Sivut

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Puhdistus

En ole koskaan lukenut Sofi Oksasen Puhdistusta. Kerran yritin, aukaisin kokeeksi kirjan summamutikassa keskeltä, ja luin yhden lauseen: "Siinä vaiheessa hän ei ollut vielä päättänyt tappaa itseään". 

Suljin kirjan, ja päätin, etten ole tähän valmis. Olin muutenkin jo ihan tarpeeksi masentunut. Tämä kirja tuskin olisi helpottanut oloani.

Kun on omaa tuskaa riittävästi, sitä ei kaipaa taiteelta enää yhtään lisää. En siis ole tuskaisan taiteen ystävä. Luen kevyitä, pirskahtelevia kirjoja. Tai sitten astrologiaa. Molemmat antavat toivoa. Sitä mitä ihminen pohjimmiltaan tarvitsee.

Pääsiäisenä rupesin puhdistamaan asuntoani keväisellä innolla. Jossain vaiheessa huomasin, että puhdistus ei ollut pelkästään ulkoista. Mitä enemmän pesin asuntoon kertynyttä likaa pois, etenkin ikkunoista, jotka olivat todistaneet koko vuoden verran ikävyyttä, sitä enemmän luuttusin myös itseäni. Rätti toisensa jälkeen tahriutui likaiseksi, ja minä puhdistuin vuolaana virtana. Välillä itku oli puhdistavaa, pelkästään posket kastelevaa. Sellainen tuntuu oikeastaan suhteellisen hyvältä. Pahalta, mutta hyvältä.

Sitten on sitä itkua, joka yllättää sinut täysin ja keskeyttää kaiken toiminnan. Sitä, joka vääntää kasvot rumiksi, joka ottaa sydämestä, joka rutistaa vatsanpohjasta viimeisetkin voimat. Kun muistat yhtäkkiä jotain ja tuo muisto iskee sinusta ilmat pihalle hetkessä. Se tuntuu pahalta, mutta siinä on viipyilevä hyvän olon jälkimaku, joka tulee esille vasta kohtauksen mentyä ohi. Selvisit siitäkin muistosta. Et kuollut, vahvistuit.

Minun sisäiseen energiapuhdistukseeni kuuluu olennaisesti musiikki. Vain sen voimalla voi pinttynyt lika ja suru irrota. Ja aivan kuten jokin kappale voi saada sinut polvilleen, jokin toinen kappale pian sen jälkeen voi saada sinut hymyilemään silmät tuikkien, yksi suupieli nousten ylös kerrallaan. Ai niin, tämä! Kuinka ihanaa. Ja olet taas täynnä intoa - vähän sydäntä kivistää, mutta mitäs siitä. Olet voittaja, joka tapauksessa. Vähän vaan matkallasi väsynyt. Siksi pääsiäiseen kuului myös päiväunia outoihin vuorokauden aikoihin. Puhdistus, niin sisäinen kuin ulkoinen, ottaa voimille.

Aina voi kuitenkin lohduttautua sillä, että jollakulla muulla menee pahemmin. Nyt pääsiäisenä tulee mieleen ensimmäisenä Jeesus. Jeesuksella ainakin meni huonommin, sillä sehän ristiinnaulittiin elävältä.

Huomaatko? AINA jollain menee sinua huonommin!

PS: kun olet pessyt ikkunasi, parvekkeen ja monta muuta pientä paikkaa, ei vähiten sielusi syövereistä, niin olo on todellakin puhdistunut. Vähän niin kuin olisit ylösnoussut.

Sillä jos Jeesus pystyi siihen, niin etkös sinäkin?


Aika nousta ylös kuolleista.
Sillä arki koittaa taas pääsiäisen jälkeen.

Kuva: Aaron Burden, Unsplash

lauantai 20. huhtikuuta 2019

Ihminen on terve kun...

Koira on terve, kun sen kirsu on kostea. Lapsi on terve, kun se leikkii. Mies on terve, kun se nousee aamulla pontevasti pystyyn.

Entä nainen sitten? 

Nainen on terve sitten kun se rakentaa pesää. Nainen on terve kun se sisustaa!

Totesin tämän, kun sisustaminen alkoi jälleen kummasti kiinnostaa. Olikin meinaan hyvin nihkeä sisustuskausi takana. Ei paljoa kiinnostanut miltä ympärillä näyttää, kun oli kaikki huomio siinä, mitä omissa sisuksissa tapahtui. "Sisustin" vähän eri tavalla.

Kevätaurinko on tavoittanut minunkin ikkunani ja kaipaan muutosta, niin kuin jokainen terve nainen tähän aikaan vuodesta. Ikkunanpesu vaikuttaa yhtäkkiä hyvin pakottavalta toimelta, joka ei voi odottaa enää hetkeäkään. Tavaroiden paikkaa on siirrettävä kuin magneetin ohjaamana. Pölyä leijailee siellä missä ennen oli pelkkää pimeyttä, ja nyt seiniä sohvalta tuijotellessa niiden värin muuttaminen käy mielessä. Ja kun se idea alkaa kyteä...

On meneillään Lohikäärmeen kuukausi, huhtikuu. Tarkemmin ottaen nyt on Tuli-Lohikäärmeen kuukausi, minun vuosieläimeni kuukausi kiinalaisessa astrologiassa. Huhtikuun energia saa minussa aina aikaan tarpeen saada jotain uutta kotiin, mielellään näkyvää, isoa muutosta. Vuosi sitten vaihtui tapetit makuuhuoneessa, nyt zoomailen olohuonetta sillä silmällä. 

Kun nainen kaipaa muutosta, se on pelottavan voimallinen tarve. Koska silloin alkaa tapahtua. Ei huomenna, vaan tänään. Niinku NYT. Missä on saha? Missä on maalitelat?

Pääsiäispyhinä on aikaa paitsi levätä, niin myös ottaa projekti jos toinenkin työn alle. Saippuavettä tulee myös kulumaan, en halua tätä ummehtunutta viime talven ilmaa enää. Kevään ihme pitää nähdä ikkunoista läpi, ja elämän muutosvoima ei tunnu samalta pölyisten tasojen keskellä. Otetaan Andy räjäyttämään lika pois! Ja jos Andy ei pääse paikalle, niin oma apu on aina paras apu. Ja tosi lähellä.

Koen siis naisena tervehtyneeni, koska haluan tuoda sisäisen muutokseni näkyville myös ulkoisesti. En ole puoleen vuoteen edes avannut tilaamiani sisustuslehtiä, nyt saatan ehkä vilkaista, että mitä minun tulisi tänä keväänä asunnoltani haluta.

Voih, elämässä on niin paljon kaikkea jännää, mitä pitäisi tehdä ihan juuri tällä punaisella sekunnilla.

Miten oikein ehdin?

Ehkäpä aloittamalla juuri nyt.

Sillä välin kun mietin seinän uutta sävyä, poistetaan ensin viime talven pölyt niin kämpästä kuin omasta sielusta.


Hyllykaunotar tuli seurakseni (sain muuten tosi halvalla). Ja siitähän se sitten lähti...




Vaikka "huvipuistoni" on hylätty, niin sieltähän ponkaisee jotain ihan uutta tarmokkaasti ylöspäin. Ehkä koneet saadaan vielä käyntiin - tivolikausi on juuri alkamassa!

Nainen on terve kun sitä kiinnostaa laitella kotia kuntoon. Ja viilata pieniä yksityiskohtia. Ja vaikka kirjoitella siinä sivussa vähän elämän totuuksia blogiin...




Miesten ja naisten olennainen ero

Kun tämä juttuidea tuli mieleeni ikkunoita pestessä, otsikko oli ensin muodossa "Mikä miehissä vituttaa". Koska tämä saattaisi ymmärrettävästi provosoida useampiakin tahoja (suurinpiirtein kaikkia), niin päätin lieventää kantaani miesten ja naisten olennaiseen eroon.

Tätä eroa ei voi nähdä ulkopuolelta. Se ei viittaa paidan tai housun sisältöihin, hiusten pituuteen tai muuhun ulkoiseen koristeluun. Se viittaa siihen, miten miehet ja naiset käsittelevät kriisejä. Ihan helvetin eri lailla.

Tunnen tarpeeksi monta miestä, joten voin aika lailla empiiriseen tietoon perustuen sanoa, että mies vetäytyy, painelee pois, tukkii kaikki kulkuväylät, joita pitkin muut voisivat hänet saavuttaa. Hänen täytyy miettiä. Rauhassa. Toinen vaihtoehto on, että hän nimenomaan ei halua miettiä. Hän haluaa tukahduttaa tunteensa, painaa koko tilanteen villaisella, kieltää, että mitään ongelmaa on koskaan ollutkaan. Molemmissa tapauksissa hän sulkeutuu itseensä ja pistää takalukot päälle.

Onko mikään ihme, että tällainen käytöstapa, tämä tunteiden pullottaminen, ryöstäytyy lopulta käsistä? Käy kuin vappusimalle, joka on muhinut pullossa liian kauan. Makeasta sokerinesteestä tulee hiivaista, käynyttä, pahan makuista - ja lopulta se räjähtää holtittomasti pullosta ulos, kaaressa kaikkien päälle. 

Kun mies ei osaa käsitellä tunteitaan, vaan painaa niitä pohjaan, pohjaan, pohjaan, lopputulos on yhtä sotkua. Käymistuotteet purkautuvat yhdessä rykäyksessä muiden päälle ja mies saattaa järkyttyä itsekin. Hupsista. Oho. Tuota noin. (Sori.) Viimeinen on suluissa, sillä kaikki miehet eivät osaa pyytää anteeksi. Se on yhtä tiukassa kuin mutteri, joka on hirttänyt kiinni. Väännät väännät, mutta ei irtoa. Ei sitten millään.

Sellainen on miehinen tapa reagoida ihmiselämän ahdistaviin puoliin. Luulen, että sinulla on tästä omakohtaisiakin kokemuksia, joten tiedät, etten todellakaan puhu palturia, enkä edes liioittele.

Mitäs me naiset sitten tehdään? Kuten tästäkin vuodatuksesta voit jo päätellä, naiset alkavat etsiä vertaistukea, puhua, kertoa huolistaan toisille. Jotakin täytyy alkaa tehdä asialle. 

Naiset ovat ratkaisukeskeisiä. He haluavat puhua, analysoida asian, miettiä sen kaikki puolet, punnita mitä tässä oikein voisi tehdä. Nainen ei menetä toivoaan, juuri koskaan. Korkeintaan hetken päivä - ja yö - on pimein, sitten noustaan taas. Naiset nousevat toistensa voimalla, toisiinsa tukeutuen. Aina löytyy joku, joka kuuntelee sinua ja on valmis auttamaan. Ja se todellakin auttaa.

Ja aina löytyy se sisäinen naistaistelija, joka ei anna periksi. On tässä ennenkin pärjätty. Kyllä se päivä nousee vielä. Se mikä ei tapa, se ensin ahdistaa, ja sitten vahvistaa.

Meidän suvussa miehet avautuvat vasta iloliemen voimin. Tuskinpa olemme ainoita tässä maassa. Sukumme naiset sen sijaan liittoutuvat, ovat toistensa tukena. Tuskin olemme poikkeuksia siinäkään.

Tämän halusin tänään sanoa. Mies, avaudu. Mikään ongelma ei ole niin paha, etteikö siitä puhumalla selviytyisi. Kuinka monta itsemurhaa jäisi tekemättä, kuinka monta alkoholistia jäisi syntymättä, jos mies vaan puhuisi ajoissa? Ja kuinka monta liittoa voisi pelastaa, jos asiat voisi vaan lyödä tiskiin sen sijaan, että ruvetaan oikeasti lyömään tai yksinkertaisesti vaan paetaan paikalta?

Minun mieheni pakeni suhteestamme vaikenemalla, pullottamalla tunteitaan. Minä yritin kuukauden verran suostutella häntä tulemaan tolkkuihinsa, ihan turhaan. Sillä siinä vaiheessa kun mies "räjähtää", on jo liian myöhäistä, todellakin liian myöhäistä.

Nyt olen aivan toisenlaisessa tilanteessa, jossa - yllätys, yllätys - mies ei puhu. Taas tämä sama reaktio ja vappusiman pullotus. Vähemmästäkin nousee sappi pintaan ikkunoita pestessä ja on keskeytettävä luuttuhommat, jotta saa asiat sanottua, purettua ja laitettua eetteriin eteenpäin. Niin kuin naisten tapa on.

Kamoon miehet, milloin miehistytte? 


"Vaikeneminen on kultaa."

I don't think so.

Kuva: Sharon McCutcheon, Unsplash.




torstai 18. huhtikuuta 2019

Truman Show Turussa

Muistat varmaan menneiden vuosien suuren leffahitin, Truman Shown? Siinä elämäänsä kaikin puolin tyytyväinen Jim Carreyn näyttelemä mies toisti koko ajan samaa kaavaa elämässään, niin aamiaisesta naapurien moikkaamiseen kuin työpäivään ja paluuseen illalla kotiin. 

Kaikki oli aina samanlaista, mikään ei muuttunut. Siinä pienessä oravanpyörässä oli turvallista, kaikilla oli oma roolinsa, eikä koskaan tapahtunut mitään poikkeavaa.

Elämä oli yhtä suurta käsikirjoitusta ja tapahtui aidon oloisissa kulisseissa. Kerran jotain meni kuitenkin vikaan, ja mies tajusi, että häntä on petetty. Että kaikki on valhetta, että elämä on oikeasti tuolla ulkona, lavasteiden toisella puolella.

Tämän havahtumisen jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Jos olet elänyt ahtaassa purkissa ja löydät tiesi vapauteen, et enää koskaan voi sulloa itseäsi takaisin purkin lasiseinien sisäpuolelle. Se on mahdotonta, sillä kun tiedät, että mitä muuta onkaan olemassa...

En tiedä miksi minulle on tullut usein viime aikoina mieleen, että elän jonkinlaisessa Truman Showssa, tai tetriksessä. Sillä törmään koko ajan samoihin ihmisiin. Mihin sitten menenkin, siellä on joku tuttu naama. Kohta tuo tuttu naama ilmestyy uudelleen kulman takaa jonain toisena päivänä, sitten kolmantena hän vilahtaa uudelleen ohi. Aivan kuin kulissien takana olisi ohjaaja kuulokkeet ja mikki päässä, "valmista, ota asema, menoksi... NYT!"

Olen törmännyt paitsi työkavereihin ja hyvän päivän tuttuihin niin myös ihmisiin kaukaisesta menneisyydestäni. Entiseen anoppiin, entiseen pomoon, entiseen naapuriin, tai siihen mieheen, jonka näin aina vuosien ajan pyöräilevän ohi kun odotin bussipysäkillä. 

En voi olla ajattelematta, että jotain outoa tässä kyllä on. Miksi yhtäkkiä kaikki nämä ihmiset heitetään tielleni, oikeana ryppäänä? Toisia on ihan mukava nähdä etäältä, siellä ne menevät, täällä minä menen. Toiset osuvat kohdalle todennäköisesti vain siksi, että näkisin miten pitkälle olen heistä kasvanut. Ulos entisestä. 

Mielenkiintoista on myös se, kehen ihmisiin EN törmää. Vahingossakaan. 

Elämä tuntuu olevan pääasiassa kulissia ja oikeaa ajoitusta. Siihen asti, että tajuan missä tässä oikein mennään, kuljen kuin Truman Showssa, ja olen aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan, siellä minne minut on käsikirjoitettu ja ohjattu. "Statistit" ottavat asemapaikkansa ja kulkevat ohi.

Odotan juonikäänteitä. Sitä paljastusta, että miksi törmään näihin ihmisiin. Sillä vielä minäkin karkaan lavasteista ja näen mitä kaikkea tuolla muualla on.


Kukaan näistä elokuvan ohikulkijoista ei kulkenut ohi sattumalta.

Kuva: www.onthebox.com



Arvosta itseäsi

Koska olen syntynyt aamuyöstä, saan yleensä parhaat ideat juuri aamun pimeinä tunteina, vielä kun en ole oikein hereilläkään. Samaan aikaan kun olen nähnyt päivän valon, lamppu syttyy myös mielessäni.

Välillä kyseessä on yksittäinen mieleen putkahtava idea, välillä kokonainen kirjoitus, joka ikään kuin sanellaan suoraan lause lauseelta aivoanturoihini. Harmi vain, etten ole aamuihminen. Harvoin jaksan nousta kukonlaulunaikaan kirjaamaan viestejä ylös. Täytyy siis vain luottaa muistiin.

Tänä aamuna tajusin, että mistä suurinpiirtein kaikki ihmisen kärsimykset johtuvat. Jos unohdetaan luonnonkatastrofit, nälänhätä ja muut sen sellaiset isomman luokan kiusaukset.

Suurin kärsimys aiheutuu siitä, ettet arvosta itseäsi. Annat muiden määritellä arvosi. Jos saat koulussa kutosen, kuvittelet olevasi ei paitsi huono oppilas, vaan myös huono ihminen. Kympin oppilaan elämä taas voi romahtaa, jos tuleekin kymppi miikka. Siinäkin peilataan arvostusta oman itsen ulkopuolelta.

Kun et arvosta itseäsi, voit kehittää ties mitä oireita. Anoreksiaa, bulimiaa, masennusta, heikkoa itsetuntoa, vatsavaivoja - lista on loputon. Louise Hay on tunnetussa kirjassaan Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi  listannut sairauksia ja niiden taustalla olevia henkisiä tekijöitä. Jotka oikeastaan kaikki voi tiivistää oman itsesi arvostuksen puutteeseen.

Oman arvostuksen puute johtaa siihen, että kaipaat ulkopuolista boostia vähän joka asiaan. Jos sinua ei kehuta joka käänteessä, kuvittelet ettet ole kehujen arvoinen. Onko peräti niin, että sinua ei hyväksytä, vaikka yrität parhaasi? No sehän sattuu ikävästi. Sinun täytyy alkaa todistella paikkaasi ja paremmuuttasi, jotta jotain balsamia tihkuisi haavoihisi. Pitää yrittää aina vaan enemmän. Jotkut luovat tästä ihan urankin, joka perustuu aplodeihin, parrasvaloihin ja ylistäviin arvioihin. Ilman niitä itsetunto puhkeaa kuin ilmapallo. Moni meistä on yllättävän hauras, vaikkei sitä millään halua myöntää.

Kävin katsomassa kohtalokkaasta teinirakkaudesta kertovan elokuvan After. Eräässä kohtauksessa tyttö kysyy pojalta ketä rakastat eniten maailmassa. Poika ei epäröi yhtään kun vastaa, että itseäni tietysti. Minä tuuletin sisäisesti pojan vastauksen puolesta ("Yes!"), mutta tämä vastaus katsottiin tietenkin itserakkaudeksi, itsekkyydeksi. "Niinpä niin, et rakasta ketään muuta kuin itseäsi." No ei sitä nyt ihan noin voi tulkita.

Itsensä rakastaminen on valtavan huojentavaa. Se vapauttaa sinut vastuusta muiden rakkauden suhteen. Sillä aina sitä ihanuutta ei ole tarjolla toisilta. Mitäs silloin teet, kun jäät ilman? Jos ulkopuoliset rakkaushanat jäätyvät, etkä koe, että sinua enää arvostetaan. Niin, siinä käy köpelösti. Tosi köpelösti.

Jos haluaa olla todella vapaa, kannattaa alkaa arvostaa itseään. Paha mieli voi edelleen tulla toisten käytöksestä, mutta ymmärrät, että se johtuu taas siitä, että he eivät arvosta itseään, vaan purkavat pahaa oloaan sinuun. Se on pirullinen kierre.

On pötypuhetta sanoa, ettei yksi ihminen voi tässä maailmassa asioille mitään. Kyllä vaan voi. Voit katkaista arvostuksen puutteen kierteen. 

Se mitä ennen on tapahtunut, on toisarvoista. Se, kuinka sinua on aiemmin runneltu henkisesti, on enää yksi ja sama. Elätkö menneessä vai nykyhetkessä? Elätkö toisten aiheuttamassa tuskassa ja kivussa, arvottomuuden tunteessa, vai päätätkö että nyt saa riittää?

Jos opit arvostamaan itseäsi, eikä se tietenkään ihan pelkässä silmänräpäyksessä käy, vaan sitä täytyy päivittäin treenata kuin kuumia vatsalihaksia, niin muiden kritiikki ja mielipiteet sinusta alkavat valua kuin vesi hanhen selästä.

Toisten miellyttäminen on pitkä ja kivinen tie, joka ei koskaan lopu. Itsesi miellyttäminen sen sijaan on kuin huviajelu piknikkeineen. Aivan valtavan hauskaa.

Kuumien vatsalihasten tavoittelun sijaan minulla on toisenlainen treeniohjelma käynnissä. Ja sen tulokset ne vasta huikeita ovat.

Sellaista treeniohjelmaa ei olekaan, johon ei kuuluisi kakkua ja kuohuvaa! Olenhan todellakin sen arvoinen.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Kun lakkaat odottamasta

Moni käyttää elämänsä parempien aikojen odotteluun. Tulevaisuus on täynnä kiehtovia asioita, yleensä parempia kuin mitä juuri nyt on tarjolla. Joskus itse asiassa menneisyyskin on parempaa kuin nykyisyys, sillä miksi muuten joutuisimme välillä armottomaan nostalgisuuden puuskaan. Ennen oli paremmin, ja kohta on taas paremmin. Nyt - no, tämä on sellaista väliaikaa. Vähän niin kuin kevät kesän ja talven välissä. Kunpa se olisi pian ohi, jotta on taas kesä!

Odotamme vuoroamme paitsi kauppajonossa niin myös elämässä. Kun tulee MINUN vuoroni, niin sitten alkaa tapahtua.

Sitten kun tämä projekti on valmis, voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Sitten kun tulee palkkapäivä, voin ostaa jotain kivaa itselleni. Sitten kun olen hoikempi ja terveempi, minulla on parempi mieli. Sitten kun tuleva kesä on ohi, voin unohtaa kehotietoisuuden - tietoisuuden siitä, että kehoni ei ole rantamittojen mukainen (puhutaanko nyt muuten metrijärjestelmästä vai tuumista?)

Sitten kun toivun tästä erosta ja pyyhin tunnetiskin puhtaaksi, olen parempi ihminen. Sitten kun en enää vaivu alakuloon, olen iloinen. Sitten kun en enää mieti rakkauselämäni outoja käänteitä, olen itsevarmempi. Sitten kun nukun taas normaalisti, olen normaali.

Jossain vaiheessa sitä kyllästyy kuitenkin täydelliseen mielikuvaelämään oman pään sisällä ja havahtuu nykyhetkeen. Olen tässä, tällainen, näillä voimavaroilla, näillä ihmissuhteilla, näillä paheilla ja näillä hyveillä. Pistetäänkö pakettiin - ihan tällaisenaan? 

Se, millainen olin ennen, ei enää palaa. Tulevaa minää en vielä tunne. Hauska kuitenkin tutustua, vaikutat aika jännältä tyypiltä. Juuri nyt.

Se hetki...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit jotenkin parempi kuin nyt olet...

...kun lakkaat odottamasta, että voitat lotossa ja laveampi, arvoisesi elämä voisi vihdoin alkaa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku hoitaisi kaikki ikävät asiat puolestasi ("ikäviä asioita ei enää tarvitse ajatella")...

...kun lakkaat odottamasta, että saat tietoosi kaikki elämän suurimmat salaisuudet (N-Y-T H-E-T-I)...

...kun lakkaat odottamasta, että kunpa satumainen onni kohtaisi vielä minutkin...

...kun lakkaat odottamasta, että joku toinen voisi sinua koskaan täydentää...

...kun lakkaat odottamasta, että murheet, ilot ja kaiken niiden väliltä voisi todella jakaa toisen kanssa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku kohtelisi sinua arvosi mukaan...

...kun lakkaat odottamasta, että eksäsi hakisi kamansa luotasi...

...kun lakkaat odottamasta, että mies jonka sinä olet valinnut, valitsisi vuorostaan sinut...

...kun lakkaat odottamasta, että jonkun toisen hymy voisi taas valaista maailmasi...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit koskaan valmis.



Sillä kun lakkaat odottamasta, että jotain parempaa tapahtuisi...

...voit vihdoin aloittaa oman elämäsi.

Itsenäisen, itsellisen, itsepäisen. Mahdollisesti erittäin uhmaikäisen. Minä itse!

Turha tulla huutelemaan eilisen tai huomisen perään. Sillä elän tätä päivää, oli se sitten hyvä tai huono päivä. Enkä jaksa enää odotella juuri mitään. Sillä haluan kaiken NYT.


Jalat hei sammaloituu, jos jää odottamaan muita. Mieluummin ilmapallon narusta kiinni ja korkeuksiin.

Ja kenen hymy valaisee päiväsi? Omasi, tietenkin.




perjantai 12. huhtikuuta 2019

Kolmas mies

Kun opiskelee paljon, ei aina mitenkään voi muistaa, mistä minkäkin tiedonmurusen kerää mielensä perukoille. Joku kurssi se oli, tai joku kirja sitten. No joku kuitenkin sanoi jotain joskus - ja se tieto jää kaihertamaan mieleen. Kuten tämä "kolmas mies".

Omaa kiinalaista BaZi-karttaani olen tietysti tutkinut useaan otteeseen, välillä sen täysin syrjään jättäen ja elämääni keskittyen, ja sitten taas siihen palaten etsimään vihjeitä tulevasta, ja välillä menneestäkin. Kaikki kun ei yleensä ole kerralla selvää - ei elämässä, eikä astrologiassa.

Karttani kolminkertainen Tiikeripatteristo sai kerran tulkinnan, jota en ensin halunnut hyväksyä. Aina emme ole kovin vastaanottavaisia, jos totuus kuulostaa jotenkin ikävältä eikä sovi senhetkisiin suunnitelmiin. Minulle nimittäin sanottiin, että kolme täsmälleen samaa eläintä kartalla (peräjälkeen, rivissä, vierekkäin, valmiina palvelukseen) viittaa siihen, että elämässäni on kolme miestä. Kolme eri elämänkumppania.

Siinä vaiheessa kun kuulin tämän tiedon, olin menossa miehessä numero kaksi. Ja olin siihen tilanteeseen ihan tyytyväinen. Ummistin siis korvani. Ei kai, kolme miestä, miten niin. Sovitaanko nyt vaan, että kaksi riittää loppuiäksi?

Ei näköjään sovittu. Mies numero kaksi haihtui elämästäni kuin tuoreen leivän tuoksu leipomon ohi ajaessa - ja minun oli pakko uudelleenharkita tätä oman karttani tulkintaa. 

Yleensä sanotaan, että kun mennään kartassa vuosieläimestä kohti tuntieläintä, ihmisen salainen puoli tulee esille, se jota ei kaikille näytetä. Tämäkin on huvittavaa oman karttani kohdalla. Jos kuukausi-, päivä- ja tuntieläimeni ovat kaikki samoja, niin ei kai minulla sitten hirveästi ole piiloteltavaa. Elämäni on blogikirjoitusteni myötä vapaata riistaa ja tutkittavaa. What you see is what you get on sanonta, joka kerrankin voisi pitää hyvin paikkansa. Se miltä vaikutan pinnalta, näyttää samalla läpivalaistun reitin koko ihmisen läpi. 

Kiinalaisen astrologian mukainen karttani ei siis anna minun piilotella eri puoliani! Tiikerinturkkini näyttää samalta myös kääntöjakkuna. Vuosieläin Lohikäärme ei siinä paljon ehdi päältäkatsojia sumuttaa ennen kuin kolminkertainen Vesi-Tiikerini ottaa ohjat.

Tämän tulkinnan kautta voi siis miettiä, että kuukausipilarin myötä työelämäni, päivänpilarin myötä rakkaussuhteeni ja itsetuntemukseni, ja tuntipilarin myötä tulevaisuuden haaveeni ovat kaikki yhteen kytkettyjä. Yksi iso unelma, joka yhdistää nämä kaikki osa-alueet.

Kaiken kattava kumppanuus, joka ulottuu parisuhteesta niin yhteisiin työprojekteihin kuin myös muihin yhteisiin unelmiin.

Kolmas mies. Kolmas Vesi-Tiikeri, yhtä vahva kuin aiemmat kaksi. Tasaveroinen, omilla jaloillaan seisova. Kuten minäkin.

"Olla valmiina, siinä kaikki", sanotaan Hamletissa.

Antaa tulla sitten. Olen valmiina. Laitetaan unelmat alkuun.


torstai 11. huhtikuuta 2019

Kuiva kausi

Ostin tänään kauppareissulla kaktuksen. Lähinnä sen takia, että se oli istutettu niin kauniiseen vihreään ruukkuun, että se tarttui ensin silmiin, sitten näppeihini ja lopulta ostoskoriin.

Fengshui-konsultti minussa ei olisi ostanut kaktusta. Tai ainakin se hieman pokkuroi vastaan, että oletko nyt ihan varma. Tuollainen kuiva käkkäle, piikikäs, ihan varmasti huonoa fengshuita.

Se toinen puoli minusta, se, joka ei piittaa muiden sanelemista neuvoista ja ohjeista, katsoi, että tarvitsen vihreää parantavaa väriä uuteen elämääni. Olen viime aikoina navigoinut itseäni turkoosia ja vaaleanvihreää kohti, kasvien parantavaa energiaa kohti. Kun Suomen kevät antaa odotuttaa itseään, minä tarvitsen jotain kasvavaa, jotain elävää lähelleni.

Kaktus on sitäpaitsi symbolinen tapaus. Eikös erämaassakin, viimeisillä voimillaan eteenpäin raahautuessa oteta avuksi kaktus, ulkoapäin niin karu ja luotaantyöntävä, mutta sisältä henkeä ylläpitävää kosteutta sisältävä?

Nyt minullakin on ruukullinen hätäapua. Kun on kuiva kausi erämaassa eikä apua näy mailla halmeilla, voin katsella karua kaktustani ja tietää varmasti, että sen sisällä on elämää ylläpitävä ihme. Kasvun ja toivon ihme.

Sanotaan, että ennen sarastusta on se pimein hetki. Se hetki, kun usko, toivo ja rakkaus loppuu, askeleet eivät enää kanna, juoma on loppu ja kolikot on kulutettu. Karttakin taisi hävitä autiomaassa, tai tuuli lennätti sen tiehensä. Enää on jäljellä pimeä taivas ja yläpuolella pimeyttä valaisevat tähdet, miljoonien valovuosien päästä. On se hetki kun joutuu pysähtymään ja miettimään millä voimavaroilla edetä. Jään tähän hetkeksi lepäämään... 

Kaikki eivät enää virkoa, kun aamun ensi säteet alkavat sarastaa. Minä olen päättänyt jaksaa jatkaa. Sillä kun aurinko taas alkaa hivellä, kylmä talvi muuttuu kesäksi, karuus muuttuu keitaaksi, ja voimajuoma siemaistaan leilistä - silloin on mahdollisuus ottaa uusia askeleita.

Sitäpaitsi minulla on kaktus. Täynnä toivoa.

Vihreän värin lumous.

Vihervoimalla. Otetaan purkista kun ei vielä ulkoa saa.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Konepellin alla

Kun ihminen käy läpi suurta muutosta, ei se välttämättä näy naamasta ulospäin. Ja hyvä onkin, sillä keskeneräinen muutos - miltä se naamavärkissä oikein näyttäisikään? Irvikuvalta, vääristyneiltä kasvonpiirteiltä?

Suuret muutokset muhivat pinnan alla, ja ihmistä itseään riepotellaan sisäisesti joka suuntaan. Mieli muuttuu, ja sitten palaa takaisin. Vastustus on kova, ja seinä alinomaa vastassa. Kovin vastus olet sinä itse. Itsesi kanssa on sinun kamppailtavan, koko elämän ajan. Pahin riitapukari katsoo peilistä, ja se tyyppi on voitettava joka päivä. Ihan kaikkina päivinä siihen ei vaan riitä voimia. Ehkä pitää tehdä aselepo ja sopu?

Välillä pitää huokaista. Tuumata. Itkeä ja kirota, hengittää taas syvään, ja kasata itsensä uudelleen. Uusi kasa alkaa kerta kerran jälkeen näyttää erilaiselta. Jokin siinä muuttuu, pikkuhiljaa, omien silmien edessä.

Jo viime syksynä kuvittelin, että homma on hanskassa. Että olen perillä itsestäni, toiveistani, että rakastan itseäni ja olen kaiken arvoinen.

Nyt taas kuvittelen olevani uusi, entistä ehompi. Olen tehnyt töitä konepellin alla, vaihtanut nesteet, putsannut karstat, mitannut ja puunannut, kiillottanut pintaa. Kilometrejä on kertynyt mittariin, sillä olen ajanut ympyrää pääni sisällä. Tämä kosla on niinsanotusti "ajettu sisään".

Kaikki, mikä on minua, on murroksessa. Urani palikat olen heitellyt ilmaan, ja katson mistä otan seuraavaksi kopin. Kaikki turhat palikat saavat tippua maahan, sillä käsiin ei mahdu kuin kaksi kapulaa kerrallaan. Ellen sitten opi jonglööraamaan paremmin.

Olen kaiken uuden alussa. Eikä sitä olisi tapahtunut, ellei minua olisi rämäytetty rähmälleen, polvilleen, tutkimaan maan tomua nenä kiinni sorassa. Vähän vuoti vertakin, ja niitä kyyneleitä. Teki kipeää eikä pipiin puhaltaminen juuri auttanut.

Vuosi sitten toukokuussa minulle katsottiin tarot-kortit. Tulen aina muistamaan mitä minulle silloin povattiin. Tiesin jo tuolloin, että mieheni on muuttamassa maasta pois ja että jotain muutosta se tuo elämään. En vain arvannut lainkaan, että mitä kaikkea se merkitsee. Tarotit kertoivat, että tavoittelen jotain tiettyä kultakuppia, enkä sitä saakaan, ja samalla en huomaa, että minulle onkin tulossa jotain paljon enemmän, jotain paljon suurempaa. Kultainen malja täynnä suuria aarteita. Saan lopulta enemmän kuin mistä osaisin edes haaveilla.

Kun olen lapioinut elämäni tunkiota ja etsinyt aarteitani, on kärsivällisyys ollut koetuksella. En olisi millään malttanut odottaa onnellista loppua. En vieläkään tiedä millainen se on ja milloin se tulee. Mutta olen oppinut paljon matkan varrella.

Olen oppinut lyhyessä ajassa enemmän itsestäni ja elämän tarkoituksesta kuin koskaan aiemmin. Olen oppinut kyseenalaistamaan lähes kaikkea, etenkin omia näkemyksiäni ja mielipiteitäni itsestäni. Olen oppinut antamaan anteeksi, niin muille kuin itselleni. Olen oppinut elämään tässä hetkessä, kun muita hetkiä ei juuri nyt voi elää. 

Se, että mieheni otti ja lähti, on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Vaikeinta, kamalinta, raskainta ja ahdistavinta, mutta ehdottomasti parasta. Kaikkien unettomien öiden arvoista. Ja niitä öitä on ollut paljon.

Sillä nyt elän vain itselleni. Nyt seurustelen vain itseni kanssa. Nyt olen avoin kaikelle uudelle, tuhkasta nousseen feeniksin tavoin. En sano, että matka olisi tässä, tai että olisin valmis. Nyt olen vasta valmis aloittamaan.

Niille, jotka nyt kamppailevat eron tuskan kourissa, ovat tulleet jätetyiksi tai päätyvät itse lähtemään, jotka alakulon kourissa etsivät omaa tietään tai arvoaan, eivätkä näe ulospääsyä tai tietä eteenpäin:

Oikotietä ei ole. Jos itkettää, on itkettävä. Jos masentaa, se pohjakosketus on koettava ja etsittävä oma tie ylös. Jos odotat, että joku hinaa sinut ylös, saatat pettyä. Minäkin petyin. Lopulta pystyin luottamaan vain yhden ihmisen apuun, ja sille ihmiselle olen elämäni ja onneni velkaa. Se ihminen sai minut pystyyn, ja piti minulle seuraa läpi harmaiden päivien. Sitä ihmistä ilman en olisi pärjännyt.

Ja se ihminen olen minä itse. Juuri se sama tyyppi, joka on läsnä 24/7, ja josta ei pääse eroon sitten niin millään. Se tyyppi, jonka naama peilissä ärsyttää, jonka tarinat on niin kuultu jo, ja jonka tekosyyt ovat surkeita. Aina se venyttää kaikkea seuraavaan päivään, seuraavaan viikkoon, siihen asti, että jostain saa lisää voimia. Ja sitten niitä voimia vaan alkaa tulla, pieni ripaus kerrallaan. 

Juuri sen tyypin kanssa minulla on ollut niin sairaan (eli terveen) hauskaa. Juuri se tyyppi on tsempannut minua eniten. Juuri se tyyppi on valvonut kaikki aamuyöt kanssani, kun taas herään neljältä, enkä osaa muuta kuin lukea horoskoopit läpi silmät ristissä.

Ja juuri tämä samainen tyyppi, eli minä itse, on alkanut näyttää silmissäni voittajalta, joka selviää kaikesta. Peilistä on alkanutkin katsoa ihminen, joka on minulle arvokkainta maailmassa. Se hyvä tyyppi, jolle aina riittää töitä.

Niitä töitä on vielä paljon. Sisähommia. Konepellin alla. Mutta ikkunoista paistaa jo valo. Sielun ikkunoista, silmistä. Ja sitä valoa minä katson ylpeänä. Sillä sen valon voi sytyttää vain itse.

Milloin sinä sytytät oman valosi? Tarvitaanko siihen megaluokan kriisi, vai mistä katkaisimesta saat oman valonsäteesi päälle?

Mieti sitä. Tänään.


Valot on sytytetty.