Hengittämällä

Kun heinäkuussa en vielä tiennyt miten elämäni suunta yllättäen muuttuu ja alkaa peruuttaa ja rytistä kuin nuo tämän kesän planeettakuviot taivaalla, niin kuuntelin kerran kauppamatkalla autoradiosta mielenkiintoista keskustelua.

Juontajat pohtivat, että kun ihminen laihtuu, niin mihin se läski häviää. Että millä tavalla se konkreettisesti poistuu kehosta. Tätä arvuuteltiin paljon ja hikoileminen oli tietysti suosikkiehdotus. Oikea vastaus oli kuitenkin yllättävä.

Se lähtee hengittämällä.

Tämän tiedon jälkeen en ole enää suhtautunut välinpitämättömästi hengittämiseen. Paitsi että se pitää minut elossa, se myös eliminoi fättiä. Aloin hengittämään tietoisesti, suusta hönkäsi ulos erilaista energiaa. Raskaampaa. Minun olisi tarkoitus keventyä.

Kun sitten totalitaarinen kriisi tankkeineen vyöryi päälleni, huomasin, että suuni alkaa kuivua, ja on vaikea hengittää. Piti turvautua pulloon. 

Juon vettä enemmän kuin ikinä, sillä olen emotionaalisesti deidratata, eli kärsin alivedettymisestä, hengen ja sielun kuivumisesta, miksi sitä sitten ikinä kutsuukaan. Vettä kuluu litrakaupalla, enkä voi lähteä minnekään ilman vesipulloa. Taidanpa ottaa taas hörpän.

Vaikka joisin kuinka paljon, suu pysyy kuivana kittinä. Vaikka kuinka yrittäisin ajatella jotain muuta, ajattelen vain tätä. Vaikka kuinka yrittäisin jatkaa elämääni, nyt sitten olosuhteiden pakosta yksin, se ei vaan jatku. Se pyörii paikallaan kuin roskat tuulessa. 

Minulle on sanottu, että ainoa asia mikä auttaa, on aika. Että se tylsentää kivun ja etäännyttää asian, että se vie ajatukset muihin kohteisiin ja auttaa näkemään kokonaiskuvan. 

Sitä ennen täytyy juoda yksi maapallollinen vettä. Ja yrittää hengittää.

Jos se nyt sitten lähtee hengittämällä. 

Tyhjä mehupullo rannalla.

Hätätilassa janoon käy olutkin.

Vain varjo entisestä.

"Rakkaus ei riitä rakastamiseen".
No ei näytä riittävän.

Läsnäolo ja kohtaaminen

Uusi tuttavani kertoi minulle työstään sairaalassa. Hän joutuu usein kohtaamaan potilaiden omaisia ja kertomaan näille, että loppu on lähellä, että mitään ei ole enää tehtävissä.

Se on raskas tehtävä ja se on tehtävä kunnioittavasti. Enemmän kuin mitä sanot, on väliä sillä, miten sen sanot. On oltava läsnä, on katsottava myötätuntoisesti silmiin, eikä saa vetäytyä lääkäritermien, papereiden tai proseduurien taakse. 

Omaisia ei tietenkään voi ruveta halailemaan tai ottaa liian henkilökohtaista kontaktia, kyseessä on kuitenkin työ ja sanoma, joka pitää välittää ammattimaisesti. Mutta omaisella sekä itse potilaalla on oikeus tulla kohdatuksi surunsa kanssa, on oikeus ilmaista shokkia, raivoa, vihaa, epätoivoa - ja sitten taas syvää surua siitä, että kaikki on loppumassa. Viimeisellä viivalla tunteiden kirjo on äärimmäinen.

Läsnäolo, katsekontakti, epätoivoisten tunteiden aito kohtaaminen. Sitä minäkin olisin halunnut itselleni. Sitten minun ei ehkä tarvitsisi kirjoittaa näitä tekstejä nettiin ja ladata tuskaani pelkkiin mustiin kirjaimiin. Jos minut olisi kohdattu, juuri sillä oikealla hetkellä. Kerrottu mitä tapahtuu ja miksi.

Minä olen itse tehnyt saman. Minäkin lähdin pois pitkästä suhteesta. Mutta tilanne oli erilainen, sillä lopun merkit olivat olleet jo pitkään ilmassa. Ja kun suhteen kuolinisku lopulta tuli, tein kaikkeni helpottaakseni toisen tuskaa. Puhuimme, itkimme yhdessä, kuuntelimme musiikkia ja itkimme taas. Kun toisella oli hätä, tulin luokse. Valvoin kamalia unettomia öitä yhdessä. Minä näin täsmälleen mitä tein toiselle ja kuinka se sattui. Minä tein surutyötä paitsi hänelle, myös itselleni.

Entä jos olisin vain lähtenyt? Entä jos en olisi koskaan enää palannut tai soittanut, en olisi katsonut kertaakaan perääni? Entä jos olisin jättänyt koko maallisen omaisuuteni jälkeeni, ja pakannut vain kaksi laukkua mukaan? Miten voisin aloittaa uuden elämän, kun entinen on vielä kesken? Miten voisin katsoa uutta rakkautta silmiin, kun entinen kolkuttaa omaatuntoa ja vaatii, että "katso minua"?

Minulle on valitettavasti kirjoittanut moni nainen, joka sanoo kokeneensa samaa. Mies lähti ostamaan tupakkaa, eikä koskaan enää palannut. Se ei ole vitsi, sellaista tapahtuu oikeassa elämässä. Mies jättää ja seuraavalla viikolla hänellä on jo toinen.

Moni sanoo, että miehet nyt vaan ovat sellaisia, eivät osaa kohdata vaikeita asioita, eivät osaa päättää entistä suhdetta, kun toinen on jo kasattu pystyyn. Mutta millaiselle pohjalle.

Haluaisin kovasti ajatella, että me olemme ennen kaikkea ihmisiä, humaaneja. Ja vasta sitten miehiä ja naisia. Ja että ihminen löytää edestään sen, minkä on jättänyt taakse. Jos kylvät kauniita asioita, näet niiden kukoistavan. Jos jätät jälkeesi tuhoa ja surua, löydät ne matkaltasi yhä uudelleen, arvaamatta mutkan takaa. Jos ei tässä elämässä, niin sitten seuraavassa.

Olen surullinen omasta puolestani, sillä ansaitsin niin paljon parempaa. Ansaitsin arvokkaan lopun, jossa kohdataan ja katsotaan silmiin ja myönnetään, että yhteinen polkumme on kapenemassa eikä sitä kohta enää ole. Olisin halunnut, että suhdettamme kunnioitetaan ja muistellaan lämmöllä kaikkea sitä kaunista. Vaikka se sattuukin ja silmät tulvivat, ja sydän kapinoi vastaan. 

Tämän kaiken oman surun keskellä joudun vielä olemaan surullinen sinun puolestasi. Että teet tämän itsellesi, etkä tajua kuinka paljon joudut vielä kärsimään. Ihminen, joka pakenee, ei voi koskaan kuitenkaan paeta itseään. Oman itsensä kanssa joutuu elämään, sitä ei voi ulkoistaa, sitä sopimusta ei voi katkaista. Vasta kun on tilit selvät menneisyyden kanssa, on vapaa rakentamaan uutta elämää.

Jos ero ei ole ollut arvokas ja yhteistä historiaa ja toisen tunteita kunnioittava, sitä ei voi enää millään paikata jälkeenpäin.

Enää ei auta selitykset. Se hetki meni jo. Se olisi pitänyt tehdä heti, kerralla oikein. Ja sitten toistaa se, joka päivä niin kauan kuin on tarpeen. Kohdata jätetyn tuska. Katsoa sitä tuskaa silmiin. Ja nähdä minut, elämäsi kumppanin, jonka kanssa olet jakanut niin paljon. Ja jonka olet päättänyt jättää taakse, kaikesta kauniista huolimatta.

Minä en voi sinua enää auttaa tai lohduttaa. Sinun täytyy etsiä se kaikki uudelleen sen toisen sylistä. 

Mutta miten kukaan ulkopuolinen voisi koskaan ymmärtää mitä meillä keskenämme oli? Vain minä ymmärrän. Ja sinä.

Pariisin Kevät: Juhlat

Halataan ja kerrotaan

Surun ja ilon aiheet

Jokainen vuorollaan

Laitetaan kädet yhteen

Liekit tanssimaan

Ollaan vaiti hetken aikaa

Olo muutetaan

Ja me muututaan hiukan läpikuultaviksi

Varjot seinillä ja värit tunnelmiksi

Jos me ei kohdattukaan

Jos me kuljettiin vaan ohi

Jos mä en tuntenut sun lämpöö

Jossain vaiheessa me erotaan viimeistä kertaa

Ja sitten aamun tullen

Varjot lyhentyneet

Lämpöä kylmään

Sydämet lyöneet

Sydämet lyöneet

Serranda

Kun on kuumin kesä, Italiassa ikkunat ja parvekkeen ovet jätetään sepposen selälleen, jotta ilma kulkee ja vaihtuu. On helpompi olla ja hengitellä yön kuumuudessa. Serrandat, eli ikkunaluukut tai alasrullattavat suojukset jätetään ylös.

Myös kun suhde alkaa rakoilla, kaikki vaikutuskanavat ovat vielä auki. Vaikka niitä ei enää juuri käytettäisikään. Ollaan avoimia mahdollisuuksille, annetaan ilmaa uusille ajatuksille. Ehkä suhde nyt tuulettuu, sen ongelmat möyhennetään auki ja annetaan ummehtuneisuuden pikkuhiljaa kadota ja raikastua.

Kun kesän lämpötilat alkavat laskea, ja tuskallinen kuumuus, joka saa kiemurtelemaan levottomasti sängyssä, helpottaa, niin myös ovia, ikkunoita ja serrandoja aletaan vähän sulkea. Tulee vielä hyttysiä sisäänkin.

Suhteessa ainakin toinen alkaa jo sulkea optioita, vaihtoehtoja aletaan karsia. Teräksinen, raskas serranda alkaa laskeutua. Vielä sieltä välistä pujahtaa mukaan suhteeseen jokin kolmas osapuoli, joka inisee korvaan ja alkaa imeä suhteesta verta. Sen sijaan, että verenimijän nitistäisi heti alkuunsa pois päiviltä, sen annetaankin laskeutua iholle. Ja huomaamatta tulee piikin isku. Ihon suojakuoren läpi tunkeudutaan, eikä sille tehdä mitään. Muodostuu kutiava patti, joka alkaa syyhytä. Ja sitä pitää alkaa kaikin tavoin raapia.

Yöt viilenevät loppukesää kohti ja pimenevät. Myös suhteen sisällä serranda on laskettu jo hyvin alas. Mutta vielä paistaa katuvalot säleiden ja reikien välistä, vielä on toivoa. Tuo toivon valo herättää sinut aamuisin. Vielä on suhdetta jäljellä.

Syksyn tullen kaikki ikkunat ja parvekkeen ovet suljetaan ja serrandat lasketaan yön ajaksi kokonaan alas. Enää ei pääse läpi pienintäkään valon kajoa, sillä ulkopuolella yöt pimenevät vauhdilla. Koko ajan atmosfääri kylmenee. The winter is coming.

Minun suhteeni serranda kolahti kiinni, kun hyttynen oli pujahtanut sisälle. Se osoittautui moskiitoksi, joka kantaa malariaa. Se tappoi ihanan valon ja lämmön joka suhteessamme oli, ikuisen kesän. Se toi mukanaan kalvavan sairauden ja kamalan korkean kuumeen, joka saa hourailemaan ja näkemään näkyjä.

Mieheni on nyt malarian kourissa, harhaisuuden ja näkyjen vallassa. Ehkä hänkin näkee, että serranda vielä nousee ja valo voittaa. Mutta tuon serrandan noustessa ylös, häntä odottaa uusi näky, uusi valo. Tuo toinen nainen.

Minulle kaikki luukut ovat kiinni. Ja Italian lämpimien öiden sijaan Siperian kylmä yö ja pimeys odottaa. Pitkä talvi on saapunut.

Rakkautta ei enää ole jos toinen puoli puuttuu.

Jos näytän valokuvissa huonolta, siihen on kerrankin hyvä syy.

Luopumisen opettelu

Tässä iässä pitää jo opetella luopumaan, sanoi päälle seitsemänkymppinen isäni tänä kesänä, kun kasasi jo toista peräkärryllistä roinaa kaatopaikalle vietäväksi. Mukana oli vanhoja ruostuneita pakastimia ja oudosti käyttäytyviä jääkaappeja, eko-wc-istuin, joka pissasi alleen. Pelkkää mökkirakennusten nurkkiin keräytynyttä roskaa, sitä jota oli ehkä vielä joskus tarvittu. 

Minäkin olen tajunnut, että joudun aloittamaan luopumisen opettelun. Tässä iässä pitää jo alkaa harjoitella tulevaisuuden varalle.

Olen jo aiemmin joutunut luopumaan yhdestä ammatillisesta identiteetistä ilman, että oli tiedossa minkäänlaista uutta tilalle. Yksi aiempi suhde vaati luopumista mukavista ja väljistä elinoloista ja siitä, että joku katsoo perään ja pitää huolta. 

Jossain vaiheessa piti myös tosissaan opetella tajuamaan sitä, että kroppa ei enää tee sitä mitä siltä odotetaan - ei ainakaan ilman kivuliaita vastaväitteitä. Keholla oli oma tahto, se halusi minun luopuvan entisestä. Teki varmaan psyyken kanssa salaliiton minun tajuntani ulkopuolella. Sitten annoin periksi pakon edessä ja luovuin. Mutta en luovuttanut.

Nyt kun nuo taivaankappaleet ovat ryhtyneet pitkäkestoiseen väsytyslakkoon tänä kesänä ja alkaneet rikkoa entisiä olosuhteita monenkin ihmisen elämässä, on taas aika luopua.

On ehkä pahinta luopua omista haaveistaan. Tajuta, että ei niistä tule totta. Ikuisesti jatkuvat lomat Italiassa. Yhteinen isompi ja ehompi koti, sitten joskus. Videoprojektit, joita viedään eteenpäin yhdessä. Matkat maailman ääriin, siellä otetut valokuvat, jotka poikivat lisää ideoita ja kuoseja. Yhteinen arki, yhteinen vanhuus - tai siis tietenkin ikinuoruus.

Tulee aika pakata nuo haaveet yhteen isoon matkalaukkuun, tunkea se täyteen ja lähettää se matkaan, määränpää tuntematon. Laittakaapa luuppiin ikuiseen eksytykseen ympäri lentokenttien matkatavarahihnoja. Saattaa olla, etten vaadi korvausta vahingoista. Sillä ihan kaikkia vahinkoja ei voi rahalla korvata.

Haen matkalaukun kellarista, tuijotan hetken sen tyhjyyttä. Sitten otan vaatteesi, sukkasi, kalsarisi, kenkäsi, ehkä jonkun kirjan ja cd:nkin. Nämä lähtevät nyt palautusosoitteeseen takaisin, sinne mistä tulivatkin. Liekö takuuaika enää voimassa. Taisi mennä juuri umpeen.

Minulla on lennot varattuna, eikä pelkästään varattuna, vaan ostettuna, maksettuna. Sillä vain hetki ennen tätä kaikkea myllerrystä suunniteltiin, että syyskuu Italiassa. Yhdessä.

Ja jos lentokone odottaa kentällä lähtijäänsä, moottorit käynnistettyinä, propellit pyörimässä, niin miksi en menisi. Minulla on kuulkaa Venus Oinaassa ja kolme Tiikeriä tankissa, luulitteko tosiaan, että antaisin näin helpolla periksi!

Viikon päästä vielä mökillä marjassa, kahden viikon päästä Turussa ihmettelemässä tyhjää kotia, kolmen viikon päästä Italiassa. En tiedä tuleeko kukaan kentälle vastaan. Mutta tietyistä asioista on vaan otettava itse selvää. Vaikka sitten siitä, että onko tämä näillä näkymin viimeinen reissu Italiaan. Luopuminen on aloitettava jostakin.

Pistetäänpäs halki, poikki ja pinoon luovutusta varten. Mutta se mistä en luovu, on Oulunjärven maisemat. Ne on geeneissä.

Life is a Beach. Life is a Bitch.

Mitkä maisemat, mikä fiilis. Tai siis oli. Ja maisemat on edelleen.

Hyvästit väreille, mauille, taiteelle, kokemuksille - ja kiveen ikuistetulle rakkaudelle.

Kyllä kaiken tämän keskellä on ihme, ettei hajoo pää.

Fengshui-konsulttikoulutus: henkilökohtainen matka konsultiksi

Syyskuun alussa 2014 meitä kokoontui kuusi fengshuista kiinnostunutta naista Helsinkiin Kasarmikadulle kirjakauppa Eranovan saliin aloittamaan jotain uutta ja jännittävää: kukin oman henkilökohtaisen matkansa fengshui-konsultiksi. Vaikka vaikutti, että olemme kaikki erilaisia ja eri alalta tulevia, kaikkia kiinnosti ottaa suuri askel kohti omaa hyvinvointia ja mahdollista uutta uraa. 

Joukossamme oli 5-lapsen äiti Riikka, joka työskenteli lääkärikeskuksessa ja jolla oli vankka kokemus sisustusputiikin pitäjänä, Tarja, joka työskenteli vanhusten parissa ja oli harrastanut astrologiaa jo kauan, Piritta, jonka pirtaan oli istunut niin huonekalualan bisnes kuin tyyli- ja värikonsulttina toimiminen, Pia, joka lähestyi fengshuita psykologian ja tieteen näkökulmasta sekä Nina-Hannele, joka kosmetologiyrittäjänä ja sisustussuunnittelijana oli ollut fengshuin kanssa tekemisissä jo yli 15 vuotta. Oma taustani oli projektipäällikkönä käännösalalla, jossa työn muuttuminen "napin painamiseksi" ja työn arvosisällön köyhtyminen oli uuvuttanut minut täysin. Fengshuissa jos missä oli arvot kohdallaan ja mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä suuntaan ja sisältöön. Ei pelkkää sisustamista ulkonäön vuoksi, vaan kodin järjestäminen niin, että se tukee asukkaiden elämänpolkua. Halusin lähteä katsomaan, mitä se minun kohdallani merkitsee.

Joka kuukausi matkasimme Helsinkiin eri puolilta Suomea ja vietimme hyvin intensiivisen kurssiviikonlopun aivot sauhuten. Opettelimme kiinalaista ajattelutapaa ja eri fengshuin menetelmiä, joilla laskettiin tilaan mm. suotuisat ilmansuunnat, huonekalujen parhaat paikat ja vältettävät elementit. Perehdyimme yritys- ja puutarhafengshuihin, kiinalaisen luopan-kompassin käyttöön, energiapuhdistukseen, kiinalaisen lääketieteen perusteisiin ja 9Ki- ja BaZi-astrologioihin. Innostuin etenkin energiapuhdistuksesta ja astrologiasta sillä niiden kautta löytyi kiehtovia tuloksia. Joku koti saattoi olla täynnä haitallisia energiapyörteitä siinä määrin, että uuden talon ikkunat räsähtivät silloin tällöin ilman mitään selitystä rikki (no selitys löytyi niistä energiapyörteistä), kun taas jossakin asunnossa saattoi olla hyvin voimakkaita maasäteilylinjoja, jotka epäilemättä vaikuttivat asukkaiden hyvinvointiin. Ahaa-elämyksiä tuotti myös se, kun jostain asunnosta ei löytynyt mitään negatiivista energiaa - ja kuinka ollakaan, se oli juuri sellainen talo, jonka kurssilaisemme Tarja miehineen oli päättänyt ostaa! 

Sain kurssin aikana myös selvyyden siihen miksi oma elämä oli tuntunut juuttuneen paikoilleen ilman positiivisia muutoksia. Syynä oli mm. pohjapiirroksesta puuttuvat baguan osat idässä, kaakossa, lounaassa ja lännessä. Lyhyesti sanottuna sellaisella yhdistelmällä on terveys- ja raha-asiat koitoksella, eikä perheen naisella ole voimia nousta suosta. Aloin tehdä muutoksia ja kokeiluja kotona ja pikkuhiljaa asiat alkavat kääntyä. Kun pääsen seuraavan asunnon hankintaan, tiedän jo niin paljon paremmin mitä kannattaa tavoitella ja mihin en koske sormellanikaan. Sillä kaikkia asuntoja voi toki korjata fengshui-tehosteiden avulla, mutta joskus muutto toiseen kämppään avaa ihan eri mahdollisuudet elämässä. Nykyään suurta hupiani onkin tiirailla sisustuslehtien kotijuttujen pohjapiirroksia ja päätellä niistä miten asukkailla menee. Vielä kun jutuissa olisi ilmansuunnat merkittynä, niin voisi heittää villejä arvauksia ja katsoa miten ne osuvat.  

Itse opin kurssin aikana etenkin kyseenalaistamaan kiveen hakkaamiani periaatteita ja käytäntöjä. Pöllyttelin nurkkiani ja omaisuuttani ja päätin luopua monesta asiasta. Kävin läpi luopumisen tuskaa ja tajusin tutun sisustustoimittajan viisaista sanoista, että luopuminen on vaikeaa vain etukäteen. Jälkeenpäin, kun päätös on tehty ja tavarat kipattu ulos, ei tunnu enää yhtään vaikealta.

Kurssivuoden aikana perehdyin laajaan kirjoon kirjallisuutta ja tuntui, että jokainen käsiini eksynyt kirja oli juuri sitä, mitä sillä hetkellä tarvitsin. Tajusin myös miksi olen sellainen kuin olen: kun astrologisessa BaZi-kartassa yhdistyvät lohikäärme ja kolme tiikeriä vesi- ja tulielementteihin, niin itsepintaisella "minä itse" -tyypillä voi olla suuria vaikeuksia ottaa käskyjä vastaan muilta. Onneksi kolminkertainen vesielementti pehmentää kulmia ja tekee minusta hyvin sopeutuvan ja joustavan. Vesi ottaa muodon ja mukautuu tilanteen mukaan, ehkä siksi olenkin rauhallinen tarkkailija, jonka myrskyt vesilasissa eivät aina näy ulospäin. Opiskelujen edetessä kuurasin kunnolla myös ajatusmallejani, sillä aiemmin tuntui usein, että olen Aku Ankka kovine kohtaloineen. Nyt voin jo useammin uida Hannu Hanhen nahkoihin ja pitää itseäni onnekkaana ja kalauttaa kannat yhteen.

Nyt tapahtumarikkaan vuoden jälkeen kirjoituspöytäni yläpuolella komeilee fengshui-konsulttikurssin todistus ja voin ehdottomalla varmuudella sanoa, että kurssi ja fengshuin saloihin perehtyminen on ollut elämäni parhaita päätöksiä.
Kiitos kuuluu etenkin matkaseuralaisille, jotka vertaistukena opettivat minulle arvokkaita asioita elämästä. Ja erityiskiitos omalle perheelleni, joka riensi apuun, kun omat rahavarat eivät tahtoneet riittää kurssin loppuun suorittamiseen. Ei se helppoa ollut, mutta se oli ihanaa!

Kuvassa iloinen joukkomme syksyisenä päättäjäispäivänä.

Saat sen mistä luovut?

Luin jo useampi vuosi sitten Tommy Hellstenin kirjan Saat sen mistä luovut. En ymmärtänyt kirjasta tuolloin paljoakaan ja lähinnä se hämmensi. Silloin mieleni perukoille jäi kaihertamaan kysymys: ai miten niin saat sen mistä luovut? Aina silloin tällöin tuo aivopähkinä putkahti esiin, mutta ei, en tajunnut vieläkään. Emme olleet Tommyn kanssa selvästikään samalla aaltopituudella.

Sillä jos saat sen mistä luovut, tämä viesti on kyllä kovin lohduton esimerkiksi jojo-laihduttajille. Tuskanhiellä pudottamasi kilot tulevat bumerangina takaisin. Niin käy myös tupakkalakkolaisille, nenää valkaiseville alkoholisteille ja tavaranhamstraajille. Sillä olen kyllä huomannut, että tavaraa on huomattavasti helpompi kumuloida kuin karsia. Ja sokerikoukusta irtipyristeleminen kostautuu kuitenkin hurjilla karkkiorgioilla ennemmin tai myöhemmin.

Tarkoittaakohan Tommy sitä, että kun viimein antaa periksi, eikä enää jaksa välittää miten käy, ihminen saakin sen mitä on koko ajan havitellut? Kun etsit täydellisiä farkkuja kymmenestä kaupasta, et varmasti löydä. Kun käyt hakemassa litran maitoa, johan löytyi farkutkin. Näin se menee.
Samoin epätoivoisesti kumppania etsivä yksinäinen sielu saattaakin vihdoin löytää vastineensa kun ei enää edes jaksa uskoa rakkauteen.

Omalla kohdallani huomaan, että jos ihastun johonkin tuotteeseen tai jokin asia herättää minussa vilpitöntä iloa, mutta en edes kuvittele, että voisin saada tuon asian, niin se saattaakin olla edessäni joku odottamaton päivä. Esimerkkinä käy vaikkapa tämä kaunis kattovalaisin:

Ihailin sitä, peilailin sen pintaa ja kysyin hintaakin. Aijjaa, no ei se mitään... Kului reilu vuosi, sama kattovalaisin kävelee vastaani eräs kaunis päivä ja se sattuu olemaan lähes -70 % alennuksessa! Kovin kauaa minun ei tarvinnut neuvotella lompakkoni kanssa, sillä tämä liitto oli tehty taivaassa, kuten suora käännös kuuluu.

Voin siis uskoa Tommyn tarkoittaneen, että kun luopuu kaikesta toivosta jonkin asian suhteen, kaikki ei olekaan menetettyä. Sillä onhan tässä jo nähty, että kun oikein sormet ristissä jatkuvasti toivoo lottovoittoa ja vartalon yllättävää sutjakoitumista, niin sitä ei ole kyllä päässyt tapahtumaan. Ehkä pitäisi vaan luovuttaa, jos se onkin salainen oikotie onneen. Saankohan sen mistä luovun?