti ensin katsoa, että mitä niissä on. Apua. Tässähän tulee tuomiopäivä ja vedenpaisumus ennen kuin päästään asiaan. Ja tuo jalkapallo-ottelu Italia vastaan Englanti vuodelta -96 (tai jotain sinne päin) on legendaarinen, ei sitä voi heittää pois! Kuten ei myöskään noin sataa videokasettia, jotka sisältävät 80- ja 90-luvun musiikkivideoita (osaa videoista ei kuulemma löydä edes YouTubesta.) Aha. Vain noin joka kymmenes kasetti lähti kohti roskista, joten hävitys ei ollut niin totaalinen kuin olin toivonut. Mutta jonkinlainen alku kuitenkin. Fyysinen hiki vaihtui aina välillä tuskanhieksi, kun väänsin peistä näiden hamstraajien kanssa.

Rento drinkkien siemailu rantabaarissa lämpimän tuulen heilutellessa kutreja on tällä erää toive vain, ja sen on korvannut hikinen toimintaloma, johon kuuluu olennaisena varusteena rätti ja kärsivälliset hermot. Yritän pitää fengshuita ja chi-energioita yllä ja ymmärtää, että luopuminen on kullekin oma prosessinsa. Pääasia, että se joskus alkaa, sillä eihän tällaista menneeseen ja materiaan jämähtämistä voi kenellekään suositella. Eikä fengshuitakaan oikein voi liimata siihen päälle ratkaisuksi, sillä ensin tarvitaan syväpuhdistus. Niin henkinen kuin materiaalinen.

Olen kovasti miettinyt näinä päivinä, että pitääkö joka ikinen matkan varrella ostettu tavara, kenkä, vaate ja huonekalu, itse äänitetyistä musiikki- ja videokaseteista puhumattakaan, säilyttää ikuisesti? Onko kaikesta jäätävä jokin fyysinen muisto? Tuntuu, että moni - ainakin tässä perheessä - säilyttää jotain esinettä vain sen takia, että muistaa sen kautta jonkun kivan tapahtuman tai matkan. Itse luotan mieluummin valokuviin, muuten saattaa unohtua puolet elämästä. Yleensä vielä se kivampi puoli. 

Toinen ajatus, jota olen pyöritellyt mielessä kaiken tämän organisoinnin keskellä, on kaikki se aika, joka tavaran ostamiseen, järjestämiseen, liikuttelemiseen, pyyhkimiseen, pesemiseen, kuljettamiseen ja poisheittämiseen kuluu. Paikka kaikelle -bloggaajan luennolla tämä jäi erityisesti itämään mieleeni. Tavara syö meiltä aikaa joltain muulta toiminnalta ja sosiaaliselta seurustelulta. Olisi vähemmän muistettavaakin, kun ei tarvitsisi miettiä missä unohtuneet esineet ovat. Voisi vaikka harrastaa taiteita, lukea tai liikkua enemmän, kun kamat eivät varastaisi aikaa. Ja sen sijaan, että tuijottelee hyllyjen täytettä, voisi vaikka tuijotella toista silmiin. Mihin kaikkeen kivaan sekin johtaisi?

Huokaus, siltä nyt tuntuu, kun päivätolkulla olen roudannut toisten kamaa ja seulonut ja miettinyt mitä strategiaa käyttäisin tällä kertaa, jotta penni kolahtaisi pajatson perälle asti ja tavara liikkuisi kohti kierrätystä. Siis voisin olla rannalla ottamassa aurinkoa! Voisin olla metsästämässä viikunoita! Voisin pyöräillä katsomaan auringonlaskua sen sijaan, että olen kaiken tämän tavaran ympäröimänä ja ahdistamana. Eivätkä nämä kamat edes ole minun! Herranjestas! Nyt kaipaan vähän shoppailuterapiaa ja lähden katumarkkinoille ostamaan jotain kivoja vaatteita ja kenkiä. Ostan, olen siis olemassa.

Kaseteissa on koko elämä. Ja koko elämä siihen meneekin, jos ne pitää kaikki ensin kuunnella läpi. 

Visuaalinen roina

Sitä mukaa, kun hyvinvointitrendi kasvaa, yhä useampi alkaa tiedostaa, että länsimainen nykyihminen tuppaa täyttämään nurkkansa ääriään myöten tavaralla ja että tämä paha tavara alkaa tehdä jäynää elämälle. Uudentuntuinen ajatus, jonka poimin Marie Kondon kirjasta oli, että on myös olemassa visuaalista roinaa, joka kiusaa meitä alitajuisesti.

Visuaalinen roina voi olla mitä vain, johon silmä tarttuu kiinni ohikulkiessaan. Silmä näkee, aivo prosessoi, eli turhaa kaistanleveyttä kuluu tiedon käsittelemiseen. Kannattaakin miettiä mitä kaikkea visuaalista roinaa kotona voisikaan olla. Jääkaappimagneetit. Edestakaisin seilaavat muistilaput. Lehti- ja mainospinot. Likapyykkivuori. Puhtaiden pyykkien vuori. Harrastusvälineet. Ja ne lattioilla pölyyntyvät johtokasat!

Itselläni on kaksi - ainakin - kipukohtaa kotona, joihin katse aina osuu. Eteisen naulakko ja keittiön oveen kiinnitetyt lippulappuset. Vaikka molempien sisältö on mitä hyödyllisin, niin esteettinen elämys ei. Samoin olen visuaalisen roinan nimissä alkanut istua selkä keittiön työtasoja kohti, sillä en voi nauttia puhtain omintunnoin ruoasta, jos tiskipöytä kuiskailee minulle painokkaasti, että taas luistit hommistasi, lurjus. Paljon parempi on katsella joko auringon leikkiä vastapäisen talon ulkoseinillä tai inspiroivaa kuvaa lomakohteesta.

Samoin joka kerta kun kuljet mietelausetaulun ohi, se rekisteröityy. "Happiness is not a destination, it is a way of life" kuulostaa omaan korvaani vähän hauki on kala -tyyliseltä jankutukselta. Silmät eksyvät siihen vessamatkalla ja taas pitää tankata se sana sanasta. Jos ei tajunnan tasolla, niin alitajunnan tasolla ainakin. Ehkä kepeämpi versio aivoille voisi olla vaikka "Ole iloinen" tai "Nauti elämästä". Tosin huonoina päivinä mikään tuskin ärsyttää enemmän kuin yltiöpositiivinen mietelause. Jokainen päättänee itse menevätkö mietelauseet kivan tsemppauksen vaiko ärsyttävyyden, eli visuaalisen roinan, puolelle.

Varsinaista visuaalisen roinan aikakautta eletään varmasti jokaisessa lapsiperheessä, silloin kun lelut ja legot on levitelty ympäri olohuoneen lattiaa, kurakamppeet ovat vallanneet eteisen kulkuväylät ja keittiön pöydän ympärys on mopattu leivänmuruilla ja ruoantähteillä. Uuh, otan osaa. Itse voin vain keskittyä miettimään, että noiden eteisen takkien värit eivät oikein soinnu toisiinsa... 

Arki tuntuukin olevan visuaalisuudelle melkoinen haaste. Moni asuu pienessä asunnossa, jossa ei ole kunnon pyykinkuivaustiloja. Niinpä arki tahdittuu pyykkäämisen ja "liputuspäivien" mukaan - välillä lakanat kuivuvat ovenkarmeissa ja sukkien esiinmarssi tervehtii kuivaustelineistä, joita pahimmillaan täytyy siirrellä sitä mukaa kun haluaa mennä suihkuun tai ylipäätään päästä ovesta ulos. Tuntuu, ettei edes fengshui kykene tarjoamaan tähän dilemmaan ratkaisua. Paitsi ehkä siirtymisen käyttämään taloyhtiöiden pyykkitupia. Itselläni esimerkiksi ei ole pesukonetta, vaan olen ulkoistanut pyykinpesun. Homma täytyy valitettavasti edelleen itse tehdä, mutta kuivausoperaatio käy näppärästi pyykkituvan kuivaushuoneessa eikä märkien pyykkien kanssa tarvitse jakaa elämäänsä. 

Visuaalisen roinan näkökulmasta minimalistit ovat valinneet aivan oikean polun. Mikä rauha, mikä tyhjyys! Kun ympäristö ei pursua ärsykkeitä, voi keskittyä siihen, mikä kullekin on olennaista. Se, miten tuollainen askeettinen ja täydellisyyttä hipova koti luodaan, tai oikeastaan miten sellainen arjessa säilytetään, on pieni mysteeri. Jos vähiin neliöihin täytyy mahduttaa koko elämän toiminnot (ja koko elämän tavarat), niin väkisinkin jossain kohti mennään ronskimmalla otteella rimaa hipoen. Eri ääripää on sitten keräilijät. Jos olohuoneen seinän täyttää tuhat kukkopilliä, silitysrautaa tai käsinukkea, se voi olla vierailijalle kakisteleva kokemus, mutta itse omistajalle jokapäiväinen ilonlähde.

Visuaalinen roina voi olla suuri haaste myös innokkaille sisustajille, jotka ihastuvat aina uusiin trendikkäisiin kauden sisustustuotteisiin, niinsanottuihin "musthaveihin". Kun laittaa monta ihanaa asiaa yhteen, kokonaisuus ei enää välttämättä olekaan niin ihku. Pitäisi ymmärtää milloin liika on liikaa ja lepuuttaa vanhoja tavaroita, jos uusia on pakko saada. Tämä on vaikeaa, jos hamstraaminen on verissä eikä malttaisi pistää suosikkiesineitään jäähylle. Hyvä idea saattaisi olla se, että feikkaa kotiinsa asuntoesittelyn. Silloinhan pitää karsia ja karsia, jotta potentiaaliset asunnon ostajat näkisivät itse asunnon, eli itse metsän puilta. Sitä varten tarvitsisi varmaan ison varaston. Ja sitten pitäisi päättää, kummasta nojatuolista luopuu visuaalisen roinan ja estetiikan nimissä: siitä, jossa on todella hyvä istua vai siitä, jonka on itse vaivalla verhoillut...

Sanoisinkin, että visuaalinen roina on ihan yhtä kova luu purtavaksi kuin muukin kaapin täyte, jota yritetään piilotella. Oikeastaan, sehän käy suoraan silmille. Minulle on sanottu asunnostani, että "täällä on paljon katseltavaa." Nostan kädet pystyyn. I rest my case. 

* Visuaalisen roinan nimissä tässä postauksessa ei ole kuvaa. *