Sivut

keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

Pelko levittää virusta

Hätätilanteissa punnitaan ihmisten henkinen kantti. Alistutko vai taisteletko, näetkö pelkän toivottomuuden vai teetkö jotain asian hyväksi.

Me voimme nyt kollektiivisesti tehdä paljon. Me voimme lakata pelkäämästä. Tässä ihmiskunnalla on vihdoin sellainen kriisi, joka yhdistää enemmän kuin erottaa. Kyllä, se saattaa erottaa meidät fyysisesti toisistamme, kukin omiin kotibunkkereihimme, mutta ei se voi erottaa ihmistä lajitoveristaan eikä se voi erottaa meitä ajatuksistamme, tai siitä, mikä on tärkeää. 

Ihminen ei voi jäädä karanteeniin omista ajatuksistaan, ne pitävät meille seuraa, ne eivät koskaan jätä meitä yksin. Nyt onkin aika kuunnella millainen seuralainen meillä on, että onko kukaan kotona. Sillä sitä vartenhan tämä kriisi ylipäätään on luotu. 

On tarkoitus, että oravanpyörässä juokseva ihminen pysähtyy, todella pysähtyy, kyseenalaistaa arkensa, rutiininsa, käytöksensä ja koko elämänsä, ja kuuntelee vihdoin ajatuksiaan, hyvässä ja pahassa. Sillä ihmisen ajatuksista kaikki lähtee toteutumaan.

Se, että itse nyt olosuhteiden pakosta vietän rauhallista aikaa kotona ja teen perusteellista "kuolinpesäsiivousta", ei tarkoita, että aikoisin vielä kuolla. En myöskään uhraa ajatusta sille, että joku läheinen voisi kuolla, en lähde siihen ajatusmyllyyn. Sillä ajatuksista voi tulla totta, kun niitä tarpeeksi kauan pyörittelee. Ja nyt ei kannata antaa pelolle pikkusormea.

Italian elämänmeininkiä ja italialaisten luonteenlaatua läheltä seuranneena voin sanoa, että siellä pelätään, antaumuksella. Tuo draamaan turvautuva ja siitä voimansa saava kansakunta on tottunut pelkäämään, sillä mitä muutakaan voi tehdä, jos on roomalaiskatolisen kirkon vuosituhantisen mielivallan, katastrofaalisesti epäonnistuneen poliittisen systeemin, ja pelkoa ja väkivaltaa lietsovan mafian puristuksissa. Italiassa riittää aina pelättävää, yhdestä kriisistä toiseen. Uutisia ei siellä voi edes katsoa, näkemättä miten pelolla mässäillään. Jokaikinen perheväkivaltatapaus tuodaan uutislähetyksissä esille kuin Alibissa, sinunkin nähtäväksesi. Sellainen ei tee hyvää psyykelle. Toivon ylläpitäminen on vaikeaa, joten täytyy mieluummin keskittyä johonkin turvalliseen. Kuten ruokaan. Kukaan ei osaa puhua ruoasta pidempään kuin italialainen, sillä se tuo perusturvaa turvattomassa maailmassa. Pelko taltutetaan nautinnoilla, tuolla kuuluisalla makealla elämällä.

Yhdysvallat on toinen tapaus, jossa kansakunnan paranoia on jalostettu korkealle tasolle. Ei olisi tullut mieleenikään, että virus aiheuttaa rapakon takana ryntäyksen asekauppoihin ostamaan käsiaseita kodin turvaksi. Amerikkalainen haluaa puolustaa perhettään ulkopuoliselta uhkalta ja kuka tietää jos vaikka vihollinen nyt tunkeutuu kotiin. Mutta vaikka tuo virus voi ehkä varastaa sinulta perheen, vaimon tai vanhemmat, viedä koko omaisuuden ja työpaikan, niin ei tuota pientä virusta voi silti ampua. Vaikka kuinka tähtäät, et siihen Smith&Wessonilla osu. Mutta kukin kansa reagoi tavallaan. Tämä tapa kertoo amerikkalaisista paljon. Paljon.

Ruotsissa taas ei uskota rajoituksiin. Siellä ei ole totuttu puutteeseen, olemaan ilman. Maahanmuuttajia on otettu vastaan paljon, rahaa ja menestystä on paljon, sallivuutta ja kaikki on mahdollista -asennetta on paljon. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan toimiiko optimismi ilman mitään rajoituksia, että miten käy, kun yritetään edelleen pitää rahalla rattaita pyörimässä. Se, että muu Eurooppa tuntuu nyt laittavan sairaat ja vanhukset talouden edelle, on ennenkuulumatonta. Se tuntuu meistä niin oudolta, kun olemme tottuneet aivan päinvastaiseen järjestykseen.

Uskon, että edellisiin esimerkkimaihin verrattuna Suomessa on kaikki hyvin. Kerrankin tuntuu siltä, että päättäjät tietävät mitä tekevät, tai ainakin levittävät uskoa siihen, että me selviydymme tästä kriisistä, kunhan reagoidaan tarpeeksi nopeasti ja tehokkaasti. Ja jos tämän kriisin osatarkoitus on karsia väestöä maapallolta, niin meitä on jo valmiiksi vähän. Ei tule samanlaista kansalaisten avohakkuuta kuin muualla, tulee pelkkä harkittu harvennus. Luin juuri tällä viikolla, että vuonna 2100 maapallolla on huomattavasti vähemmän ihmisiä. Huomattavasti. Siihen on enää 80 vuotta. Harvennus taisi alkaa nyt.

Suomessa olemme kansana tottuneet puutteeseen, toki myös yltäkylläisyyteen, mutta puute on jokaisen geeneissä talvisodan ja pula-aikojen, myös 90-luvun lama-ajan muistona. Selviydyimme silloinkin. Olemme lisäksi tottuneet yksinoloon ja eristäytymiseen, se on syvällä kansanluonteessa. Meillä on sisäinen turvaväli, katsomme tarkkaan kuka tulee iholle. Olemme myös tottuneet stoalaiseen selviytymiseen, jotkut jo sähköttömiltä mummonmökeiltä asti, joissa pitää kantaa vesi sisälle. Jos ei muuten, niin saunaan edes. Nyt siitä sukupolvelta toiselle periytyvästä talvisota-asenteesta on meille hyötyä. On tässä pahemmastakin selvitty, emme me, vaan meidän edeltäjämme. Ja koska he selvisivät, mekin selviämme. Onhan meillä asiat nyt niin paljon paremmin.

Ei ihme, että yli seitsemänkymppiset eivät Suomessa pelkää. He tietävät selviytyvänsä. Ja jos nyt on aika lähteä, niin sitten on aika lähteä. Elämää on nähty, kaikesta on selviydytty.

Joillekin kuolinpesäsiivous on kuitenkin todellinen, enkä halua väheksyä kenenkään kärsimystä. Mietin, että tuttavillani Italiassa on kova paikka, ja mielenterveys ja toimeentulo kovilla. Ei pääse puistoon eikä pyöräilemään, ei ole voimia antavia metsiä lähellä niin kuin meillä. Mutta huumorilla ja järjenvastaisella optimismilla sielläkin on aina menty eteenpäin. Ne pärjäävät, jotka osaavat asennoitua oikein. Ne, jotka eivät jää pelon vangeiksi.

Nyt ei ole aika pelätä. Sillä pelko levittää virusta. Heti kun ihmiskunta lakkaa pelkäämästä, tämäkin uhka lakkaa uhkaamasta. Tiedät sen itsekin, että stressaantuneena ja huolestuneena sairastut helposti. Voimiesi tunnossa et. Voit pitää omasta suojauksestasi nyt huolta. Keskity omaan hyvinvointiisi, henkiseen ja fyysiseen. Pidä huolta myös läheisistä, mutta älä huolestu.

Kyllä, maailmankirjat ovat sekaisin. Mutta ne olivat kyllä sekaisin jo tätä ennen, ja pahasti. Nyt meillä on vihdoin aikaa laittaa ne kuntoon, järjestykseen. Ja se alkaa jokaisen omasta kodista, omasta aivokopasta. Kun siellä laitetaan kaikki kuntoon, kaikki kohdalleen, niin saatpa nähdä, kyllä se maailmakin vielä järjestyy.

Olen siis samaa mieltä kuin tämä italialainen laulaja Tommaso Paradiso.

Non avere paura.
Älä pelkää.


Ulkona saa vielä käydä. Halleluja!


Kotikonstit karanteeniin. Vanhasta eroon ja mieli korkealle. Suolavesikorjaukset sairauksia vastaan pulputtavat kiivaasti kodin etelänurkassa. Ei siis mitään syytä huoleen.

torstai 19. maaliskuuta 2020

Taivaallinen työntö muutokseen

Kun maailma panikoi koronavirusta, kun työpaikat pantiin kiinni, kun lapset lähetettiin kotiin ja vanhukset eristettiin muista, alkoi ihmiskunnan historiassa uusi aikakausi. 

Kun sain tiedon, että oma työpaikkani laittaa kaikki laput luukulle, että kaikki kurssit, riennot, harrasteet ja kohteet, joihin olin suunnitellut meneväni, peruttiin, tapahtui jännä juttu. Piristyin silminnähden. Havahduin siihen, että olen tulevan kuukauden ajan, ja kenties kauemminkin, täysin oman itseni herratar. Voin päättää jokaikisestä minuutista, jokaikisestä menosta eli nyt siis menemättömyydestä. Voin olla. Voin myös tehdä, mutta vain jos itse haluan. Nyt ei kukaan odota minulta mitään. Voin eristää itseni maailmasta, nyt siihen on vihdoin lupa, suorastaan kehotus.

Se on helppoa, kun ei tarvitse ajatella ketään muuta perheenjäsentä. Ei tarvitse miettiä koulua tai päiväkotia, ei tarvitse miettiä etätyömahdollisuuksia. Ei tarvitse sietää ketään kotona 24/7, ei tarvitse hengitellä samaa ilmaa, joka voi viikkojen kuluessa käydä raskaaksi. Minun askeleeni tulikin kevyeksi. Aloinkin nähdä to do -listojeni mahdollisuudet. Nyt tekisin KAIKEN mitä olin jo pitkään vain kirjannut ylös, pyöritellyt pitkin pään sisusta, aina takaisin tekemättömyyden alkuun päätyen.

Kaivaisin esille perkaamista kaipaavat paperit, kesken jääneet käsityöprojektit. Viimeistelisin kirjalliset projektini, lukisin kaikki kesken olevat kirjat. Kävisikö peräti niin, että kuuntelisin kaikki levyni aakkosjärjestyksessä läpi... katsoisin vanhat videokasetit... tekisin itselleni kaikkien aikojen "kuolinpesäsiivouksen". Joo, voisin tehdä.

Kuulin kaveriltani papasta, joka minun laillani näki tilanteessa pelkkää hyvää. Hänkin piristyi, kun ei tarvinnut mennä kuntoutukseen, vaan saikin jäädä kotiin. Luulisi eläkeläismiehellä olevan aikaa muutenkin, mutta hän ilahtui myös, kun kotipiha olikin yhtäkkiä täynnä elämää, kun lasten ja lastenlasten oli pakko jäädä kotiin. Eristys toikin sosiaalisuuden takaisin elämään. Niinkin voi käydä, kun olemme kaikki yhdessä saman katon alla. Ennustankin syntyvyyden "räjähdysmäistä" kasvua, kun tutustumme toisiimme uudestaan ajan kanssa. No, onneksi me voimme siinäkin asiassa itse valita, kuinka käy, kasvatammeko väkilukua kuolleiden verran lisää vai emme.

Tiedostan kyllä, että pandemia on vakava asia, että nyt on tosi kyseessä ja ihmisiä oikeasti kuolee koko ajan. Että monen ihmisen elanto on suuri kysymysmerkki, eikä tässä varsinaisesti ole naurun paikka. En näe silti mitään syytä antautua pelolle, paniikille tai hamstrausviettien valtaan. En osta hätävaraa, en vielä ainuttakaan säilykepurkkia. Itse asiassa alan pian paastoamaan, syön kaapit ensin entistäkin tyhjemmiksi ja sitten vetelen vain mehulla ja vedellä, elämän eliksiireillä. Luotan siihen, että elämä kantaa, että ruokahuolto pelaa, ja talous elpyy, kun on sen aika. Jonkun on luotettava. 

Se, että en antaudu kollektiiviseen kauhisteluun, ei altista yhtään enempää ihmisiä tälle taudille. Itse asiassa, se saattaa pelastaa henkiä. Sillä muistattehan, että pelko, paniikki, negatiivisuus ja kaikki niistä seuraavat taudit värähtelevät matalalla. Toivo, optimismi, kiitollisuus ja rakkaus värähtelevät korkealla. Niistä ei synny epäreiluja epidemioita, niistä syntyy vain parantava pandemia.

Tarvitsee siis nousta tilanteen yläpuolelle. Täytyy nostaa värähtelyjä maailmanlaajuisesti. Sillä tämä on tilattu kriisi, ihan samalla lailla kuin Australian metsäpalot ja muut luonnonkatastrofit. Olemme tilanneet kaikki kriisit pitkän ajan saatossa, vuosisatojen ja -tuhansien aikana, omalla itsekkyydellämme, ihmiskuntana, ja nyt on aika sekoittaa pakkaa kunnolla.

Tulossa on uusi upea maailma. Sitä ennen täytyy vaan siivota vähän entisiä sotkuja.

Oma rättini odottaa tuossa jo. Palaan putsaushommiin.


Ulkoilu. Mikä ihana syy haukata hetki happea, jos oman karanteenikodin seinät kaatuu päälle. Suomessa ei edes tarvitse kauas kotoa mennä, tai paljoa muita ihmisiä ihmetellä. Nyt en todellakaan haluaisi asua miljoonakaupungissa, tai vailla Suomen sosiaaliturvaa. Täällä ei tarvitse pelätä sitä, että globaalista kriisistä tulee henkilökohtainen konkurssi.

Kun löytyy sopiva siivousfiilis, vaikka sitten helminauhat kaulassa, mikään ei voi estää putipuhtaan kodin utopian saavuttamista. Paitsi imurin hajoaminen...
Vielä ei siis syödä lattioilta!

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Kauriin tunneli

Astrologi Marja-Liisa Niemi-Mattila kuvaili kuluvaa vuotta 2020 viime kesänä "Kauriin tunneliksi". Vielä täytyisi jaksaa yksi vuosi tiukkaa vääntöä, ennen kollektiivisesti valoisampien aikojen tuloa. Nyt näemmekin parhaillaan konkreettisesti, mistä tunnelista ihmiskunta on itsensä löytänyt. Maailmaa on kieltämättä kauan vaivannut putkinäkö, jossa mennään rahan ehdoilla, ei ihmisten.

Kauris maan merkkinä edustaa sääntöjen noudattamista, ja vakavaa puurtamista. Nyt olemmekin joutuneet ottamaan tiukat säännöt ja rajoitteet vastaan ylimmän johdon taholta, eikä kukaan voi alkaa sooloilla, siitä pitää Kauriin planeettahallitsija Saturnus huolen. Mutta valoa on näkyvissä astrologisesti, sillä joulukuussa, 21.12.2020, siirrytään vihdoin siihen jo kauan luvattuun Vesimiehen aikaan. Silloin Jupiter siirtyy vuoden ajaksi ilmamerkki Vesimieheen, suurten visioiden ja yllättävien ratkaisujen välittäjään. Lisäksi Jupiter tekee samalla yhtymän Saturnukseen, tarkalleen nollassa asteessa Vesimiestä, mikä on taas yksi taivaallinen tälli, harvinainen herätys. Silloin me kaikki ikään kuin nousemme ilmaan, saamme työntöapua taivaalta. Ennen kaikkea tulemme ulos Kauriin ahtaasta tunnelista. Nolla astetta Vesimiestä symboloi kokonaan uutta ajattelun aikakautta.

Ennen kuin perhosesta tulee kevyesti maailman tuulissa leijaileva kaunissiipinen olento, se kehittyy ensin rumassa rapsakan ruskeassa umpikotelossa. Ennen kuin lapsi syntyy maailmaan, se täytyy tuskallisesti puskea kapeaakin kapeamman synnytyskanavan, eli tunnelin, kautta päivänvaloon. Samanlainen voimainponnistus on nyt kokemamme Kauriin tunneli. Se voi tuntua pimeältä, ahtaalta ja rajoittavalta, omat voimavarat (ja kaikki muutkin varat) ovat koetuksella, mutta kun tietää, että edessä on paremmat, huomattavasti kirkkaammat ajat, tämänkin jaksaa. Maailman pisinkin tunneli päättyy lopulta päivänvaloon. 

Entä jos ei tietäisi? Jos ei tietäisi mitään päätä puristavasta Kauriin tunnelista, ei tietäisi, että on parhaillaan kotelossa, josta ei näe ulos? Silloin tuntisi epätoivoa, ei näkisi mitään valon kajastusta elämässään. Silloin eläisi pelon vallassa.

Suurin osa ihmiskunnasta elää jatkuvassa pelossa. Nuo pelot voivat olla pieniä, kuten pelkoa rahojen riittämisestä, tai että myöhästyy tärkeästä tapaamisesta tai ei saakaan hakemaansa työpaikkaa. Sitten on isoa pelkoa, joka välillä lamauttaa jokaisen. On kuolemanpelkoa, on jätetyksi tulemisen pelkoa, on tulevaisuuden pelkoa ja sairauden pelkoa. Nyt varsinkin tuota jälkimmäistä. 

Vasta muutama kuukausi sitten luin Diana Cooperin 2032-kirjan, jossa sanottiin, että maapalloa kohtaa 2020-luvulla jokin kollektiivinen tragedia, kriisi tai trauma, joka saa meidät toimimaan yhdessä. Tuo globaali tapahtumaketju tulee rajoittamaan ihmisten vapaata liikkuvuutta ja matkustamista, ja se vaikuttaa koko maailman talouteen. Joudumme kiristämään vyötä, joudumme palaamaan omavaraisuuteen, pienempiin ympyröihin, yksinkertaisempaan elämään. Matkailu suoraan sanoen tyrehtyy, emme pääse enää päivässä maapallon toiselle puolelle. Tulee suuri pysähdys, romahdus, joka koskettaa jokaista.

Ei tarvitse olla suurikaan meedio, kun tajuaa tämän toteutuneen. Ihmiset ovat sairauden takia karanteenissa, peruvat matkojaan, eivät pysty liikkumaan enää vapaasti maasta tai maakunnasta toiseen. Samalla lentoyhtiöt ovat aloittaneet yt-neuvottelut, osa menee väistämättä konkurssiin. Matkailuala kokee suurimman kriisinsä. On alkanut globaali liikkumisen supistuminen, joka näkyy maailmankaupassa. Kun tavaraa ei enää saa maailmalta, sitä täytyy tuottaa lähempänä. Ja kun rahaa on pitkällä tähtäimellä käytettävissä vähemmän, täytyy miettiä tarkemmin mihin sen sijoittaa.

Cooperin kirja kertoo myös, että tämä on vaihe, joka ihmiskunnan täytyy käydä läpi, jotta löytyisi taas "joku roti" tähän maailmanmenoon, jossa ajatellaan vain omaa napaa, minun hyvinvointiani, minun talouttani, minun varallisuuttani. Se ei enää riitä. Ja siksi tarvitaan kaikkia jollain lailla koskettava kriisi, olkoon se sitten pandemia, joka viruksen kautta muuttaa maailmaa ja sen taloudellisia rakenteita.

Minun korviini tämä kuulostaa aivan siltä Kauriin tunnelilta, kovilta ajoilta ennen kirkasta tunnelin suuta. Astrologit tiesivät etukäteen, että vuosi 2020 on kuin pommi, valmiina räjähtämään kaikkien kasvoille. Ennusmerkit kertoivat, että kohta tärähtää, tosin kukaan ei ollut varma miten. Nyt on todellakin tärähtänyt, sillä aika tärähtäneessä maailmassa nykyään elämme. Muutos on nyt alkanut, pommin sytytyslanka palanut loppuun. Nähtäväksi jää kestääkö kollektiivinen Kauriin tunneli tosiaan vain vuoden, vai eletäänkö sen pimeydessä vielä pidempikin aika.

Tiedämme kuitenkin selviytyvämme tästäkin kriisistä. Sillä ihmiskunnan historia aaltoilee kriisistä toiseen, ja on täynnä kertomuksia totaalisista tuhoista ja tuhon jälkeisestä elpymisestä. Oikeastaan voi sanoa, että kosminen järki otti ohjat, kun ihmisen oma järki ei enää riittänyt. Kun ihminen itse ei osaa, halua tai viitsi ratkaista globaaleja ongelmiaan, tulee ulkoinen interventio ja tekee sen meidän puolesta. Tällä kertaa sen nimi on koronavirus. Astrologisesti ajastettu muutos.

Mutta Vesimies on tulossa puhaltamaan ihmiskunnan herkkiin haavoihin ja valuttamaan kirkkaampaa tietoa tajuntaan. Vesimiehen aika on valaistumisen aikaa, välittämisen aikaa, avunannon aikaa, kollektiivisen tiedostamisen aikaa.

Nyt on hyvä hetki olla Vesimies.


Kuva: Scott Eckersley, Unsplash


tiistai 25. helmikuuta 2020

Sairaustähti aktivoituu Etelässä

Rotan vuotta on eletty tasan kuukausi, ja olen jo helisemässä sairaustähti kakkosen kanssa. Ei lupaa hyvää loppuvuodelle...

Tänä vuonna pelätty ja inha 2-tähti, sairaustähdeksi yleensä nimitetty fengshuin lentävä energia, löytyy etelän ilmansuuntasektorilta. Tämä on ikävä yhdistelmä, sillä etelässä majaileva tulienergia ruokkii 2-maatähteä. Se on kuin antaisi virukselle vapaat kädet, tuolla on vielä tervettä porukkaa, leviä ja täytä koko maa. Ja niinhän se tekee.

Minulla itselläni tilanne on vielä astetta vakavampi, sillä etelän sektorilta löytyy asunnon ulko-ovi ja ahkerasti käytetty eteinen. Joka kerta kun astun ovesta sisään tai ulos, sairaustähti herää kuin koira, joka odottaa omistajaansa. Se alkaa heiluttaa häntää, sitten jo ryntää vastaan.

Poistin eteisestä kaikki punaiset takit ja tekstiilit. Lakkasin käyttämästä etelän alueella olevaa työpistettä. Latasin alueelle kaksi suolavesikorjausta sekä pullokurpitsan 2-tähden energioita taltuttamaan. Tarvitseeko edes sanoa, että suolavesikipot tulvivat yli äyräidensä, sairausenergiaan ärhäkästi reagoiden?

Olen ollut pitkään harvinaisen terve. Nyt olen ihmetellyt, kun minusta tuli yhtäkkiä lonkkavaivainen vanhus, joka ei jaksa portaita nousta, kun lonkkiin sattuu. Niin, lonkat liittyvät 2-tähden mandaattiin, kuten myös koko naisen lantio, suolisto ja ruoansulatus. Seuraava vaivani liittyikin ruoansulatukseen. Minua alkoi nimittäin närästää, korventaa koko ruokatorven täydeltä. Edellisestä kerrasta saattaa hyvinkin olla se 9 vuotta, jolloin sairaustähti viimeksi asusteli asunnossani näillä main...

Nyt ymmärrän taas paremmin kuin hyvin, miksi fengshuissa kiinnitetään niin paljon huomiota niihin ikäviin asioihin, ja puhutaan sairaustähti kakkosesta ja katastrofitähti viitosesta, ja mihin ne juuri tänä vuonna asettuvat. Juuri siksi, että kun ne aktivoituvat, kenelläkään ei ole enää kivaa. Siinä vaiheessa on aivan sama, onko kotona "hyvät fengshuit" tai sopivanväriset sohvatyynyt ojossa, oikealla sektorilla.

Olen tehnyt sairaustähteä vastaan sen minkä voin, ja silti se on paha vastustaja. Ulko-ovea en voi siirtää, enkä ruveta kulkemaan tikkaita pitkin parvekkeen ovesta. Asian kanssa on vain elettävä. 

Metalli on se kikkakolmonen, jota melkein kaikkiin fengshui-vitsauksiin suositellaan. Mietin tässä, että vuoraisinko sisäänkäyntini vaikka foliolla, olisiko siinä tarpeeksi vastusta sairaustähdelle?

Olen aina sanonut, että vasta elävä elämä todistaa kodissa olevan energian ja miten se käyttäytyy. Olen toki kiitollinen, että vuoden lentävät tähdet näyttäytyvät minulle näin kirkkaasti. Mieluummin kyllä katselisin tähtiä siellä taivaalla, en kotonani verta nenästäni kaivamassa. Sillä se tästä nyt vielä puuttuisi...

Vuoden pahimmat taistelupukarit löytyvät idästä ja etelästä, nimittäin katastrofitähti 5 ja sairaustähti 2. Kolmas kova vastustaja on nyt pohjoisen puutähti 3, joka herättää aggressiot pohjoisen vettä hörpättyään. Kun nämä kolme kovaa tähteä tänä vuonna taltuttaa, onkin sitten jo rauha maassa. Se ei vaan aina ole niin helppoa kuin luulisi!

Ja keskustan leikkaava metallitähti 7, se vasta tapaus on...







perjantai 14. helmikuuta 2020

Murusia

Syksyllä 2018 opin uuden termin. Opin mitä tarkoittaa ghostaus, tai suomalaisittain aaveilu. Se tarkoittaa sitä, että joku häviää langoilta, tekee katoamistempun. Joku sinulle todella tärkeä.

Puolitoista vuotta myöhemmin olen vihdoin sisäistänyt mitä tarkoittaa breadcrumbing, murujen heittäminen. Se tarkoittaa sitä, että joku antaa sinulle juuri sen verran huomiota, että pysyt kiinnostuneena, mutta samalla juuri niin vähän, ettei hän itse joudu tekemään mitään muutoksia elämässään. 

Mies murentaa sinulle leivästään pieniä siivuja, tai oikeastaan pienenpieniä murusia, heittää ne maahan sinun nokittaviksesi. Kas tässä, muruseni. Kiitollisena, nälkiintyneenä, ne noukit nokkaasi. Oi, se välittää, se syöttää minua täällä kylmässä maailmassa. Sydämesi lämpenee. Elät pienestä murusesta toiseen. Et oikein koskaan saa kylliksesi, mutta pysyt sentään jotenkin hengissä. Sinua ruokitaan rakkaudella, tai oikeammin nopealla vilauksella siitä. Saat sydämenkuvia, mutta ne ovat pelkkiä kuvia.

Minua on vuoronperään palvottu, sitten minusta on taas luovuttu. Minut on tiputettu lujaa alas kuvitelmistani, sitten taas nostettu ylös. Sillä vaikka kuinka toinen osapuoli on onnettomasti naimisissa, ei silti ilmeisesti niin onnettomasti, että siitä poiskaan lähtisi. Vaimohan saattaisi uudemman kerran hermostua ja oikeasti toteuttaa uhkauksensa riistää lasten hengen. Vaimohan saattaisi jatkaa vuosikausia jatkunutta henkistä väkivaltaansa ja taas uhata päästää itsensä päiviltä, jos ero tulee. 

Mitä tekee mies siinä tilanteessa? Mies jatkaa. Jatkaa avioliittoaan, jatkaa sen ulkopuolista ghostaamista ja murustelua. Jatkaa tuon kaukaisen unelmien naisen idealisoimista, yhteisestä tulevaisuudesta haaveilua ja karun todellisuutensa pakenemista. Jatkaa vankisellissään istumista, hirttosilmukkansa kaulaan asettelemista. Ja tekee sen, lasten vuoksi. "Ei tehdä tästä elämää suurempaa. Ei kukaan vielä ole kuollut." Mutta minä olen, sisältä.

Minä, Unelmien Nainen, näen hänet ensin kaksi kertaa vuodessa. Seuraavana vuonna näen hänet taas kaksi kertaa vuodessa. En tiedä minkäkokoisia rakkaudenmurusia sitä pitäisi saada, että sillä selviäisi hengissä. Voisi jopa sanoa, että nyt olen lopulta nääntynyt nälkään. Nyt olen rakkaudenjanooni tukehtumassa, sillä viimeinen muru meni väärään kurkkuun.

Nyt on kokonaan uusi vuosikymmen, on kokonaan uusi vuosi, on tilaisuus aloittaa taas alusta. Mutta mikään muu ei ole muuttunut. Ei ghostaus, ei murustaminen. Ehkä vaimon uhkaukset ja kiristäminenkin ovat pysyneet samoina. En tiedä, minulle ei kerrota. Kaksoisliekkini, tiukassa istuva laastarini, alias Lentäjämies, on taas kadonnut, ghostannut itsensä ulos elämästäni. Vaikka rakastan, aina vaan rakastan, kuin omaa sieluani.

Kun herään syntymäpäiväni aamuna, aamuyöstä, päässäni alkaa soida Reino Nordinin biisi, Puhu vaan. Reino on tähänkin asti osannut sanoittaa meidän kahden tarinaa. Hän on suojellut meidän rakkauttamme, ymmärtänyt miltä se tuntuu. Taas Reino tietää:


Meiän pitäs puhuu,
Mut sä et enää kuuntele.
Niin tyhjältä tuntuu,
Mut suuret sanat ei sun suutas halkaise.
Ja mitä sä teet, joka päivä sä meet.
Kyl mä nään sen,
Et sä et enää tee mitään sen eteen,
Et meil olis huominen.
Haluut sä tosissas vai sanoks sä vaan ne sanat, jotka luulet mun haluavan sun sanovan.
Luulet sä tosiaan taas kerran mun uuden mahdollisuuden antavan.
Mä en kuule sun lauseitas enää en,
Tuu huutelee sun perään en,
Vuokses öisin herää en,
Mä en haluu sun sanojas enää.
Puhu vaan, puhu vaan, puhu vaan
Sä pelaat aikaa.
Sul ei oo rohkeutta sitä sanomaan,
Et aiot vaihtaa maisemaa.
Ja jos sä rakastat mua ni ne on teot jotka painaa.
Ehkä se on vaan niin,
Et me ei kuuluta toisillemme.
Ja vaan kyyneliin
Päättyy tää lempemme.
Sun sanat on enne
Sun sanat on enne
Mä en haluu sun sanojas
Mä en haluu sun sanojas


Älä enää koskaan sano...

Mä lupaan olla sun ja panostaa tähän täysillä.

...ellet todella tarkoita sitä. 
...ellet todella toteuta sitä.

Sillä lupaukset seuraavat meitä elämästä toiseen.

Muruset tarjoaa pixabay.com