Vattuapajat

Vattupuskassa olen monesti käsitellyt elämäni vaikeita teemoja. Vadelmat eivät vaadi mitään kikkoja tai kumartumista kaksinkerroin hankalaan asentoon, vaan ovat vain siinä ja odottavat että poimija tulee. Pelkkä seisominen riittää.

Itse poimiminen on rutiinihommaa: näet marjan, otat kiinni, irrotat ja laitat laariin. Toista niin kauan kuin sankossa on tilaa tai kärsivällisyys kestää. Ajatukset sen sijaan saavat tilaa lentää, kun kädet on koukutettu rutiiniin.

Sitten tulee tämä Forrest Gump -pohtija esille. Elämä on kuin rasiallinen suklaakonvehteja. No, tämä me on kuultu jo aiemmin sekä uusintana. Sanotaan tällä kertaa vaikka, että elämä on kuin vadelmien poimiminen. 

Voi näyttää siltä, että pensas on tyhjä, jäljellä vain kuivia mitättömiä kikkareita tai raakileita, mutta kun käännät lehdet, kurkkaat syvemmältä, varjon puolelta, siellä on vielä vaikka kuinka paljon meheviä marjoja. Niitä ei vain ensin näe. Pensasta ja oksia täytyy välillä katsoa eri valossa, eri suunnasta ja sitten sen huomaa: tuollahan on vielä vaikka kuinka paljon. Ja kun jaksat odottaa taas pari päivää, kypsyy uutta. Niin ei elämäkään tarjoa kaikkea herkkua kerralla.

Vuodet ovat erilaisia. Joskus on luvassa hyvä sato ja vadelmat tippuvat laariin kuin itsestään, oksat painavina ja marjat mehukkaina. Sitten on keskinkertaisia vuosia. Ehkä keräsin, ehkä en. Ja sitten on niitä pulavuosia, kun marjaa ei vaan saa. Käyt katsomassa pusikossa kerran jos toisenkin ja pensas pysyy puhtaana, lehtevänä ilman kypsyvää satoa. Kuivia rankoja sojottaa siellä täällä ja nokkoset valtaavat alaa. Turha reissu, paarmatkin purevat peräsimestä.

Niin elämänkin marjasato on oikukas. Kun olet valmis poimimaan, mitään ei löydykään. Ja kun sitä vähiten odotat, nurkan takaa löytyy täyteen marjaan rohahtanut puska, jota kukaan muu ei ole vielä huomannut. Saat suun makeaksi hymyssä suin.

Ajoitus ja kärsivällisyys on avainasemassa. Satoa ei saa kautta vuoden, sen joka päivä. Satokausi on itse asiassa aika lyhyt ja siihen täytyy osata tähdätä, jotta on sankot, pakastin ja keruuhalut valmiina. 

Sellaista on muuten elämää selittävä astrologiakin. Voit haluta muuttaa elämänsuuntaa, tavoitella kuuta, napata parhaat marjat, mutta jos ajoitus ei ole kohdallaan, huomaat kuinka se kurkottamasi ihana, täydellisen näköinen marja tipahtikin maahan nenäsi edessä juuri ennen kuin siihen ylsit. Samperi.

Voit itse lähteä etsimään vattuapajaa tai sitten odottaa, että joku näyttää sinulle suunnan, se on tuo puska tuolla. Jos saavut paikalle liian aikaisin, on kaikki vielä raakaa. Kun tulet liian myöhään, joku muu on jo putsannut puskat, tai sitten marjat vaan varisevat ylikypsinä ja matoisina maahan. 

Mutta kun osaat sujauttaa saappaat jalkaan ja napata sankon mukaan juuri oikeana päivänä, saat ison saaliin, josta on pakastettavaa ja syötävää pitkäksi aikaa. Huonommankin laatuisesta sadosta saat vielä hyvän tuloksen, kun lisäät runsaasti sokeria ja keität hilloksi.

Puskaterveisin makeilta apajoilta,
Virpi

Total eclipse of the heart

Muistatte varmaan, kun Ilkka Kanervalta meni ministerin pesti alta naissotkujen vuoksi? Hän sanoi legendaarisesti, että kortti tuo ja kortti vie ja nyt se hemmetin sim-kortti vei kaiken!

Minulla on vähän samanlainen fiilis tästä täydellisestä kuunpimennyksestä. Se pikemminkin pimensi koko elämän, ei vain yhtä hetkeä taivaalla. Syytän sitä parisuhteeni kariutumisesta. Kiitti vaan, kuu! Mene jonnekin muualle seuraavan kerran pimenemään ja jätä minun elämäni rauhaan.

Viimeksi vuonna 1971 oli kuulemma täydellinen kuunpimennys Vesimiehen merkissä. Silloin en onneksi ollut vielä hengissä. Nyt olen, jotenkuten. Hiukan pimeänä.

Tämä heinä-elokuun pimennyskausi ja muut tämän kesän astrologiset tapahtumat osuvat kartalleni todella pahaan paikkaan. Merkurius ja Mars peruuttavat ja molemmat ovat kartallani merkittävässä asemassa, siinä Vesimiehessä. Johon myös tuo totaalinen ja kohtalokas kuunpimennys osuu. Kaikki siis tuntuu osuvan suoraan maaliin. Siitä tämän kirjoituksen nimikin, total eclipse of the heart. Tunnelmat ovat sangen synkät. Jos uudistusta elämään kaivataankin, se tulee pahimman menetyksen kautta. Eihän tässä näin koskaan pitänyt mennä!

Kaikki edellämainitut planetaariset kappaleet ovat kaiken lisäksi pakkautuneet kakkoshuoneeseen, jonka merkitys on "henkiset voimavarat, arvot ja omanarvontunne, raha, omaisuus". Henkiset voimavarat ovat nyt nimenomaan koetuksella.

12.7. kaikki käynnistyi auringonpimennyksellä, Leijonan merkissä. Omasta kartastani Leijona löytyy huoneesta 8: "intiimit suhteet, seksi, yhteinen talous ja sidokset, sisäinen uudistuminen, yksinäisyys, kuolema". Suurinpiirtein tuossa järjestyksessä ne nyt myös kaatuilevat kaikki: kun lähtee lähin ihmissuhde purkautumaan, intiimi läheisyys häviää, talous romahtaa, edessä jonkinlainen sisäinen pakkopullauudistus sekä yksinäisyys ennen kuolemaa. Tässäpä sitä on ihmiselle jotain mitä odottaa!

27.7. tuo täydellinen kuunpimennys vei maaliin sen, joka oli jo reilua viikkoa aiemmin alkanut, lopun alku. Vesimiehelle JA Jousimiehelle on luvattu tärkeissä ihmissuhteissa loppuja ja kuinka ollakaan sellainen kuvio pamahti päälle ihan jostain toisesta ulottuvuudesta. En vieläkään ymmärrä mistä avaruusromusta oikein sain osuman päähäni. 

Jos olisin osannut ennakoida ja varautua paremmin, niin puolisolle eli aurinkomerkki Vaa'alle ja nousumerkki Ravulle luvattiin irtiottoa kahlitsevista tilanteista ja suhteista, selkeää pesäeroa entiseen, vapautumista menneestä, itsenäisyyden etsimistä. Jos olisin tajunnut tämän ennusteen voivan olla täyttä totta eikä pelkkää polemiikkia, olisin ehkä pitänyt suuni kiinni kriittisellä hetkellä enkä kysynyt, onko suhteellamme vielä tulevaisuutta, eri puolilla Eurooppaa. 

Se kysymys nimittäin aloitti hurjan spiraalin ja purkuaallon. Sim-kortti todellakin vei kaiken yhden puhelun aikana. Ilman sitä kysymystä saattaisimme olla vielä onnellisesti yhdessä ja asiaa olisi ruvettu käsittelemään vasta myöhemmin, vähemmän tulenherkkänä ja räjähdysalttiina aikana. Kunpa olisin vaan kysynyt miten menee ja sanonut, että täällä menee hyvin. Olet rakas. Hyvää yötä. Sen sijaan kysyin miten meille oikein käy nyt kun asumme eri maissa, ja kun et osannut vastata siihen etkä muihinkaan kysymyksiini suhteemme tulevaisuudesta, hermostuin. Lähti niinsanotusti sim-kortti käsistä. Ja sitten yhtäkkiä suhde oli ohi, sanottu irti kuin vanhanaikainen puhelinliittymä. Nyt ollaan sitten kokonaan ilman kapulaa.

En osaa sanoin kuvailla kuinka dramaattisia nämä yhtäkkiset muutokset voivat olla. Täydellinen kuunpimennys vaikuttaa kuusi kuukautta, ja 20.1.2019 on vuorossa vielä toinen täydellinen kuunpimennys, Leijonan merkissä. Tilanne on vielä pitkään päällä.

On enemmän kuin varmaa, että astrologialla oli täysi osallisuus meidän suhteemme kriisiin ja päätökseen. Ihan kuin joku tuolla jossain olisi katsonut kelloa ja päättänyt, että nuo kaksi ovat nyt olleet liian kauan yhdessä, ei tätä jaksa katsella. Vaihdetaan kanavaa.

Total f*ckin' eclipse of the heart.

Kuukuvat Heidi Vuorinen.

Kaksi hajoamista

Tänä vuonna on  tapahtunut kaksi suurta ja yllättävää hajoamista. Ensimmäinen oli keväällä, kun suomalainen suuri lupaus Santa Cruz hajosi. Kesken USA:n kiertueen, yllättäen, loistava tulevaisuus aivan näppien ulottuvilla.

Siis onko tää joku vitsi? Ei oo totta! Olin järkyttynyt suosikkibändini hajoamisesta, mutta yritin uskoa, että vielä ne palaa yhteen ja selvittää sen mikä olikin bändinjäsenten välit sitten sotkenut. Eihän tää tähän voi loppua, kesken kaiken!

Mielenkiintoista on se, miten kaikki tapahtui. Santa Cruzin jäsenillä oli keskenään sopimus, että ketään ei voida erottaa bändistä ja jättää ulkopuolelle. Herrasmiessopimus. Niinpä kun muu ei auttanut, kolme jäsentä päättivät keskenään lähteä bändistä pois ja jättää laulajan selvittelemään omat sotkunsa. Archie Cruz, ilmeisesti *hieman* aineita ja alkoholia käyttäneenä ja *kenties* omaan egoonsa kompastuneena, potkaistiin ulos kiertuebussista. Viimeinen bussi maineeseen ja menestykseen meni just. Ja sä et ole sen kyydissä enää.

Näytti synkältä. Archie oli tietty syvästi järkyttynyt asioiden ottamasta suunnasta, kuten fanitkin. Ehkä kaikki kortit eivät olleet sillä hetkellä pakassa. Jokin oli muuttanut bändin selkeän suunnan ja yhteisen tavoitteen. USA:n kiertue peruttiin, Japanin kiertue peruttiin.

Sitten alkoi instagram-kampanja. Archie matkustaa Italiassa. Archie on raitistunut ja joogaa. Archie etsii uusia bändikavereita. Archie juo detox-mehuja. Archie soittaa kitaraa ja Archiehan vittu nousee tästä vielä. Ja en voinut muuta kuin seurata, nostaa hattua ja antaa peukkua. Älä anna periksi! Sussa on potentiaalia vaikka muille jakaa.

Ja oliko tässä kaikki? Ei tietenkään. Archie potkaistiin ulos myös toisesta kaveriporukan bändistä, The Local Band, syistä joita en ole vielä käsittänyt. Tämä tuntui jo liian lujalta. Mietin, että nyt on astrologiset kuviot puuttuneet kohtaloon. En vaan vielä ole saanut tsekattua Archien kiinalaista horoskooppia, kun tässä on ollut muutakin.

Sillä se sama kävi minulle itsellenikin. Ihan kuin olisin kruisaillut amerikanraudalla kuumaa aavikkotietä pitkin LA:ta kohti, huudattanut stereoita ja laulanut mukana hyvässä seurassa, mieli korkealla. Sitten tiukka mutka, oho, meni vähän yli. Paiskaudun ovesta ulos, pää kolahtaa ja siinä samassa kamat heitetään viereen tienpieleen. Arrivederci! Ja auto kaasuttaa tiehensä.

Hetkinen, mitä just tapahtui? Löydän itseni tienposkesta, kuuma hiekkapöly yskittää, hiki virtaa pitkin selkää. Päätä jomottaa ja taitaa sattua jonnekin muuallekin. Kun pääsen jaloilleni, on vaan otettava matkalaukun kahvasta kiinni ja alettava vetää. Ei sinne mistä olin tulossa, vaan sinne minne olin menossa. Taakka on raskas, mitä kaikkea sitä on tullutkaan pakattua mukaan. Kun voimat loppuvat ja käsivarren lihakset alkavat kramppaamaan, on vaan jätettävä se paino taakse. Olkoon.

Askel toisensa eteen, korvien välissä tiukka soundtrack taustalla. Tie on pitkä, aurinko korventaa ja varjoa tai keidasta ei vaan näy. Periksi ei voi antaa, sillä muuten edessä on kuiva kuolema aavikolle.

Mietin tänään, että elämä onkin kuin Santa Cruzin hajoaminen: helvetisti potentiaalia, nerouden ohikiitäviä hetkiä, paljon kovaa työtä, asenne päällä ja sitten menestys aivan silmien ulottuvilla. Se on... ihan... just... tossa. Ja sitten hetkeä myöhemmin oletkin jäänyt kyydistä, äkillisen välienselvittelyn jälkeen.

Mutta kun aikasi kärvennät ja korvennat, tallustat rakkoja jalkoihin, yrität liftata kyytiä ja herätellä sympatiapisteitä, niin vierelle pysähtyy auto. Tarviitko liftiä? Ja sä nouset kyytiin, kiinnität turvavyön, nojaat päätä selkänojaan ja huokaiset ilmat ulos keuhkoista. Jos hyvin käy, matkan päässä on meren ranta, aurinkovarjo ja kunnon drinkki jos toinenkin. Silloin tiedät jo, että selviydyt.

Jotta pääsee eteenpäin, pitää välillä tehdä pesäeroa entiseen. Ja heiluttaa välillä keskaria niin että näkyy.
Archie, mä niin ymmärrän sua.

Kaikki kuvat Archie Cruzin Instagram-tililtä.

*****
Kolme vuotta sitten:

Kerran vielä pojat.
Paitsi että sitä kertaa ei enää tule.

Päällepäsmäri

Syy miksi mieheni jätti minut alkaa selvitä nyt lähes kahden viikon mysteerin jälkeen. Mihin jäljet rakkauden sylttytehtaalla johtavat? Tietysti takaisin minuun.

Hän oli onneton Suomessa ja syy oli tietysti minun. Olenhan suomalainen.

Hän koki suomalaisen yhteiskunnan, työkulttuurin ja elämän kovin vaikeaksi. Ja minun takiani hän täällä ylipäätään oli. Syy on siis minun.

Työ oli raskasta, uuvuttavaa ja stressaavaa vuorotyötä, pitkiä päiviä, uhraukseen nähden vähän palkkaa. Ei yötyökorvauksia, ei sunnuntai- tai iltalisiä, ei terveydenhuoltoa, ei lomarahoja. Suomalaisen taksimiehen elämää siis. Koska hän teki tämän kaiken minun vuokseni, syy hänen sisäiseen onnettomuuteensa oli tietysti minun.

Kavereille ei jäänyt aikaa, kun aina piti olla töissä. Ja kun hän oli vapaalla, hän vain nukkui. Muut olivat silloin töissä, joten oli mahdotonta tavata ketään. Kenen syy? Minun.

En halunnut muuttaa Helsinkiin etsimään kultapataa sateenkaaren päästä, koska en uskonut sellaista sieltä löytäväni. Kenen syy? Ai niin minun. Ja niin se todella olikin.

Olin itsenäinen suomalainen nainen, Vesimies-aurinko, Jousimies-nousu, Kauris-kuu ja vaadin häneltä vähintään yhtä paljon kuin itseltäni. Siis liikaa. 

Kun minä opiskelin, hänen oli käytävä töissä. Kun minä olin masentunut ja työuupunut, hänen piti olla vahva. Vaikkei ollutkaan.

Mietin, että jos toinen kotona tuntee vuosikaudet syvää synkkyyttä, ahdistusta, terveysongelmia ja näköalattomuutta, tarttuuko se seiniin ja ilmapiiriin? Fengshuin mukaan varmasti tarttuukin. Onko se kuin epidemia, joka tarttuu siihen toiseen ja aiheuttaa tälle samat oireet? Sairastutinko minä hänet?

Ja kun minä aloin toipua, oliko se merkki hänelle alkaa oireilla, saada vihdoin olla vuorostaan heikko?

Tiedän sen itsekin kokeneena, että aina on helpompi syyttää toisia kuin itseään. Niin olen tehnyt, tosin en kovin hyvin tuloksin. Kun voin huonosti töissä, syytin työtaakkaa. Kun minulta vaadittiin mielestäni liikaa, syytin esimiehiä ja pomoja, asiakkaita ja hallitsematonta työtulvaa. Kun jouduin tekemään töitä omien arvojeni vastaisesti, syytin työpaikan moraalia. Ja kun sairastuin, sillä ei ollut mitään tekemistä minun itseni kanssa. Se kaikki vain tapahtui minulle. Sain rangaistukseni, epäreilun tietysti, karmalta, universumilta, kuka ties Jumalaltakin. Elämä pani minut lyttyyn, enkä mitään voinut. Paitsi elää sen läpi ja etsiä toipumista.

Viimeisin vuosi on ehkä ollut elämäni onnellisimpia, sillä olen ollut hilkulla saavuttaa sisäisen rauhan. Välillä olen levännyt siinä, uskonut, että on vain nyt, ja nyt olen turvassa, olen rauhassa, olen täydellinen tällaisenaan. Niin ajattelin silloinkin, kun mieheni sai sanottua, että on muuttamassa pois. Tunsin vahvasti, että tällä on jokin tarkoitus, joka vielä selviää minulle. Että tästä seuraa vain hyvää ja että voin olla rauhallinen. Surunkin keskellä.

No, se rauha on nyt toistaiseksi pyyhkäisty pois, ainakin pinnalta. Sillä minähän olen syyllinen mieheni pahaan oloon. Kun minut ja minun vaatimukseni poistetaan yhtälöstä, hän voi olla vapaa.

Mutta kukaan ei voi todella olla vapaa ennen kuin ottaa vastuun omasta hyvinvoinnistaan. Mieheni olisi voinut irtisanoutua ja jäädä sitten vaikka työttömäksi miettimään tulevaisuutensa ratkaisuja, kenties kouluttaa itsensä eri alalle, antaa ajatuksilleen ja elämälleen tilaa kehittyä. Hän olisi voinut hakea keskusteluapua tai terapiaa tai jäädä edes sairaslomalle jo vuosia sitten. Hän olisi voinut puhua minulle niistä puolista suhteessamme, jotka eivät hänen mielestään toimineet. Ja hän olisi voinut lähteä Italiaan, puhuen ensin rehellisesti kanssani siitä, että voisinko hänen vuokseen harkita muuttamista sinne myös, edes jonkun vuoden päästä. Olisin saattanut suostuakin, päätöstä rauhassa kypsyteltyäni.

Sen sijaan hän päätti, tai tunsi, että hänen onneton olonsa johtuu pohjimmiltaan minusta. Olen se pirttihirmu, joka vaatii rahaa joka kuukausi yhteisiin laskuihin ja asumisen kuluihin. Olen se päällepäsmäri, jonka asunnossa Suomessa eletään ja jonka toiveiden mukaan mennään. Olen se pallo jalassa, joka ei suostunut muuttamaan Italiaan anopin nurkkiin notkumaan. Enää toista kertaa.

Mutta olen myös se elämän tärkein ihminen. Se, joka jakaa arjen vastoinkäymiset ja hyvien uutisten ilonhetket. Olen se, joka ottaa sinut vastaan kylmän yövuoron jälkeen lämpimässä sängyssä ja halaa sinut uneen. Olen se, joka auttaa sinua tekemään muuttoilmoituksen ja osoitteenvaihdon viranomaisille ja irtisanomaan vakuutukset. Olen se, joka ymmärtää täysin miksi lähdet ja miksi et voi jäädä. Ja olen se, joka on rakastanut sinua omalla vaillinaisella tavallaan 16 vuotta, 11 kuukautta ja joitakuita päiviä päälle.

Itsensä kanssa on kaikkein vaikeinta elää, 
etenkin kun ei näe eteenpäin.

  

Aurinko pilkottaa horisontin takaa,
vaikkei vielä valaise koko polkua.
Elämään kuuluu myös pimeitä paikkoja.

Lauluja läpi elämän

Kun ihminen suree, musiikki on vierellä. Se ei kysy, ei utele, ei vaadi. Se vain on. Ja auttaa käsittelemään asiaa, tunteita jotka eivät muuten selkene. Elämämme eri vaiheet voi elää uudelleen tiettyjä biisejä kuuntelemalla. Välittömästi pääsee ihan samaan tunnelmaan, kuin niitä ensi kertaa eläessä. Tunteensiirto tapahtuu automaattisesti. Tältä minusta tuntui silloin.

Monella parilla on ns. "meidän biisi", joka herättää muistoja ja vie suhteen alkuaikoihin, yleensä niihin onnellisiin ja huumaaviin. Niihin, joita kannattaa muistella.

Ensimmäisen kumppanini kanssa meillä ei koskaan ollut yhtä laulua, joka olisi ollut se meidän biisi. Sitä ehkä joskus jopa harmittelimme. Jos oikein piti tiristää, niin Joni Mitchellin Hissing of the Summer Lawns oli meidän albumimme. Mutta yksittäisen kappaleen sijaan meillä oli Eppu Normaalin, Joni Mitchellin ja Rushin koko tuotanto. Niitä en olekaan eromme jälkeen juuri pystynyt kuuntelemaan, mikä on harmi, sillä Rush on toki helvetin kova progebändi ja Joni Mitchell on ikoni ja Eput ovat suomalaisille sama asia kuin Suomi itse. Lopulta ne levyt, se musiikki tuntui kuuluvan siihen entiseen elämään. Mennyttä, elettyä, ei enää kuranttia. Pikkuisen kuristavaa.

Tilalle astui paljon uutta musiikkia, eksoottista, erilaista. Uuden miehen kanssa meillä oli kasapäin "meidän biisejä", niistä sain jopa ihan oman kokoelman. Se oli poltettu levylle, jossa luki Smart buy, hyvä ostos. Koinkin saaneeni miestä vaihtamalla hyvän diilin, vaikka vanhaa piti surra kauan. Tuskaa oli niin takanapäin kuin edessäkin. Mutta niin oli elämän sekoittavaa pähkähullua rakkauttakin.

Kun suhteessa on ryppyjä, kolhuja ja epävarmuutta jatkumisesta, tai peräti tyly loppu käsillä, jokin osa meistä hakeutuu kuuntelemaan noita meidän biisejä. Niin minäkin tein, se on kai meihin ohjelmoitua automaattikäytöstä. Että ryvetään nyt kunnolla, kaivetaan puukolla sydäntä ja kierretään kahvaa monta kierrosta. Tämä tuska täytyy elää läpi, sen täytyy tuntua.

Ja tuntuuhan se. Another Chance. Anna vielä toinen mahdollisuus, minä muutun jos on tarpeen. It Takes a Fool to Remain Sane. Sillä meidän rakkautemme oli hullua alusta asti, pakottavaa tarvetta olla yhdessä, yhtä. Ei siinä järjellä ollut mitään sijaa. Sillä välillämme oli tuhansia kilometrejä, kielimuuri, kulttuurit ja erilaiset taustat. Ja silti sillä ei ollut mitään väliä, sillä 

"I can go the distance / I can be your choice / I will be your medicine / Just when you need more / If loving is your target / Then aim yourself at me / Cause I can go the distance / If you believe"

Ja minähän uskoin, me molemmat uskoimme. Ja etäisyyttä todellakin oli.

Mitä muuta levyjen tuskalaarista löytyykään? No ainakin U2:n Beautiful Day, sillä tekstirivi "You've been all over, and it's been all over you" puhutteli minua kovasti ja puhuttelee edelleen. Tätä tuli kuunneltua yhtä mittaa. Sitten You Got Stuck in the Moment. Se hetki pakotti meidät yhteen, tutkimaan mikä on tämä merkityksellinen hetki, merkityksellinen tunne. Kuin tämä rakkauden huumaava malja olisi tuotu eteen jumalallisella tarjottimella eikä sitä voinut jättää ottamatta vastaan. Ja minähän en täysistä laseista yleensäkään kieltäydy.

Sitten on koko joukko italialaisia tuskaisen rakkauden täyttämiä lauluja, joihin en edes mene nyt, sillä niitä on liikaa. Siis suurinpiirtein italialaisartisti Nekin koko tuotanto ja varsinkin Semplici emozioni. Aina löytyy teksti, joka koskettaa syvältä, joka on juuri minun kokemuksestani kirjoitettu. Sillä tämä on universaalia kamaa. Rakkauden löytyminen, sen kokeminen, epäröinti, onnen aallonharjat, murheen pimeät luolat ja siitä kaikesta luopuminen. Raastavaa, rikki paiskovaa tunnetta, josta ei pääse irti. Se jää elämään, kunnes joskus hiipuu, tai edes painuu taka-alalle. Mutta kuten Jeff Fosterkin sanoo YouTube-videoillaan, se ei koskaan häviä. Et saa tunnetta irti itsestäsi, se kulkee mukana. Aina.

Ehkä pahin laulu eksyi mieleen vasta muutama päivä eron jälkeen, eli tänään. Take Me to Church. Ai, NYT sattuu. Alkuaikoina, sinä tuskaisena keväänä, olisin halunnutkin naimisiin. Mutta me molemmat tiesimme, että olin vain paniikissa edellisen suhteen päätyttyä ja halusin edes jotain takeita tulevaisuudesta. Se olisi ollut vain laastari, pika-apu päälle hyökyvään ahdistukseen. Mutta vaikka emme koskaan menneet naimisiin näiden 17 vuoden aikana, niin olimme silti toisiimme sitoutuneita. Take me to the church of you. Sinä olet minun kirkkoni, vie minut alttarillesi. Tunnustan syntini, annan uhraukseni. Anna minulle ehtoollisesi, anna minulle siunauksesi. Vie minut perille.


And now I do believe I open up and breath you into me
I'd like to drink from you, worship the ground you walk on
Be yours in our communion

Take me to the church, take me to the church of you

And I'll be on my knees to give you my confession
Subject of my desire, object of my obsession
Your body like a shrine, I offer sacrifices up to you
And you will let me in to places sweet and sacred
To where the flame is naked

Take me to the church, take me to the church of you

And I'll be on my feet to sing my praises to ya
Sing glory Hallelujah

Take me to the church, take me to the church of you.


Mutta ihminen ei voi etsiä onnea itsensä ulkopuolelta, muuten sen voi menettää milloin vain. Siihen ei mene kuin ohikiitävä hetki, kun se kaikki on ohi. Kun ihminen etsii rakkautta ja täyttymystä toisesta ihmisestä, hän etsii sitä itsestään. Sillä jos olemme kaikki loppukädessä yhtä energiaa, yhtä chi'tä, yhtä alkulähdettä, meillä on kaipaus yhdistyä toiseen syvällisellä tasolla. Sillä rakkaudessa löydämme paitsi toisemme, lopulta myös itsemme.


"What you don't have / you don't need it now."

Tässä roikun enkä muuta voi.

Kuva: Nick Fewings, Unsplash

Puoliintumisaika

Oli synkkä ja myrskyisä yö. Tai siis piti sanomani, että oli kuiva ja helteinen kesä. Sadetta oli odoteltu jo hartaasti pari viikkoa ja tänään sitä olisi sääennusteen mukaan vihdoin tarjolla.

Taidanpa ottaa riskin ja lähteä kävelylle. Ei se varmaan juuri nyt ala sataa. Sadetakki vain hiostaa, pärjään kyllä ilmankin. Mitä pieni kesäsade nyt voi haitata, sillä kaikkihan sen tietävät, että minkä kesä kastelee, sen kesä kuivattaa!

Taivas repesi kun olin ehtinyt kävellä parikymmentä minuuttia. Isoja pisaroita, lämpimiä, märkiä. Ne peittivät ensin tien ja sitten minut. En muistanutkaan, että ihminen voi kastua kokonaan muualla kuin suihkussa ja järvessä. 

Päätin suunnata lähimpään turvapaikkaan, nimittäin vanhaan ukkilaan, joka oli noin 10 minuutin kävelymatkan päässä. Vara-avaimen paikka oli käynyt tutuksi, joten tiesin miten pääsisin sisään.

Sähköt päälle, vaatteet pois. Puristin vettä paidasta, housuista, sukista ja alusvaatteista ja ripustin ne saunan narulle roikkumaan. Etsin puhtaan pyyhkeen ja varavaatteet, vähän käytetyt miesten sukat ja verkkarihousut, sekä paketissaan vielä piilottelevan flanellisen ruutupaidan. Onneksi keittiön kaapissa oli teetä ja kaksi palaa sokeria. Keitin vettä liedellä, liotin Lipton-teepussia kupissa ja istahdin ukin entiseen kiikkustuoliin, katse sateista järveä kohti. Povitaskussa kastunut musiikkilaite nirpotti eikä käynnistynyt, vaikka oli soinut koko litimärän kävelyn ukkilaan asti. No olkoon. Kuunnellaan sitten hiljaisuutta. Talon henki, mitä kerrottavaa sinulla minulle on?

Ukkilassa on lohduttava tunnelma, sillä siellä elän uudelleen lapsuuteni kesiä ja jouluja. Ukin tupakan tuoksu puskee seinistä läpi ja menneen ajan maailma on läsnä. Osa ukkia on täällä edelleen, vähän mummoakin, sekä osa minua itseäni. Tämä on meille kaikille tärkeä paikka, sellainen sielukas ja nostalgian kyllästämä. Seinäkello on pysähtynyt ukin kuoleman jälkeen, 22 vuotta sitten, ja tänne ei moderni maailmanmeno yllä. Täydellinen piilopaikka, jos sellaista kaipaa.

Annoin paikan tunnelman ja sateen ryöppyämisen johdatella ajatusteni kulkuja. Jossain vaiheessa mieleeni tulivat ensimmäisen poikaystäväni kehittämät teoriat elämästä. Annoin itseni jäädä miettimään niitä.

Entinen poikaystäväni, sellainen välkky teoretisoiva tapaus, kehitti tällaisen elämänohjeen itselleen: vitutuskäyrä on vakio. Mikä tahansa vastoinkäyminen eteen tulikaan, niin sen aiheuttama paha olo on aina saman suuruinen. Tuli autoon sitten lommo, myöhästyi lennolta tai sukulainen riisti hermoja, niin tilanteen aiheuttama tunne on aina yhtä voimakas, eli vitutuksen määrä on sama. Olin jo silloin eri mieltä (voiko se muka olla noin?), mutta annoin hänen uskoa teoriaansa.

Kun erosimme sitten yhdeksän vuoden yhdessäolon jälkeen, tämä teoria vesittyi täysin. Voi helvetti kuinka paljon sattuu, mies tunnusti. Vitutuskäyrä, jota myös suruun sovellettiin, poksahti ulos kaaviosta ja osoitti, että on asioita, jotka oikeasti satuttavat enemmän kuin arjen pikkuharmit. 

Kun sitten olimme jo pakanneet kamamme eri kasseihin, kuulin toisen teorian. Sen nimi oli puoliintumisaika. Tämä taisi olla jostain luettua tietoa, sillä aiempaa omakohtaista kokemusta ei ollut. Puoliintumisteorian mukaan eron koittaessa siitä selviäminen kestää puolet itse suhteeseen kuluneesta ajasta. Eli koska olimme olleet yhdessä yhdeksän vuotta, siitä toipumiseen kuluisi 4,5 vuotta. 

Ehkä kamalinta on katsella ihmistä, joka kärsii, koska sinä olet häntä loukannut, etkä voi lohduttaa, sillä olet päättänyt lähteä ja elää toisenlaista elämää. Suhteen puoliintumisaika 4,5 vuotta kuulosti pitkältä kuin nälkävuosi, selviytyykö sen loppuun lainkaan. Lopulta en voinut enää katsella toisen tuskaa, eikä se toinen kestänyt nähdä minun naamaani. Emme pitäneet enää yhteyttä.

Tapasimme viimeksi seitsemän vuotta sitten ja silloin hän näytti jo hyvinkin toipuneelta erostamme, uuden onnen löytäneenä. Vaikka minä olin se joka lähdin, oma toipumiseni kesti myös pitkään. Se mitä en päiväsaikaan pystynyt käsittelemään, tunki sitkeästi ja ärsyttävällä tavalla uniini. Liekö puoliintumisaikakaan riittänyt, sillä puhdistin hänestä muistuttavia kamoja kämpästäni vielä niinkin myöhään kuin 2015, 14 vuotta eron jälkeen. Se ensimmäinen vakava suhde jättää meihin pysyvät jäljet, vaikka haluaisimme ne kuinka pyyhkiä pois ja olla uusia ihmisiä.

Sateen rummuttaessa kattoa istuin ukin kiikkustuolissa ja hengitin tuttua tuoksua ja kuuntelin jalasten natinaa räsymattoa vasten. Jos eksäni puoliintumisaikateoria pitäisi paikkansa, ajattelin, niin räknäsin, että nykyisestä 17 vuoden suhteesta toipumiseen minulta kuluisi nyt sitten n. 8,5 vuotta, lähes tuplasti kuin ensirakkaudesta toipumiseen. Onpa muuten ihan helvetin pitkä aika.

Odotin, että sade loppui ja kävelin vierasvehkeet päälläni takaisin mökille. Lämmin kostea ilma tuoksui ihanalta ja tuuli tuntui iholla kuumalta kesältä, harvinaiselta herkulta. Tuntui yhtä aikaa hyvältä ja pahalta. Sillä tapahtui mitä tahansa, elämä oudosti jatkuu. Vaikka tuntuisikin, että on riisunut itsensä paljaaksi ja hypännyt jonkun ihan toisen housuihin.

Pysähtynyt aika ja menneisyyden mietiskely. Välillä juuri sitä mitä tarvitsemme.

Kuvamateriaalia arkistoista: muutama kesä sitten tein tällaisen lehtikollaasin laiturille. 

Kaunis ja herkkä se on, tämä särkynyt sydän.

Samanaikaisuutta

Olet varmasti huomannut outoja yhteensattumia elämässäsi. Niin minäkin. Yhä useammin kun tartun kirjaan, avaan television tai lehden, siellä on juuri minua koskettavaa sisältöä tarjolla. Usein käy niin, että asia, johon olet juuri perehtynyt ensimmäistä kertaa ikinä, toistuukin heti seuraavassa lukemassasi tekstissä. Se tuntuu silloin todella ihmeelliseltä. Mihin minua tällä ollaan ohjaamassa, mitä tämä oikein meinaa? Kysymys kuka näistä naruista vetelee käväisee mielessä.

Tänä kesänä valitsin kirjoja kirjastosta mökkireissulle luettavaksi. Paitsi että matkalaukkuni ja reppuni sisältö oli lopulta melkein pelkkää kirjaa ja painavaa painotuotetta (12 kpl), niin kirja kirjalta minun eteeni ohjattiin oikeita sanoja. Ei helppoja, ei huojentavia, mutta juuri nyt puhuttelevia.

Mitä lukee nainen, jonka elämänkumppani on juuri muuttanut pois yhteisestä kodista? Tutkitaanpa kirjojen nimiä. Annoin sinun mennä. Tämä otsikko ei luvannut hyvää, ollenkaan hyvää, koska se oli liian totta, mutta samalla kirja oli juuri otsikon takia pakko ottaa mukaan. Takakannessa luvattiin, että tässä psykologisessa jännäridraamassa on todella ponteva leuat loksauttava käännekohta, joten jään toivomaan onnellista loppua. Luen sen varmaan kuitenkin viimeiseksi, kaiken varalta. 

Seuraava kirja on nimeltään Varamies. No sellaista ei nyt satu olemaan takataskussa, vaikka luinkin taannoin jutun, jossa kerrottiin, että yllättävän monella on joku siinä näköpiirin hollilla odottelemassa omaa vuoroaan päästä puikkoihin. Parillisia ja parittomia. Tämä ei taidakaan viitata sukkien lajittelun vaikeuteen, vaan siihen ollaanko tässä nyt sitten sinkkuja vai ei, yhdessä vai ei. Yhtä matkaa. Niin, sitä minäkin luulin, että tässä ollaan yhdessä samalla elämänpituisella matkalla, käsi kädessä, suunta kohti auringonlaskunpunertavaa tulevaisuutta.

Sitten otin käteeni ihan satunnaisen vanhan aikakausilehden. Kolme haastattelua, joissa ihmiset olivat eronneet. 20-vuotinen liitto johti eroon, 15-vuotinen liitto johti eroon, asumme saman talon eri päissä ja olemme yhdessä vain lastemme takia. Olihan nämä haastattelut sitten ihan pakko lukea. Viesti oli, jota kyllä vahvasti itse epäilin, että pitkän päättyneen suhteen jälkeen voi olla vielä elämää ja uutta rakkautta. Niin varmaan. Puhuttiin vaikean liiton päätöksestä ja helpotuksesta kun se loppuu. Minulla ei ole vaikeaa liittoa, nyt on vain vaikea tilanne. Miksi silloin pitäisi erota?

Kun radion avaa, sieltä tulee pelkkiä erobiisejä. "Itketään ja nauretaan, kuinka aika nää haavat parantaa". "Ei se vaan voi mennä näin, sanoit mulle ettet päästä irti, mut sä lähdit ja sä päästit silti". Korva kuuntelee ja viesti menee kolkosti perille.

Kun sitten uppouduin kirjojen maailmaan päästäkseni reaaliajasta irti, niin Yhtä matkaa -kirjassa pääteemana oli nainen, joka pitkän avioliiton jälkeen sanoi miehelleen: Luulen, että liittomme on tullut tiensä päähän. Luulen, että haluan jättää sinut. Kirjan päähenkilö joutuu elämään tämän tiedon kanssa, tämän luulon kanssa ja yrittää epätoivoisesti käyttäytyä niin, että vaimo ei jättäisi. Epätietoisuus jatkuu koko kesän ajan sillä vaimo sanoo syksyllä tekevänsä päätöksen. Kirja on minulla vielä kesken, joten toivo elää. Tai ainakin luulen niin.

Katsoin muuten jokin aika sitten Vaimo takaisin -tv-sarjaa. Ja mikäs se teema taas olikaan... Vaimo päättää, että tämä oli nyt tässä ja aviomies tekee kaikki mahdolliset akrobaattiset temput, jotta näin ei olisi. Onnellinen loppu tuntui jotenkin pakotetulta ja päälleliimatulta niin kuin ongelmat olisi muka nyt ratkaistu. Mieheni katsoi tätä komediaa kanssani ensin, mutta muutti sitten kesken sarjan pois. Katsoin yksin loppuun.

Millaisia temppuja minun kenties pitäisi nyt tehdä, jotta saisin suhteeni säilymään, puheyhteyden avautumaan, yhteisen tulevaisuuden kirkastumaan? Kaikki nämä samanaikaiset viestit siitä, että rakkaus loppuu, suhteet loppuvat ja elämä ehkä jotenkin vaivalloisesti nilkuttaa eteenpäin, eivät varsinaisesti tarjoa lohtua. Astrologiset ennusteet tälle kesälle ovat rankkaa luettavaa, kun puolisolle luvataan vaikeaa irtiottoa ja itselle luvataan lähimpien ihmissuhteiden päättymistä ja yksinäisyyttä. 

Ehkä ennusteet kuitenkin auttavat ymmärtämään ajan laatua ja miksi näin tapahtuu juuri nyt. Mutta älä kerro loppuratkaisua vielä, en halua tietää jutun juonta etukäteen. Sillä muistan, että lapsena minulla oli tapana vilkuilla jännärien viimeisiä sivuja salaa, vähän samalla lailla kuin joululahjoja piti etsiä etukäteen ja kurkistella lahjapaperin sisälle, vaikka pettymyksen vaara oli suuri. 

Kerran sitten näin vahingossa dekkarin murhaajan henkilöllisyyden kun kurkistin kirjan loppuun (Roger Ackroydin murha), eikä kirjaa ollut sen jälkeen enää mitään järkeä lukea loppuun. Harvinaisen typerästi tehty, mutta opinpahan siitäkin, että kaikkea ei tarvitse tietää etukäteen.

Sellaista tämä elämäkin taitaa olla. Jos tietäisimme lopputuloksen tai näkisimme tuleviin vaikeuksiin etukäteen, niin kuka tätä kaikkea jaksaisi enää elää läpi? Kuljen nyt siis rakkauden suhteen pilkkopimeässä ja toivon, että kun tuo aamuaurinko alkaa vihdoin sarastaa, näen kuka vieressä seisoo. Tiedän kyllä miten valitsisin, jos saisin itse päättää. Vanha on parempi kuin pusikollinen uusia.

Tässä ne tämän kesän "kevyet viihdekirjat".

Parisuhde palasiksi

Elämä heittelee kyllä outoja kapuloita eteen. Juuri kun luulet näkeväsi minne kapula on matkalla ja ottavasi kopin, kapula kiepahtaakin ilmassa ja osuu kipeästi sinne minne sattuu eniten.

Näin kävi kun minua pyydettiin kirjoittamaan jotain astrologiasta ja parisuhteesta. Tämä pyyntö esitettiin juuri niihin aikoihin, kun en edes tiennyt onko minulla enää parisuhdetta.

Luin Astro-Sepon Parisuhde paremmaksi -tulkinnan minulle ja kumppanilleni. Olin aiemmin ollut sitä mieltä, että enhän minä mitään parisuhdeneuvoja edes tarvitse, sillä meillä menee hyvin, rakkautta, henkistä vapautta ja yhteisymmärrystä riittää välillämme. Olemme hyvä tiimi. Pahimmat karikot olemme jo ylittäneet ja hioneet kulmamme, kuin vesi, joka muovaa ajan kuluessa rantakivet sileiksi ja pehmeiksi koskettaa.

No se oli tilanne viime viikolla. Nyt olenkin tilanteessa, jossa toinen meistä pohtii pistetäänkö 17 vuoden suhteelle pian piste ja lopputekstit ja -musiikit pyörimään. Voimmeko taas palata etäsuhteeseen, kun takana on 10 etävuotta ja 7 yhdessä asuttua vuotta? Minun mielestäni rakkaus elää vapaudessa, ei siinä, että minun olisi yhtäkkiä muutettava toiselle puolelle Eurooppaa. Ei ainakaan tällä varoitusajalla, kysymättä.

Olin kuvitellut, että parisuhdetulkintamme on tietysti täynnä hehkutusta siitä, miten hyvin tähdet kohdallamme tuikkivat, miten kipinät lentävät ja kuinka kohtalo on ylpeä kuljetettuaan meidät aikoinaan yhteen. Olemmehan viiden tähden pari!

"Hän toimii sinulle suunnannäyttäjänä etsiessäsi elämäntarkoitusta, mutta muista että hän ei ole se tie, jota sinun tulee kulkea."

Auts, nyt pistit kyllä pahan.

Seppo kertoi myös, että ongelmamme on olematon kommunikaatio. Emme osaa puhua vaikeista asioista tai puhumme kuin eri kieltä:

"Teitä kahta kun katselee niin ei voi välttää tunnetta kahdesta eri maan kansalaisesta, jotka eivät ymmärrä sanaakaan toistensa kieltä. Niin pahasti saattavat puhuttu ja kuultu sana erota toisistaan teidän vaihtaessa ajatuksia keskenänne. Puhumalla ette todennäköisesti pysty ongelmianne ratkaisemaan."

Eri kieliä puhummekin, enimmäkseen italiaa, jota paikkaamme englannilla ja suomella. Kun ensimmäisen kerran sanoin miehelle rakastavani häntä, se tapahtui saksaksi. Kielirintamalla vaihtoehtoja siis on, eli voimme vaieta ja ymmärtää toisemme väärin monella kielellä!

Oli kieli mikä tahansa, niin tällä hetkellä kommunikaatiomme yhteydet ovat poikki. Se toinen on siellä tuhansien kilometrien päässä ja minä täällä omassa kotimaassani, viettämässä kauneinta ja kuuminta kesää ikinä, jota värittää perisuomalainen melankolia ja kuristava tunne rinnassa. Hän taas nauttii siitä sosiaalisesta lämmöstä, ex tempore -meiningistä ja avoimista mahdollisuuksista, joita ei Suomesta löytänyt. Suomi toisin sanoen näännytti hänet säännöillään, vaatimuksillaan ja pimeällä talvellaan. Työelämä ei tuonut liksaa ja arvostusta, vaan ahdistusta ja stressiä. Pelkkä rakkaus ei enää kannatellut.

Nykymaailma tarjoaa kaikki mahdolliset viestintäkeinot, tekstarit, chatit, messengerit, whatsupit, videopuhelut. Vaikenemme kaikilla näillä tavoilla. Niistä vaikeista asioista kun ei voi puhua. Kuten siitä, että muutit pois luotani tänä kesänä.

Parisuhdetulkinta kertoo minusta, että 

"kaipaat rinnallesi sellaista ihmistä joka hallitsee kommunikaation ja puhumisen jalon taidon kinkkisimmissäkin tilanteissa. Tiedät pystyväsi samaan, mutta tarvitset siihen sellaisen kumppanin, jolta ei mene sormi suuhun sinun kysymystesi edessä."

Sillä vastaamattomia kysymyksiä pyörii nyt mielessä. Olemmeko vielä yhdessä? Rakastatko minua vielä? Miten tästä eteenpäin?

Parisuhdetulkinta onkin tässä välissä kuin ulkopuolista näkemystä antava sovittelija. Se kertoo molempien motiivit ja herkkyydet, suhteen vahvuudet ja kompastuskivet. Tulkinnasta löytyy paljon tekijöitä, jotka puhuvat suhteen puolesta, mutta myös tietoa siitä mikä sen voi kaataa.

Vaikuttaa siltä, että olemme molemmat äärimmäisen itsenäisiä vapauden kaipaajia, joita ei voi kahlita velvollisuuksin tai vaatimuksin yhteen. "Käsitätte molemmat että rakastettusi on hiukan erilainen nuori ja tarvitsee tilaa ympärilleen."

Parisuhdetulkinta kertoo minusta seuraavaa: 

"Ainutlaatuinen arvomaailmasi ja rakkauskäsityksesi saattaa tuottaa melkoisia ongelmia ihmissuhteissa ja rakkauselämässä, sillä sisäinen kemiasi ei salli sinulle juuri lainkaan poikkeamista omalta polultasi toisen ihmisen vuoksi. 

"Sinulle vapaus ja riippumattomuus ovat ehdoton edellytys keskinäisen rakkauden ylläpitämiseksi. Sinun on syytä säilyttää erilaisuutesi ja kapinallisuutesi myös tässä suhteessa, sillä alkaessasi elää kumppanisi odotusten mukaan häviää sinusta tuo jännittävä eksoottinen vetovoima, johon hän aikoinaan ihastui. Rakkauden säilyminen välillänne edellyttää molemminpuolista kunnioitusta ja lupausta olla puuttumatta toistenne tekemisiin."

En siis puuttunut siihen, kun kumppanini päätti muuttaa takaisin kotimaahansa, vaan nielin tuskani ja olin hänen päätöksensä tukena, vaikka se minua sisäisesti satuttikin. Se mikä on parhaaksi hänelle, on myös minun etuni, ajattelin.

Kumppanilleni taas sanotaan parisuhdetulkinnassa näin:

"Et koskaan voi pysähtyä paikoillesi ilman että ahdistus hyökkää kimppuusi. Tätä sisäistä uudistumisvimmaa et millään konstilla pysty selittämään kumppanillesi, sillä selitykset vain lisäävät hänen pelkoaan ja saavat hänet tarrautumaan sinuun entistä ahdistavampana ja vaativampana.

"Puhumalla asiat vain sotkeutuvat ja mutkistuvat entisestään. Teidän mentaalinen yhteytenne on niin vahva ettei sanoista ole siinä muuta kuin haittaa. Kumppanisi ymmärtää kuinka tärkeää riippumattomuuden säilyttäminen on sinun etenemisellesi ja hän kyllä auttaa sinua vapautumaan turhista kahleista." 

En voi olla pallo toisen jalassa, jos tämä jo etsii avaimia lukon aukaisemiseksi. En vain tajunnut, että olen itsekin tuollainen kahle, joka pitää toista paikoillaan ja estää häntä tulemasta elämänmuutoksen myötä sellaiseksi ihmiseksi kuin haluaa nyt olla.

Meidän molempien olisi ymmärrettävä, että:

"on vaikea sopeutua tilanteisiin joissa toinen käy läpi elämänsä kipeitä uudistumisvaiheita. Hänen tarpeensa vetäytyä yksinäisyyteen ja tutkia omaa elämäänsä saavat sinut käyttäytymään loukkaavasti. Sinun on pystyttävä jättämään toinen omiin oloihinsa, kun depressio yllättää ja keksittävä itsellesi muuta puuhaa siksi aikaa, jos haluat säilyttää rakkauden välillänne."

Olen yrittänyt tehdä kuten tulkinnassa vinkataan ja antanut toiselle tilaa miettiä. Mietintämyssy on myös omassa päässä hyvin syvällä, sillä jotain kai tästäkin on opittava. Tuntuu, että elämä on pelkkää oppiläksyä ja samalla siitä tulisi nauttia, vaikka sataisi viilentäviä rakeita suoraan sänkyyn.

Seppo toteaa, että "loppujen lopuksi rakkaudessa ei ole muuta jaettavaa kuin sisäinen ilo ja kauneus. Onnelliseksi ei voi tulla, onnellinen voi vain olla. Teillä on mahdollisuus toteuttaa unelma kodista, jossa vallitsee täysi vapaus ja keskinäinen luottamus."

Pistetäänpä parisuhde siis palasiksi lattialle kuin iso tuhannen palan palapeli, jossa on paljon taivasta ja vaikean muotoisia liitoksia, ja katsotaan osaammeko koota sen vielä yhteen. Vain aika tuntuu näyttävän tuleeko kokonaisuudesta eheä vai puuttuuko paketista se yksi pala, jota ei enää löydy.

Kuva: IStock // Thomas Vogel
http://mentalfloss.com

Astrologian lohduttava syli

Seuraan päivittäin astrologiaa eri lähteistä ja siitä onkin tullut joka-aamuinen "uutissivustoni". Enemmän kuin reaalimaailman tapahtumat, minua kiinnostavat planeettojen universaalit täsmäviestit. Samalla peilaan jo tapahtuneita asioita ennustuksiin, mikä kävi toteen ja mikä ei. Nyt on tapahtunut asioita, jotka ovat käyneet pelottavalla tavalla toteen. 

Erityisesti tämä vuosi on minulle astrologisesti hyvin tärkeä. Elän parhaillaan kiinalaisessa horoskoopissa oman eläimeni vastakkaista vuotta (Lohikäärme vs. Koira) ja monien törmäysten aikaa. On kuin minulla olisi oltava kokovartalo-nyrkkeilyhanska päällä, kun koskaan ei tiedä mistä suunnasta seuraava isku tulee. Ennen toukokuuta ei tuntunut vielä missään, mutta nyt on alkanut rytistä.

Kiinalaisessa astrologiassa sanotaan, että tämä törmäysten kohteena oleminen tuo väistämättä muutoksia elämään, kun vanhat luutuneet kuviot menevät uusiksi. Sekä oman eläimen vuonna että vastakkaisen eläimen vuonna tulevat muutokset eivät välttämättä ole aina niin oman maun mukaisia. Pakko ne on silti ottaa vastaan.

Tämän vuoden alussa kävin ensimmäistä kertaa henkilökohtaisessa astrologisessa tulkinnassa. Astrologi tutki karttaani ja kysymyksiäni ja kertoi, että nyt on menossa suuri hämmennyksen aika. Oppiminen ja toipuminenkin on vielä kesken. Päässäni risteilee enemmän kysymysmerkkejä kuin vastauksia. Siellä ne vastaukset kuitenkin odottavat usvan hälvenemistä ja paljastavat itsensä kun sen aika on. Loka-marraskuussa kuluvaa vuotta alkaa vihdoin tuskaisa tietämättömyys hälvetä ja tiedän paremmin, mitä tehdä ja missä paikkani on. Sitä ennen täytyy mennä käsikopelolla ja side silmillä.

Yksi eniten astrologin kanssa pohtimistani kysymyksistä oli se, missä minun paikkani on, missä minun ja mieheni kuuluisi asua. Kun toinen on alkujaan toscanalainen ja toinen turkulaistunut savolainen, ei yhteinen asuinpaikka ole aina niin itsestäänselvä juttu. Ja kuten jo oikeassa elämässä olimme todenneet, Turku tuntui minulle luontevalta paikalta asua, kun taas mieheni ei täällä syvällä sisimmmässään viihtynyt. Näkyipä se suoraan kartaltakin. Yhtä selkeää vastausta asuinpaikasta ei kuitenkaan löytynyt. 

Kunnes sitten...

Merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään, mutta vasta kun osasin kysyä suoraan, sain vastauksen. Toukokuussa mieheni sai viimein sanottua ääneen, että aikoo jättää Suomen taakseen ja muuttaa takaisin Italiaan, jossa tuntee olevansa enemmän elossa. Vuodet vierivät ja vielä ennen viittäkymppiä on mahdollisuus muuttaa elämänsä suuntaa, tehdä jotain mitä sisäinen ääni kuiskii. Loppuvaiheessa se varmaan jo huusi.

Mieheni on aurinkomerkiltään Vaaka. Vaa'an vaakakuppi on nyt vihdoin kallistumassa oman edun suuntaan ikuisen myötäilyn ja tasapainottelun sijaan. Kun luin viime syksynä, että Vaakojen 12 vuoden pallo jalassa vihdoin vapautuu, en arvannut, että tuo pallo lähtee liikkeelle niin voimallisesti, että jyrää minutkin mennessään! Sain täyden tällin, mutta yhtä aikaa näen, kuinka tarpeellinen tuo hänen irtiottonsa on.

Astrologi kertoi, että alkuvuonna ei kannata muuttaa tai etsiä vielä asuntoa, vaan että elokuussa asumiskuviomme alkavat selvitä. Tapa, jolla ne "selvisivät" ei ollut se mitä odotin. Mieheni muutti pois ja viralliseksi muuttopäiväksi merkittiin 1. päivä elokuuta. Tämä astrologin ennuste osui siis pelottavasti suoraan maaliin! 

Kuinka pitkäksi aikaa lähdet pois, miten meidän käy, kuinka ikinä saan asunnon maksettua olivat vain osa niistä kysymyksistä, joita päässäni alkoi viuhua. Vaikka olin näennäisesti ulkoapäin rauhallinen, sisällä sydän hyperventiloi ja se pieni haavoittunut lapsi ei nähnyt muuta kuin hylkäyksen ja vaikeita aikoja edessä. Aikuinen ja elämää nähnyt puoli minussa oli ehdottomasti sitä mieltä, että kunkin täytyy tehdä juuri niin kuin vaisto ja intuitio käskee ja lähteä, jos sisäinen ääni niin sanoo. Vaikka suunta sitten olisi minusta poispäin.

Miksi fengshui-konsulttina en sitten paranna parisuhdettani fengshui-muutosten avulla? Olenko luonut miehelleni riittävästi tilaa asunnossani, niin henkisesti kuin fyysisesti? Kun kotia ei ole luotu alusta asti yhdessä, vaan toinen on muuttanut toisen valmiisiin nurkkiin, on haasteellista saada kotiin riittävää tasapainoa. Koti on siis enemmän koti minulle, mieheni koti, ja tavarat, on muutenkin puoliksi Italiassa, puoliksi Turussa. Voiko sellaisesta lähtökohdasta muuta syntyäkään kuin henkistä ja fyysistä keinumista kahden kotimaan välillä?

Kun toisen sydän hengittää helpommin kokonaan toisessa maassa ja Suomi tuntuu suorastaan kahlitsevalta, on vaikea keksiä mitä voisin fengshuin avulla enää tehdä. Italian vetovoima ja sisäinen kaipuu sinne tekee tyhjäksi yhden turkulaisen lähiökaksion fengshuit.

Taidankin vasta nyt todella ymmärtää mitä tarkoittaa Sting tekstillään If You Love Somebody, Set Them Free - ensimmäinen ajatus joka mieleeni tuli "muuttokeskustelumme" jälkeen. Entä sitten tuo minulle ikuinen mysteeri "saat sen mistä luovut"? Jos luovun pakon edessä kumppanistani, saanko hänet varmasti myös takaisin?

Mitä ikinä tapahtuukaan, minun on vain sallittava se. Vastaantaistelusta ei ole mitään apua. Meitä suuremmat voimat tuntuvat ohjaavan elämänkulkuamme.

Juuri niinä toukokuun lopun päivinä, kun yritin säilyttää tyyneyteni ja samaan aikaan purkaa suruani sain tietää, että elämässäni vaikuttanut seitsemän vuoden astrologinen sykli rakkauden saralla oli tullut päätökseen. Ja juuri viimeiset seitsemän vuotta olimme asuneet yhdessä. Nyt planeetat astrologisella kartallani olivat siirtymässä työ- ja terveyssektorille, jättäen rakkauden ajan taakse. 

Tämä ajoitus jysähti tajuntaan kuin musta aukko: kuinka kaikki voikaan olla kirjoitettu planeettojen kiertoratoihin? Miten voikaan olla, että horoskoopissani lukee näin ja aivan samaan aikaan se tulee täysin todeksi ja rakkaus livahtaa ovesta ulos? 

Ainoa lohtu tilanteessa on, että kun työ- ja terveysasiat nousevat kartallani taas hallitseviksi, niin kaipa minusta tulee seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi oikein työteliäs ja terve. Mutta jos sen kustannuksena on 17 vuotta kestäneen rakkauden poistuminen elämästä, en ole aivan samaa mieltä vaihtokauppojen reiluudesta. 

Miksi en sitten muuta miehen perässä Italiaan, saattaa moni lukija kysyä ihmetellen. Ei, se on taas minun sydämeni ääntä vastaan. Minun paikkani on nyt täällä, tässä asunnossa, tässä kaupungissa, tässä maassa. Se viesti tuntui vielä voimallisemmalta, kun jouduin tämän tilanteen eteen. Elämäni suurin johtotähti, vapaus, edellyttää, että teen omat ratkaisuni ja annan muiden tehdä omansa. 

Lisää lohtua saan kuitenkin taas astrologian puolelta. Kiinalainen astrologia lupaa meille molemmille menestyksen aikaa, kunhan 2019 ensin eletään pois tieltä. Länsimainen astrologia lupailee myös parempia aikoja, kunhan ensin kiristetään vyötä ja purraan hammasta. On totta, että elämä on tässä ja nyt ja siitä pitää nauttia, koska huomenna voi olla liian myöhäistä, mutta samalla on myös huojentavaa tietää - ja tietää varmaksi - että tulevaisuus on ruusuinen ja muutosten jälkeen tilanne kirkastuu. 

Nyt viimeistään tiedän, että astrologiset ennusteet eivät ole hatusta revittyjä, vaan täyttä totta. Ei ole sattumaa sekään, että kesäkuun täydenkuun ennusteissa povattiin minulle tiukan finanssin aikoja. Yhtäkkiä tästä taloudesta putosi toinen puoli pois. Jousimiehen ja Vesimiehen yhdistelmä, kaksi rahasta piittaamatonta idealistia, joutuvat nyt tiukan paikan eteen, ideoimaan ja nyhjäisemään jotain aivan tyhjästä. Olenkin jo pyytänyt enkeleiltä apua. Jospa joku kuulisi toiveeni siellä jossain. Henkisessä maailmassa tiedän kenen puoleen kääntyä, mutta materiaalisessa maailmassa olen ulkona ulapalla, kovien tuulien armoilla.

Jos milloinkaan, niin nyt on aika luottaa ja heittäytyä. Luottaa siihen, että selviydyn yksin taloudellisesti ja henkisesti, että parisuhteemme selviytyy lopulta voittajana, ja että tämän tulikokeen toisella puolella on jotain parempaa. Tähdet tietävät sen jo. Minäkin tulen sen tietämään. Siihen asti luotan astrologiaan ja tukeudun sen lohduttavaan syliin. Sillä mieheni syli on nyt kaukana, ulottumattomissa.

Kuva: Christiana Rivers

Mitä fengshui on tuonut elämään

On jälleen fengshui-blogihaasteen aika. Tällä kertaa aihe onkin sangen haastava, sillä Sari ehdotti, että kertoisimme mitä hyvää fengshui on tuonut meidän omaan elämäämme. Millaisia muutoksia fengshui on saanut aikaan? Tämä on hyvä kysymys.

Kun kuulin ehdotuksen aiheesta, jouduin oikein useamman päivän ajan miettimään, että mitä se omalla kohdallani merkitsee. Keksinkö konkreettisia muutoksia? Miltä ajalta? Milloin tämä kaikki oikein alkoikaan? Mikä elämässäni on fengshuin myötä oikeasti muuttunut? Aihe on oikeastaan sellainen, ettei sen alkua tai loppua näy, joten käyn käsiksi siihen jostakin keskivaiheilta. Vaikka tästä.

Kun mietin mitä muutoksia ja konkreettisia tuloksia fengshui on tuonut elämääni, joudun tutkimaan sekä elämäni tapahtumia että asenteitani syvällisesti. Ei auta miettiä, mitä huonekaluja olen uusinut tai mitä seinävärejä vaihtanut. Sillä se suurin muutos on ehdottomasti ollut sisäinen ja henkinen muutos. 

Kaverit ainakin voivat sanoa, että puheenaiheeni ovat muuttuneet sellaisiksi, ettei niistä aina ota selvää! Energia sitä, fengshui tätä ja astrologia tuota. Katsantokantani elämään on ikään kuin kääntynyt ihan eri asentoon. Kun katson sisustusta, niin peili ei ole peili eikä hylly ole enää hylly. Se on joko uhka tai mahdollisuus fengshuin kannalta. 

Tähdetkään eivät enää lennä pelkästään yötaivaalla, vaan niiden lentorata löytyy nykyään luoshu-kaaviosta ja kotoa. Olen siis oppinut uuden tavan tarkastella niin ympäristöä, koteja, elämää ja energioita. Ja ymmärtänyt, että ei ole vain yhtä ratkaisua, yhtä näkemystä.

Jos nostetaan se musta kissa ensin pöydälle, niin fengshui ei ole tehnyt minusta rikasta tai vaurasta. Rahani ovat lienee kadonneet suoraan tililtä eteisen tuulitunnelia pitkin keittiön ikkunasta ulos tai sitten vaurastumiseni on valunut kaakon alueen vessanpöntöstä mutkitellen kohti jätteenkäsittelylaitoksen ruskeaa aukkoa. Mutta onneksi kiinalaiset käsittävät hyvinvoinnin perinteisesti eri tavalla kuin me länsimaalaiset! Olen saanut syödäkseni, minulla on katto pään päällä ja mahdollisuus tehdä asioita tarvehierarkian yläpäästä, eli toteuttaa ja kouluttaa itseäni. Olen siis saanut hyvinvointia ja suotuisia siunauksia monella tavalla, mutta niitä täytyy pysähtyä miettimään ja arvostamaan arjen tohinan keskellä. Jos arvotamme hyvinvoinniksi vain lompakon paksuutta, se saattaakin joissain tapauksissa kääntyä pahoinvoinniksi, kun arkea täytyy rahoittaa tekemällä hermojen päälle käyvää duunia.

Jos käännetäänkin käsipeili toisinpäin, eli peilaamaan fengshuin liikkeelle laittamaa sisäistä muutosta, niin koskaan ennen en ole tuntenut sisäistä maailmaani rikkaammaksi kuin juuri nyt. Olen kuin Liisa Ihmemaassa, kaiken uuden ja ihmeellisen edessä nappisilmät suurina ja avoimina, miettimässä onko maailma vääntynyt uuteen muotoon vai onko katsojassa vikaa. Fengshuin silmälasein ympäristö ja elämä kun on alkanut näyttää aivan erilaiselta.

Kotini on kyllä muuttanut värejään, ehkäpä siitä on tullut ”fengshuimaisempi” ja harmonisempi. Koska asun kerrostalossa, siinä samassa asunnossa kuin ennen fengshuita, en ole voinut pistää ”kaikkea uusiksi”. Kuulostelen edelleen mitä kämppäni minulle kertoo vuosi vuodelta ja mitä asuntoni fengshui minulle kertoo nykyisestä elämäntilanteestani.

Kun avasin oven fengshuin opiskeluun, en tajunnut lainkaan, että avaan samalla monta muutakin ovea. Avasin oven kiinalaiseen astrologiaan, ja sen myötä myös länsimaiseen astrologiaan. Aloin kirjoittaa tätä blogia ja löysin taas kirjoittamisen ilon. Avasinpa vielä oven näkymättömiin energioihin, säteilyihin ja henkimaailmoihin. Maasäteilyyn perehtymisen myötä lähdinkin kulkemaan myös Esko Jalkasen viitoittamaa polkua ja kasvattamaan omaa henkistä bioenergiaani ja käyttämään sen antamia mahdollisuuksia maailman ja ihmisten eheytymiseen. 

Fengshuin myötä olen jopa alkanut jollain tapaa tehdä sisäistä selvitystyötä uskontoon nähden. Aiemmin ja aivan jo lapsena olin vakuuttunut siitä, että uskoontuleminen on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, sillä silloin ihmisestä tulee ihme hihhuli, joka siteeraa Raamattua joka käänteessä ja kulkee ovelta ovelle käännyttämässä muita ja on varsinainen ilonpilaaja. 

Nyt olen ymmärtänyt, että järjestäytynyt uskonto on jotain ihan muuta kuin ihmisen sisältä kumpuava aito henkisyys ja rauhantahto. Jälkimmäinen on energian kiteytymistä yhteen muotoon, yhteen alkulähteeseen, yinin ja yangin kahtiajakautuneisuudesta takaisin taoksi, yhdeksi kokonaisuudeksi, elämänvoimaksi, chiksi. Kaikki siis palaa takaisin fengshuihin ja alkuenergiaan!

Fengshuin myötä olen oppinut tarkkailemaan ja havainnoimaan, miettimään ja pohtimaan. Olen oppinut kestämään paremmin epävarmuustekijöitä ja keskeneräisyyttä ja saanut jonkinasteista mielenrauhaa myös kriisien keskelle. Olen oppinut ymmärtämään, että elämä ei voi olla tuolla jossain täydellisenä odottamassa, vaan tässä ja nyt, epätäydellisenä.  

Fengshui-polulle astuttuani maisemat ovat avartuneet joka suuntaan ja olen oppinut mitä tarkoittaa karma, edelliset elämät ja sielunsopimus. Olen oppinut, että toteutamme kaikki elämäntehtäväämme, vaikkemme siitä mitään tiedäkään. Ja olen oppinut, että fengshui ei ole kuin ihmelääkenappi, joka heitetään huuleen ja jolla epätoivo poistuu. Se ei kuuraa puolestasi ikkunoitasi, kasvata lapsistani kuuliaisia kansalaisia tai tuo luoksesi ikuisesti kestävää rakkautta. Mutta toivottavasti se auttaa sinua hyväksymään itsesi, perheesi, taustasi ja elämänpolkusi. Se saa sinut tuntemaan, että olet saapunut vihdoin kotiin, reissussa ryvettyneenä, mutta kokemuksista onnellisena ja rikkaampana.

Mitä fengshui on siis tuonut elämääni, millaisia konkreettisia muutoksia on tapahtunut? Niin, luulen, että tässä vaiheessa jätän pallon sinulle, rakas lukija. Uskon, että ulkopuolisena blogini seuraajana saatat jopa nähdä sen selvemmin kuin minä itse.

Jos haluat ottaa askeleen omalla fengshui-polullasi, tietämättä lainkaan minne se sinut lopulta vie, niin minulla on sinulle ehdotus. Tule tutkimaan fengshuita yhdessä Sarin ja minun kanssa järjestämällemme viikonloppukurssille. Emme missään nimessä voi yhden viikonlopun aikana opettaa sinulle kaikkea sitä valtavaa tietomäärää mitä tuhatvuotinen oppi nimeltään fengshui pitää sisällään, mutta voit avata yhden oven ja ottaa yhden askeleen eteenpäin. Sillä sen voin sanoa, että jo se ensimmäinenkin askel fengshuin suuntaan on valtava harppaus.

PS: Muistathan lukea miten fengshui on muuttanut Sarin elämää! Kirjoituksen löydät pian täältä:

Sari Weckström: heinäkuun fengshui-blogihaaste