Vaihdetaan uuteen

Kun elämää pelkistetään äärimmilleen ja vedetään mutkat hyvin suoriksi, niin ihmisellä on pohjimmiltaan aina kaksi vaihtoehtoa, tehdä tai jättää tekemättä.

Joskus kyse on pienistä asioista. Jaksanko hoitaa tuon jutun tänään, vai olisiko sen aika vasta huomenna. Joillakin on itsekuria tarttua kaikkeen jo nyt, kun taas toisten (kuten minun) tekee mieli venyttää vielä vähän. Oikeastaan sisäinen ääni kertoo, mitkä asiat ovat venytettäviä ja mitkä ovat pakottavia hoitaa just nyt. Oma tärkeysjärjestys voi olla itselle selviö, ja toisille silmien pyörityksen paikka.

Esimerkiksi minulla olisi nyt pakottavia kirjoitushommia, joilla ei olisi varaa odottaa. Mutta vielä pakottavammalta tuntuu kuunnella vuodenvaihteen ja oman paranemisen sanomaa. Vuosi 2018 on pian ajanlaskussa historiaa ja minusta tuntuu, että sen raskas ja pettymyksiä tuonut energia täytyy putsata kotoa ja itsestä pois. Ennen kuin voi aloittaa jotain puhtaalta pöydältä, se pöytä on todellakin tyhjennettävä ja pyyhittävä, mielellään ihan tyhjäksi. Riippumatta siitä, kuka sen sotki tuohon kuntoon. 

Yksi päivä aikaa ennen uutta aloitusta. Se merkitsee imuria, moppia, rättiä, pesuaineita, järjestelyä, kellaria, tuuletusta, puhtaita lakanoita, wc-raikastinta, lattiakaivoa, tiskejä. Sitten kynttilöitä, suitsukkeen tuoksua, rauhallisia aikeita. Se merkitsee tarkkaan harkittua äänimaisemaa, tarkkaan harkittuja ajatuksia. Se merkitsee tunteiden kivireen vetämistä ylös sängystä ja köyden nirhaamista irti. Mutta olen vielä tässä sunnuntain aamukahvipöydässä, vasta suunnittelemassa nyt yhtäkkiä valtavalta tuntuvaa urakkaa.

Viimeiseen puoleen vuoteen ei ole tapahtunut juurikaan mitään näkyvää muutosta. Tätä vuotta on eletty pää kainalossa, resuinen nalle silmät repsottaen ja teddyvuori saumoista purkautuen. En olisi halunnut pysähtyä, mutta jalkani ovat olleet samassa sementissä kuin mielikin. Sydän taas on vetänyt kierroksia sementtimyllyn uumenissa kuukausitolkulla. Ihme, että ylipäätään näkee aina uuden päivän valon, mutta se taitaa olla sitkeää ainetta. Eikä ilmankaan voi jatkaa.

Vuosi 2018 on täynnä myös kiitollisuuden aiheita, ja yritän ennen vuoden vaihtumista, jo tänä iltana ottaa ne haltuun. Ne vaan täytyy rapsutella sieltä suruun jämähtäneen sementin seasta esiin. 

Tiedän, että suuri notkahdus on suuren muutoksen alku. Oman elämän tarkat rajat ovat ikään kuin hajonneet ja nyt täytyy varovasti tunnustella minne asti voi päästä, milloin tulee uusi seinä vastaan, vai tuleeko ollenkaan. Olenko nyt täysin rajaton?

Kuluvana vuonna olen oppinut arvostamaan rohkeutta yli kaiken. Omaa ja muiden. Rohkeuden toinen karumpi puoli on pelko. Samassa ihmisessä voi yhtä aikaa olla suurta rohkeutta ja suurta pelkoa, jotka vellovat mielessä ja mahassa. Ensin sydän hakkaa hulluna ja rohkeana, ja sitten se jättääkin kierroksia väliin, kun alkaa pelottaa.

Entisellä kumppanillani oli rohkeutta lähteä. Hän jätti taaksensa elämän, joka ei enää tuntunut elämisen arvoiselta, näissä puitteissa, näissä rajoissa. Se rohkeus tuli suuren pelon muodossa, eikä hän vieläkään ole pystynyt kohtaamaan minua. Minun silmissäni hän pakenee yhä. Sitä ei yksi jouluntoivotus miksikään muuta. Ja se joulu oli silkkaa synkkyyttä minun sisälläni, yhtä pimeä kuin vuoden lyhyin päivä. 

Edessäni on valtava urakka, pitkät portaat elämän kellarista kohti korkeuksia. Edelleen täytyy kaapia itseni pohjalta, pistää rippeet oikeasti kasaan, muutenkin kuin hopeanvärisellä jesarilla, niin kuin ensihätään tähän mennessä. 

Mikä siinä auttaa? Uusi aikakausi, uuden vuoden aina uudestaan tarjoama pelastus, oljenkorsi. Tällä kertaa otan sen tosissani ja tartun siihen. En voi jäädä vanhan vuoden puolelle, vaan uuden tuntemattoman mukaan on lähdettävä. Se uusi tuntematon voi olla kuin namusetä joka vie joko rappioon tai riemuun - etukäteen ei voi koskaan tietää onko turvallista ottaa ensimmäistä askelta kohti uutta reittiä. 

Uusi alku on kuin tarottien kohtalonpyörä, joka alkaa pikkuhiljaa nousta, kori kerrallaan. Ensin noustaan vapisevin jaloin kyytiin ja epäillään oliko tämä sittenkään ihan järkevää. Sitten noustaan ilmaan, alkavat maisemat muuttua. Kiinnostus herää, mitä tuolla ylhäällä oikein on. 

Ja kun pääset huipulle, tiedät, että se oli kaiken sen arvoista. Kaiken tuskan, kaiken mielipahan, kaiken ikävän, kaiken loukkaantumisen, pettymyksen ja haavojen nuolemisen arvoista. 

Vielä se vanha kipu haalistuu, vaikkei koskaan unohdukaan. Aurajokeen valuu ehkä lisää kyyneleitä, mutta niiden väri muuttuu vielä sumeasta kirkkaaksi, surusta iloksi. 

Tänään on taas hyvä päivä aloittaa. Nyt myllerrän, näillä vähäisillä voimilla mitä minulla tällä hetkellä on, kodin ja pääkopan ympäri. Huomenna rakettitaivaan alla poksautan korkin auki ja aloitan jotain ihan uutta. Kukaan ei tiedä mitä se on, mutta omat toiveet voi kirjoittaa paperille ja osoittaa korkeammille tahoille. Kosmoksen postilaatikko on auki niille, jotka yltävät taivaisiin asti. Otan vaikka raketin varresta kiinni ja lennän mukana viemään postit perille!

Vaihdetaan siis vuosi uuteen. Eikä kanneta vanhaa energiaa uuden vuoden puolelle. Sen aika on jäädä menneisyyteen. 

Vuosi 2018, olit ihan kamala. Mutta juuri sen takia olen valmis uuteen. Kiitos siitä. 

Äläkä tule enää koskaan takaisin!

Rikkinäisiä sydämiä, kolmen koplia.
Räjäytetään ne taivaan tuuliin!

Joulun taika

Ja yhtäkkiä oli joulu. Se tuli sillä hetkellä, kun astuin junasta ulos 10 tunnin matkan jälkeen, pohjoisiin, lumisiin sukumaisemiin. Sillä täällähän se joulu on, ei missään muualla.

Tämä joulu on joka tapauksessa hieman erilainen. Kuten Sakari Kuosmanen juuri radiossa lauloi, tämä on ensimmäinen joulu ilman sinua. Yksi on joukosta poissa, eikä lahjoja tarvitse ostaa tai ruokia varata niin isolle joukolle. Ei tarvitse odottaa ykkösvieraan saapumista kuin joulupukkia Korvatunturilta.

Kotona Turussa joulua ei edes tullut. Joulukortit jäivät lähettämättä, ja jo pelkkä ajatus joulukoristeiden hankalasta sijainnista täpötäydessä kellarissa vei kaikki mehut koko kodin pukemisesta jouluun. Antaa olla vaan, kaikki. 

Martat muistuttavat aina joka joulu, että kotona kaapinovet voi vain sulkea ja olla välittämättä niiden takana olevista sotkuista. Minä painoin koko kodin oven kiinni ja jätin sotkut sinne muhimaan keskenään. Mitä siitä jos villakoirat ovat poissollessani lisääntyneet keskenään. Joulusiivousta ei kuulunut tehtävälistalle. Kyllähän siivota ehtii vielä ensi vuonnakin.

Joulun suhteen olen minimalisti. Minulle riittää, että olen oikeassa paikassa, ja että siellä on lunta ja pakkasta. Isoja bonuksia ovat sauna, aito omasta metsästä haettu kuusi ja leivinuunissa valmistetut jouluruoat. Punaiset lakanat, omatekoiset piparit, terästetty glögi. Tv:n laatutarjonta, lukumaratooni sängyssä, itsehankittu ähky. Kaikesta tästä on jouluni tehty. Ja ennen kaikkea vanhemmistani. Sillä minä vietän lapsuuden joulua, joka vuosi uudestaan.

Pystyn hämärästi ymmärtämään, että moni ikäiseni viettää ruuhkavuosijouluja omien lastensa kanssa, mahdollisesti kurvaten eri perheiden ja sukulaisetappien välillä, aikatauluttaen ja joka paikkaan vipeltäen. Sen tsiljoona pakettia pitää ostaa, kun kummin kaimatkin nähdään pyhinä. Perheen pienimmille pitää tietysti luoda taianomainen joulu, joka säilyy muistoissa aina.

Minä olen se perheen pienimmäinen, ollut jo 41 vuotta. Minä vietän ikimuistoista joulua joka kerta, enkä stressaa yhtään. Saavun paikalle, leivon piparit, koristelen kuusen ja otan relasti. Nukun pitkään, haen parasta seuraa kirjoista ja reippailen ulkona posket paukkuen pakkasesta. 

Tänä jouluna kaikki on kuten ennenkin. Se tuo lohtua, kun elämässä niin moni asia on nyt eri lailla. Lapsuusjoulu, kunpa me kaikki voisimme elää sen. Sen huolettoman tunteen, että hetken verran kaikki on hyvin, muuttumatonta. Isä ja äiti hyörivät askareidensa keskellä, ja ilmassa väreilee odotus. Joka joulu se löytyy meistä, se jokin taianomaisen hetken odotus, värinä rintapielessä ja kutina mielessä.

Minulle joulun odotus on se juttu. Siksi matkaan pohjoiseen jo hyvissä ajoin, ennen ruuhkia, ja asetun omaan joulutunnelmaani. Se on todellakin kiireetön, huoleton, lämminhenkinen ja toiveikas. Joulun tunnelma latistuu heti joulunpyhien jälkeen, kun odotus päättyy. Siksi haluan hehkutella sen kanssa jo hyvissä ajoin. Ettei yksi vuoden juhlavimmista hetkistä mene ohi liian nopeasti, vaan että sitä voi maistella, tunnustella, haistella ja kosketella rauhassa, ajan kanssa. Vähän niin kuin meditoiden.

Joulussa on jotain herkistävää, jotain sydänjuuria myöten koskettavaa. Ehkä se on yhteys läheisiin, niin eläviin kuin poisnukkuneisiin. Olemme kaikki läsnä, yhdessä, tämän pysähdyttävän hetken. Sitten hajaannumme taas omille teillemme, mieli muiden asioiden perässä askarrellen, uutta vuotta kohti kirien.

Joulun tärkein sisältö onkin juuri se pysähtyminen. Omien ajatusten äärelle, ja jopa niiden ohi. Mielen hiljentäminen, se on taito, joka arjessa on vaikeaa. Jouluna se onnistuu. Se lämmittää yhtä paljon kuin uudet lahjaksi saadut villasukat, se maistuu yhtä makealle kuin rasian paras suklaakonvehti ja tuntuu yhtä raikkaalta kuin vastasatanut pakkaslumi. 

Joulu saa meissä aikaan niin säihkettä, sydämen lämpöä kuin sisäistä rauhaakin. Pidetään niistä kiinni. Ja viedään vielä uuden vuoden puolellekin.

Tunnelmaa vuoden takaa.

Kuusi, kynttilät ja kukat. Kolme kovaa joulun tekijää.

Karsi, yksinkertaista, kirjoita

Kun elämästä karsiutui yksi mies pois, niin kummasti piti ruveta miettimään, että onkohan tässä karsittava jotain muutakin pois omalta paletilta. Voisiko löytää timantin, jos vähän siivoaisi ja yksinkertaistaisi elämäänsä? Siinähän aletaan olla jo fengshui-kysymysten puolella. 

Ne 27 esinettä, jotka pitää perinteisen fengshui-ohjeen mukaan kotonaan siirtää, jotta energiat vaihtuvat ja uudistuvat, tuli kyllä todellakin siirrettyä. Hyvä, etten siirtänyt 27 000 esinettä, kun karsin miehet tavarat pois näkyviltä ja asettelin omani niiden paikalle. Energiapuhdistukset on tehty, suitsukkeita poltettu ja intentioita viritelty universumin kyytiin perille vietäväksi. 

Saman tien lähti keittiöstä myös mikroaaltouuni. Olin jo aiemmin pohdiskellut, että tarvitsenko tätä ravintoarvojen tuhoajaa kotiini säteilemään. Kuten kollega Sari Weckström sanoi, todella monella fengshui-konsultilla ei ole mikroa, koska se on "huonoa fengshuita" ruoan energioiden kannalta. Vaikka ruokavalioni ei ole paleota eikä vegaania eikä aina ihan terveellistäkään, siinäkin on meneillään muutos. Ei ehkä radikaali, mutta jotain muhii. Työpaikan ylijäämämunkit ovat kyllä turmioni...

Olen myös tiedostanut, että työ- ja ura-asiani ovat "all over the place", pitkin poikin pituuttaan siellä täällä. Teen vähän sitä sun tätä, sillisalaattia. Olen yrittänyt olla fengshui-konsultti, kiinalaisen astrologian harjoittaja, bloggaaja, kuosisuunnittelija ja nykyään myös sivutyönäni teatterilainen. Tuleeko tästä sopasta mitään, jääkö sitä ydinluuta käteen vai saanko soppalautaselle pelkkiä rääppeitä?

Jo ennen selvänäkijäistuntoa, jossa kiinalainen vanha tietäjä kehotti minua yksinkertaistamaan ja valikoimaan parhaat palat (lue lisää: Lentäjämies ja Vaahteranmäen Eemeli), olin tullut siihen tulokseen, että jostain pitää luopua. Lokakuun aikana kypsyi päätös siitä, että heitän kevyet mullat kuosisuunnittelulle, joka ei koskaan lähtenyt kunnolla käyntiin. Siinä ei vaan ollut nostetta, sain aina vääntää hampaat irvessä, hirveällä vaivalla ja vaivanpalkkaa ei usein ollut lainkaan. Kuosittelija siis kumartaa ja poistuu estradilta takavasemmalle. Kiitos kaikille, jotka kannustitte ja tykkäsitte kuoseistani!

Sen sijaan pitää tehdä sitä, missä on luonnollista imua. Kun mainitsen astrologian, ihmiset reagoivat siihen yleensä innokkaasti. Ventovieras naisihminen tuli luokseni kirjastossa etsimään päivän horoskooppia ja kosketti käsivarttani, ja sanoi, että nyt hänen olisi todella tärkeä nähdä se horoskooppi ja mitä tälle päivälle ennustetaan. Seisoin suu auki - jos tämä ei ollut viesti urani suunnasta, niin mikä sitten. Myös pitkän linjan astrologi Seppo Tanhua tyrkkii minua eteenpäin. Tästä on kyllä otettava koppi!

Astrologia, kiinalainen ja länsimainen, onkin nykyään suurin intohimoni ja se on kiilannut fengshuin edelle. Se, mihin keskityt, se mihin panostat aikaa, ja se mitä teet tunteella ja palolla, se edistyy, se menee eteenpäin.

Ja minulle se on astrologia. Ja kirjoittaminen. Ja miessuhteet. Niissä kaikissa on nyt mahtavaa nostetta!

Keväällä kohistiin The One Thing -nimisestä kirjasta, jota minäkin yritin löytää kirjastosta, mutta varausjono oli huikean pitkä. Kyseessä on ihan sama asia, mitä fengshui-konsultti Joey Yapkin sanoo: follow your passions. Seuraa intohimojasi, tee sitä mitä tekisit muutenkin luonnostaan. Niin harrastuksestakin voi tulla työtä, antoisaa sellaista. Kun keskityt siihen yhteen, tai ehkä kahteen asiaan, joissa olet hyvä, tai joissa haluat kiivaasti tulla hyväksi, pääset eteenpäin. Niin, ja pitää vielä uskoa itseensä. Jos sitä ei tee, saa kaiken toivon heittää.

Kuka pystyy pallottelemaan viittä kuutta kiinnostuksen kohdetta ja edistyä niissä kaikissa yhtä hyvin? Eipä kukaan, en ainakaan usko. Mutta huipulle pääsee, kun treenaa juuri sitä yhtä asiaa, the one thing. Minä treenaan nyt astrologiaa ja tiedän, että ammattilaiseksi tuleminen on pitkällinen tie. 

Joku on sanonut, että ammattiastrologiksi tullaan noin 10 vuoden kokemuksella. Oma opettajani sanoi, että riippuu ihmisestä, toiset ottavat asiat haltuun vähemmässäkin ajassa. Tietä on edessäpäin, mutta oppimishaluni eivät koskaan ole olleet yhtä kohdillaan. Nyt tiedän taas paremmin, mitä haluan. Ja koska olen tietoa ja totuutta etsivä elämän salaisuuksien ja energioiden opiskelija, juuri tämä tie sopii minulle hyvin.

Toinen asia, joka on intohimoni, ja jota teen ihan ilmaiseksi ja omasta mielenkiinnosta, on tämä kirjoittaminen. Minne menenkin, aina joku on lukenut blogiani ja tietää edesottamuksistani. Mutta ennen kaikkea kannustaa minua kirjoittamaan. Sellaisen viestin sain myös henkimaailmasta: Kirjoita! 

Tiedän, että olen onnellinen, jos jätän turhan vääntämisen pois ja keskityn nyt astrologiaan ja kirjoittamiseen. Työni teatterissa on osoittautunut niin hauskaksi ja antoisaksi, etten pidä sitä enää niin väliaikaisena tai millään lailla vähempiarvoisena. Se on ihanaa työtä mahtavassa tiimissä, parhaan mahdollisen esimiehen alaisena. Se on työ, jonne menen hyväntuulisena ja josta tulen kotiin täynnä energiaa. Kuka voi sanoa samaa omasta työstään?

Ero on ollut kaiken kaikkiaan totaalinen energeettinen muutos paitsi elinpiirissäni niin etenkin minussa itsessäni. Olen alkanut nähdä asioita selvemmin ja pahin sumu aivoissa on hälventynyt. Selvisin tästä kesästä, syksystä ja mielenlujuutta koetelleesta lokakuustakin. Nyt alkaa kohdallani kirkkaampien vesien talvikausi, Jousimiehen ja Jupiterin aika. 

Myrskynsilmän ja ukkospilvien jälkeen koittava tyyni selkeys on ollut kaiken sen vaivan arvoista. En olisi tämä ihan uusiin värähtelyihin päässyt ja sydänchakra aivan auki oleva ihminen, jos en olisi kiepannut syvän, mutaisen rotkon kautta.

Kiitos, kun kuljit kanssani. Välillä voi olla ihan rikki, kunhan joku pitää kädestä kiinni, koko matkan ajan.

Helsingin HAM-museon Odotin sinua -näyttelyn runot, Paavo Westerbergin kirjoittamat, saivat minut lumoonsa. Myönnetään, rinnassa muljahti ja piti jäädä hetkeksi istumaan. Sillä nyt aurinko on tullut esiin pilvien takaa ja onnenpyörä on kääntynyt niin, että pääsen vihdoin sen kyytiin. Odotus on ohi.

PS: Haluatko muuten tietää, miten kävi Lentäjämiehen kanssa, jonka sisäinen vastustus purettiin selvänäkijäistunnossa? Hevosen päivänä, joka näyttää olevan minulle näissä asioissa hyvinkin suosiollinen, lentojätkä kurvasi lentokentältä suoraan minun luokseni. Tätä jos mitä kutsuisin Tulokseksi isolla teellä!

Hei, tää toimii! Vahva suositus etenkin tälle kirjalle: Rakkausmagneetti, sinkkunaisen käsikirja (Sari Norkola). Fengshui mainittu, tarotit ja omat alitajuiset energiat myös otettu käyttöön. Täyttä asiaa.

I rest my case. Se toimii. Se kaikki yhdessä: astrologia, fengshui, tarotit, elämän uudistaminen, rakkaus, manifestointi, oma rohkea asenne, vaiston ja sydämen äänen kuunteleminen. Ja apu enkeleiltä ja muulta korkeammalta ohjaukselta.

Jos siinä ei ole aihetta Thanksgiving Dayhin, eli Kiitospäivään, niin missä sitten!

KIITOS

Isä - kantava voima

Nyt on se aika vuodesta, kun isänpäivän koittaessa täytyy miettiä hetki isyyttä ja isiä. Samalla joutuu väkisinkin muistelemaan omaa lapsuuttaan, turvallisuuden ja sylin kaipuuta, suuria odotuksia omien vanhempien suhteen tai omien lasten suhteen. Se voi tuoda monenlaisia vellovia tunteita pintaan. Tutkitaan niitä siis.

Koska olen elämän kiemuroiden kautta nyt päätynyt töihin teatteriin, olen nähnyt Turun kaupunginteatterissa monta kertaa isyyden teemoihin pureutuvan Varissuo-musikaalin. Se on paitsi koskettanut, liikuttanut, innostanut ja nostanut isyysempatiat pintaan, myös herättänyt miettimään kuinka monella tavalla isyys voi olla vaikeaa ja ihan hukassa.

Tässä teatterikappaleessa ainakin kaikki isät tuntuvat olevan ihan raakileita. Yksi on menettänyt lapsensa avioerossa ja yrittää nyt etsiä aikuista lastaan, toinen lähti itse kävelemään ja joutuu tutustumaan poikaansa vasta tämän ollessa teini. Yksi leskeksi joutunut isä ei vaan yhtään osaa olla oman kipunsa keskellä tyttärelleen läsnäoleva isä, ja yksi teinipoika ei edes halua isäksi, mutta joutuu silti.

Voit varmasti kuvitella, miten teatterissa katsoja joutuu välillä nieleskelemään, ehkä pyyhkimään silmäkulmiaan, ja tuntee samalla myötätuntoa musikaalin isiä kohtaan. Onneksi musikaali on kuitenkin niin intensiivinen, energinen ja nostattava kokemus, että se voimaannuttaa ennemmin kuin lamaannuttaa. Kipeääkin aihetta voidaan käsitellä riemun kautta, ja armahtaa sekä isiä että katsojia pahimmasta tunnetuskasta.

Kun kuulin hiljattain, että perhepiirissä tapahtui juuri yksi uusi ero, jossa sukulaistyttöni jäi yhtäkkiä yksin, niin minun lohdutuksen sanani hänelle olivat, että miehet jättää, mutta isät ei. Että vaikka suomalainen isä ei ehkä osaa puhua hankalista asioista tai luontevasti lohduttaa, niin isä kyllä näyttää välittämisensä muulla tavoin. Vaikka korjaamalla pesukoneen tai asentamalla lattian. Arkisia tapoja on vaikka kuinka paljon, ja jokainen isä tekee sen mihin rahkeet riittävät, ja millaisen isän mallin sitten onkin sattunut saamaan itse.

Isään voi aina luottaa. Sellainen isä minulla ainakin on. Minä olen sinun kuvasi, olen perinyt luonteenpiirteesi niin hyvässä kuin pahassa. Se herkistää, se herättää suuria tunteita. Ja kiitoksen. Kiitos siitä isä, että olet olemassa. Sillä ilman sinua minuakaan ei olisi olemassa. Ja elämä on suurin lahja, jonka voit kenellekään antaa.

Isä osaa ihan mitä vaan. Ja minä olen isäni tytär.

Äiti, relaa vähän

Olen vihdoin keksinyt syyn sille, miksi miehet menestyvät paremmin työelämässä. Jos uskallat lukea eteenpäin, kerron sinulle tänään tiskatessa tekemäni tutkimuksen tulokset. Oletko varmasti valmis?

Syy on se, että me naiset olemme pirttihirmuja, jotka määräävät kotona kaiken. Sen miten sisustetaan (fengshuilla tai ilman), sen missä asutaan, sen tehdäänkö lapsia vai ei, sen miten miehen ja lasten tulisi pukeutua, käyttäytyä ja toimia. Tämähän on kuin suoraan Hyacinth Bucketin elämästä sarjassa Pokka pitää!

Jotta mies pysyy järjissään, on hänen suunnattava huomionsa kodin ulkopuolelle. Toiset intoutuvat harrastamaan ja ovat aina menossa kilpailusta, vekottimien rassailusta tai tapahtumasta toiseen, kun osa miehistä taas näkee tämän tilaisuutena pistää panokset uraan, jolloin työ menee luonnollisesti kaiken muun edelle. Lisää siihen miehille luontaisesti annosteltu kilpailuvietti ja metsästäjäluonne, niin analyysimme on valmis. 

Turha siinä on naisten ihmetellä miksi miestä ei näy kotona, tai miksi he eivät itse etene yhtä hyvin työelämässä. Syy saattaakin olla omassa asennoitumisessa ja arvojärjestyksessä. Kun pitää kontrolloida kotielämää koko ajan, kaikkien perheenjäsenten puolesta, niin jääkö enää voimia työelämän koitoksiin? Ja jos lapsia vielä tulee tehtyä, niin sepä vasta energiat imee ja nostaa kotikontrollin tarvetta.

Miksikö mieleeni tuli pohtia tällaista asiaa juuri äitienpäivän aattona – ja kuinka tulinkaan näin osoittelevaan lopputulokseen? Syynä lienee se, että olen viimeiset pari viikkoa saanut havainnoida aivan lähietäisyydeltä kahta perheenäitiä ja heidän käyttäytymistapojaan. Toisen kiinalaisessa astrologisessa kartassa on peräti kaksi Hevosta, mikä näkyy väsymättömyytenä ja uppiniskaisena periksiantamattomuutena ja toinen taas on vuosieläimeltään utelias ja päällepäsmäävä Koira.

Vietän loppujen lopuksi aika paljonkin aikaa vuodessa sekä oman äitini että mieheni äidin kanssa ja minulta on usein kysytty, kuinka oikein kestän. Että eikö hermo repeä ja pälli leviä? Moni ikäiseni ei kestä kovinkaan montaa päivää vanhempiensa – ja etenkin äitiensä – seuraa, kun alkaa tulla jo ”vieroitusoireita”, eli täytyy päästä pakenemaan omiin oloihin. Ymmärrän tämän oikein hyvin.

Yleensä pärjään suht koht hyvin, kun vastassa on vain yksi äiti ja hänen mielipiteensä ja maailmansa, jonka mukaan kaiken pitää tapahtua. Kun otetaan mukaan kaksi voimakastahtoista äitiä Euroopan eri puolilta, heikommat saavat väistää! Kumpikin äiti on mielestään oikeassa ja tietää miten asioiden pitäisi sujua. Ei ihme, että sivullisten otsahermo saattaa alkaa ihon alla tykyttää.

Äitienpäivänä täytyisi tottakai pitää kauniita juhlapuheita, kiittää äitejä lukemattomista uhrauksista lapsiensa eteen ja kantaa aamiaista sänkyyn. Toki minä ja miehemme olemme syvästi kiitollisia äitiemme läsnäolosta, hyväntahtoisuudesta ja työteliäisyydestä meidän aikuisten lapsien puolesta. Mutta en voi kieltää, etteikö mielessä olisi jo käynyt seuraavan lomamatkan järjestäminen vain kahdestaan, jonnekin mahdollisimman kauas, jonne äitien jalat eivät jaksa kävellä ja jonne äidilliset kiellot ja käskyt eivät yllä…

Vietämme kuitenkin usein yhteisiä perhelomia äitiemme kanssa, sillä koskaan ei tiedä mikä päivä ja mikä reissu on viimeinen. Aika kultaa muistot, hammasten kiristykset ja töppäykset ja jäljelle jää hyvä mieli siitä, että yhdessä oltiin, tehtiin ja mentiin. Sillä tulee se päivä, jolloin äitejä ei enää ole eikä neuvoja ole enää tarjolla. Sitä päivää emme halua vielä ajatella.

Nostetaan siis malja äitienpäivänä näille kaikkien tuntemille pirttihirmuille, jotka tietävät ja osaavat kaiken paremmin! Ehkä joku päivä minä ja miehenikin toteamme, että kyllä se äiti vaan oli oikeassa, olisi pitänyt osata kuunnella.

Toivotan kaikille äideille ennen kaikkea kykyä rentoutua hetkeksi ja antaa asioiden vain tapahtua. Kuunnella ja tunnustella miltä tuntuu päästää irti. Kaikkea ei ole pakko pitää omissa hyppysissä, ihan koko aikaa. Jospa se neljänkympin ylittänyt lapsikin osaisi jo pärjätä omilla keinoillaan, tehdä oikeita ratkaisuja ja onnistua ilman kädestä neuvomista. Maailma ja elämä pyörii eteenpäin, vaikka asiat tekisikin hieman eri tavalla kuin aina ennen. Eli äiti, relaa jo!  

Äidit ja äitienpäiväruusut,
tällä kertaa suoraan luonnosta.

Äidit ovat vähän niin kuin ruusuja:
ovat täynnä kauneutta, tuoksuvat hyvälle ja tuovat iloa toisille, mutta saattavat sisältää piikkejä,
joiden kanssa on vain opittava elämään.

Elämänohjeita

Olen vuosien varrella saanut ohjeita elämään yhden jos toisenkin. Jotkut ovat suoraan minulle henkilökohtaisesti annettuja, osa on saatu kirjojen välityksellä. Ajattelin jakaa teille niitä, jotka ovat jääneet mieleen, auttaneet tai ... no, hyviksi todettu, mutta jääneet vaille toteutusta.

Ehkä viime vuosien mieleenpainuvimmat elämänohjeet tulevat Gary R. Renardin kirjoista. Ne, jotka näitä kirjoja ovat selailleet, tietävät, että Gary puhuu enkelien kanssa. Enkelit aina silloin tällöin ilmestyvät hänen olohuoneeseensa ja he rupattelevat mukavia muutaman hetken ja ohjaavat Garya henkisellä polullaan etiäpäin. Siinäpä vasta personal trainereita!

Enkelit antoivat Garylle listan siitä, miten ihmisen kannattaisi elää, jotta tämä maanpäällinen vaellus sujuisi mahdollisimman hyvin. Kirjoitin nämä ohjeet muistiin, hetkinen kun haen muistikirjan esille.

Ohje numero yksi: Kävele. Ohhoh, olisitko odottanut tällaista neuvoa ensimmäisenä enkeleiltä? Mutta koska olemme maallisia ihmisiä, ohjeetkin ovat käytännönläheisiä, kaikkien toteutettavissa olevia. Kävely siis tekee hyvää, sillä siinä saa ahterin irti penkistä, raitista happea ulkoilmasta, oma värähtelytaso nousee ja terveys kohenee. Siis kävelyä, 30-60 minuuttia päivässä. Tähän vannoo John Travoltakin.

Ohje numero kaksi: Hengitä syvään. Hengityksemme on usein pintapuolista eikä keuhkokapasiteettia käytetä koko voimalla. Virkistä siis itseäsi vaihtamalla vanha happi uuteen! Käsittääkseni näin teenkin, mutta muistutus on ihan paikallaan.

Ohje numero kolme: Venyttele. Tämä on varmaan kaikille selvä ilman lisäselityksiä, eläimetkin venyttelevät vähän väliä. Pirulauta kun ei vaan saa aikaiseksi! Onneksi aloitin joogaharrastuksen taas monen vuoden, eli yli kahden vuosikymmenen jälkeen. Olen olemassa, siis venyttelen.

Ohje numero neljä: Juo paljon vettä. Kävin just hörppäämässä. Lisäisin tähän simppeliin ohjeeseen vielä kiinalaisen lääketieteen näkemyksen siitä, että ihmisen ei pitäisi juoda alvariinsa kylmää vettä. On ihan hullua, että näin kylmässä maassa kuin Suomi tarjotaan aina jäävettä joka paikassa. Johan siinä hampaatkin kalisee ja suolinukka jäätyy. Itse asiassa kuuma vesi olisi paljon terveellisempää. Itse juon huoneenlämpöistä vettä. 

Tavallista kraanavettäkin voi lisäbuustata monella tavalla: magneettialustalla tai -puikolla, energisoivilla kivillä tai välittämällä veteen bioenergiaa henkisellä pyynnöllä tai vaikka reikienergian kautta. Omassa vesikannussani on Somsolasta ostettu juomavesikivisetti, jonka pitäisi lisätä iloa. Mahdoton sanoa, onko toiminut, sillä minulla ei ole sisäistä eikä ulkoistakaan ilomittaria, mutta kivet ovat joka tapauksessa työssään nyt jo useampaa vuotta. Esko Jalkasen opein joskus välitän lisää bioenergiaa vesilasilliseen, mutta jos on kova jano, niin eihän sitä kiireessä tule tehtyä.

Ohje numero viisi: Paastoa kerran kuussa. Onneksi voin sanoa olevani juuri tällä hetkellä paastolla tai sen kaltaisella putsauskuurilla. Fengshuin mukaan vanhat tavarat ulos ja uudet sisään ennen vuoden vaihdetta! Viime kerrasta onkin jo vierähtänyt monta vuotta, joten en pääse mitenkään tuohon kerran kuussa -tahtiin. Yksi päivä syömättä - ei ruokaa tai alkoholia. Nyt on se päivä.

Ohje numero kuusi: Syö hunajaa. Tämä ei ole kaltaiselleni teenjuojalle ongelma eikä mikään. Vedän hunajaa päivittäin. Enkelitkin tietävät, että hunaja auttaa univaivoihin ja närästykseen. Kumpiakaan minulla ei ole. Jes, teen jotain oikein!

Ohje numero seitsemän: Juo nonimehua. No ni! Eipä uskoisi, että taivaallinen käsky kertoo käyttää jotain luontaistuotetta toisen kustannuksella, mutta näin siinä paperissa seisoo. Itse asiassa olen myös juonut tuota noni-mehua, mutta vain yhden pullollisen. Ongelmana ei ollut maku, jota monet vertaavat ihmisen ruskeaan tavaraan, vaan hinta. Aina se hiton hinta. Lupaan, että kun rikastun, juon nonimehua päivittäin. Deal?

Ohje numero kahdeksan: Juo mehuja. Koskapa tämä mainitaan vielä erikseen noni-mehun jälkeen, täytyy noissa mehuissa olla jotain maagista. Sinänsä hassua, että menee yleisten ravintosuositusten kanssa ristiin: kuinka monta kertaa olenkaan lukenut, että hedelmät pitäisi syödä, ei juoda? Nyt pistetään usko kehiin: uskotko enkeleitä vai ravintoasiantuntijoita? Itse olen sekakäyttäjä, tykkään hedelmistä missä muodossa tahansa, niin mehuna kuin viipaleina. Ja onhan se totta, että kotona tehty mehu on kuin lääkettä. Juopa vaikka flunssaan äidin tekemää mustaviinimarjamehua, niin saat paitsi vitamiineja niin myös sisäisen halauksen. Sanoisin, että siinä on bioenergiat kohdallaan!

Ohje numero yhdeksän: Oleskele auringossa 20 minuuttia päivittäin ja syö d-vitamiinia. Eikö ole jännää, että enkelit eivät käske meitä rukoilemaan ja pelastamaan katulapsia, vaan suuntaamaan bikinit päällä aurinkoon? Vitsi miten hyviä ohjeita! Valitettavasti vuodessa on näillä leveysasteilla niin vähän sellaisia päiviä, että voisi altistaa kehonsa auringonsäteille, joten on pakko tankata d-vitamiinia purkista. Joskus käyn Italiassa asti täydentämässä d-vitamiinivarastojani, mikä tekee kyllä gutaa. D-vitamiinin sanotaan olevan ihmiselle yksi olennaisimmista aineista, sillä estäähän se masennustakin tehokkaasti. Iso D siis osaksi jokapäiväistä elämää, ettei pimeä kausi saa meitä liian pimeäksi. Marraskuussa meinasin jo lipsahtaa pimeyden puolelle, mutta sitten saapui lähetys Amerikoista täynnä tehovitamiineja. Tilaan omani iHerbistä, taas kustannussyistä.

Ohje numero kymmenen: Naura. Hymyileminenkin on jo puoli voittoa, mutta kunnon röhönaurut rentouttavat ja nuorentavat sekä muutenkin parantavat kehoa pidemmän päälle. Ainakin olen monta kertaa lukenut syöpäpotilaista, jotka ovat parantaneet itse itsensä keskittymällä nauramiseen kuin kokopäivätyöhön. Jos ei naurata, kokeile vaikka naurujoogaa. Kävin sellaisessa kerran, mutta minua ei kyllä naurattanut, vaan lähinnä ärsytti se, kun muita nauratti minua enemmän. Tai katso komedioita - se saattaa tehota paremmin. Facebookin eläinvideotkin käyvät, kunhan pidät kunnolla hauskaa. Jotkut ovat sanoneet, että bloginikin on välillä ihan naurettava!

Ohje numero yksitoista: Etsi eliniän pidennystä vitamiinilisillä. C-vitamiini on ainakin tarpeen. Lisäisin tähän basilikapuristetipat ja Lapin koivun tuhkatipat. Niitä edesmennyt Esko Jalkanen suosittelee ja on ollut mukana kehittämässä. Jääkaapissani on paraillaan basilikatippoja ja oma henkilökohtainen annostukseni on 1 tippa päivässä 3 kk:n ajan. Tämä on varvulla kysytty. Näillä molemmilla tipoilla voi korvata ison pinon muita luontaistuotteita ja tulee paljon halvemmaksi. Tuo kolmen kuukauden kuuri minulle sekä miehelleni maksaa kokonaista 24 euroa. Tähän minullakin on varaa!

Ohje numero kaksitoista: Hapeta kehosi. Tämä on niin vaikea ohje, että en ole edes ajatellut kokeilla. Pitäisi hommata jostain 35-%:sta vetyperoksidia ja nauttia sitä niin että keho kohenee ja emäkset liukenevat. Mistä tuommoista ainetta edes saa? Jos menen apteekkiin ja pyydän vetyperoksidia, niin mitähän ne vastaavat? "Ei ilman reseptiä"? Jos kuitenkin kiinnostuit ja sinulla on keinot hankkia aineita, niin tässä kirjassa kerrotaan lisää: Madison Cavanaugh, The One Minute Cure. En ole lukenut.


Siinäpä ne Gary Renardin ylöskirjaamat enkelien viralliset elämänohjeet. Löytyisikö muistin perukoilta vielä jotain maallisempia ohjeita, mietitäänpäs.

Veriryhmädieetti: minulle on sanottu niin monta kertaa, niin monen eri asiantuntijan taholta, että maito ja vehnä eivät sovi. Niin vyöhyketerapeutti, kiinalaisen lääketieteen mukainen kehoanalyysi, biodynaamiseen ravintoon perehtynyt pranoterapeutti, virallinen ravitsemusneuvoja, astrologi ja kukahan muu vielä on tästä maininnut. Ei maitoa tai maitotaloustuotteita, ei vehnää tai gluteenia. Perhana. Jos voisin, eläisin pelkillä maitotalous- ja vehnätuotteilla. Aina välillä teen pienen ryhtiliikkeen, mutta eihän se pidemmän päälle auta. Kuulun askeettiseen, kivikaudelle jääneeseen 0-veriryhmään, jolle ei käy raffinoidut ruoka-aineet. Suosituksessa ei ole juuri mitään muuta syömistä kuin kasviksia ja lihaa. Nyt pitäisi asua jossain Brasiliassa, että tuo sopisi kukkarolle. Sillä ei niitä pihvejä nyt kyllä joka päivä ostella. Eihän se ole nykypäivänä eettistäkään.

Jos kiinnostuit, niin tästä löytyy kirjallisuuttakin. Peter J. D'Adamon ja Catherine Whitneyn kirja Syö oikein oman tyyppisi mukaan. Luettu siis on, mutta noudattaminen - sen kanssa tökkii. Etenkin kun ruokapöydän toisessa päässä istuu välimerellinen B-veriryhmätyyppi, jolle sopii maito ja vehnä oikein mainiosti!

Kiitollisuus, anteeksianto, meditointi: Näitä suosittelee Wayne Dyer, The Secret -kirjan takana oleva Rhonda Byrne ja moni muu. Jospa ei enää etsisikään syyllisiä omaan oloonsa muista, vaan itsestään. Tämä on varmasti meille kaikille elämänmittainen tehtävä, mutta sen voi aloittaa milloin vain eikä maksa mitään! Nämä ilmaisohjeet ovat ihan parhaita. Olen niistä siis kiitollinen ja annan anteeksi itselleni vaikka sen maitokahvin ryystämisen. Meditointia harjoitan tänä keväänä peräti kurssin kautta. Homma on siis alustavasti hallussa.

Fengshui-ohjeita en tähän kirjoitukseen sisällytä, koska muuten vien liikaa kallista aikaanne. Taidanpa kirjoittaa uuden tuttavuuteni Esko Jalkasen ohjeistakin ihan erillisen postauksen. Päätän siis raporttini elämänohjeista tähän. Nyt ainakin tiedät mistä aloittaa. Juo siis lasi vettä tai mehua, hengitä syvään ja venyttele sekä naura päälle. Sillä tavalla olet jo oikealla tiellä!

Tässä yhdistyy jo monta elämänohjetta. Aurinkoa ja d-vitamiinia ulkoilmassa, käden venytys kuvaa kohti ja veden nauttiminen. Muista nauraa, juo sokeriruokovetesi ilman jäitä ja paastoa silloin tällöin niin pääset vielä bikinikuntoonkin! Kiitollista hommaa.

Photo by Philipp Kämmerer on Unsplash

Thanksgiving Day / Kiitollisuuden päivä

Jenkeissä osataan nuo kestohymyt, valkaistut hampaat ja hyvän päivän toivotukset. Siellä kaikilla menee automaattisesti hyvin, sillä Kuinka tänään hurisee? -kyselyyn ei voi vastata muuten kuin että menee ihan superisti tai suorastaan fantastisesti. Näin raportoi mieheni Amerikan matkalta palattuaan. Auta armias, jos erehdyt kertomaan suomalaisittain miten oikeasti menee. Silloin sinua katsotaan kummeksuen, jos et osaa kulttuurin pelisääntöjä. Meneeköhän kadulla asuvilla kodittomillakin muuten tosi upeasti, jos joku sitä heiltä kysyy? "Hi, how are you? - Fine, couldn't be better!"

Rapakon takana on myös keksitty kansan juhla, jollaista ei muualla maailmassa taida ollakaan, nimittäin Thanksgiving Day. Silloin lykätään kalkkuna uuniin, keräännytään perheen kera pöydän ääreen ja muistellaan kiitollisena kulunutta vuotta ja sen siunauksia. Kiitollisuutta herättää varmasti myös se, että juhla on aina torstaina, ja edessä on siis pitkä viikonloppu, jonka voi käyttää myös hillittömään shoppailuhurjasteluun Black Fridayn ja Cyber Mondayn ansiosta. 

Nyt viime viikon jälkeen viimeistään Suomessakin tiedetään, että mikä se Black Friday oikein on. Se on se päivä, kun säädetään varoituksen äänet päässä minimiin ja otetaan luottokortista oikein tukeva ote, sillä sitä tulee höylätä moneen otteeseen noiden parin päivän ajan. En tiedä termin Black Friday historiaa, mutta liittyyköhän se siihen, että menee tili miinukselle ja luottokortti joutuu mustalle listalle?

Suomessa ei ole juron kansanluonteen vuoksi ollut tapana paljoa kiitellä, joten meillä ei vietetä Kiitollisuuden päivää, ainakaan vielä. Itsenäisyyspäivänä on tapana kiitellä sotaveteraaneja, mutta nuoremmalle polvelle se ei ole niin selkeää, että mistä oikein on kyse. Siksi varmaan niitä talvisota-filmejä tehdään joka vuosi uudestaan, ihan varmuuden vuoksi, että varmasti osataan olla kiitollisia itsenäisyydestä ja sen vaatimista uhrauksista.

Kiitollisuuspäiväkirjat ovat olleet jonkin aikaa muoti-ilmiö samoin kuin aikuisten värityskirjat. Itsekin olen sellaista kiitollisuuspäiväkirjaa välillä pitänyt, mutta sitten se unohtuu taas. Ja ehkä onkin eri asia kirjoittaa vihkoon ylös kiitollisuuden aiheita kuin oikeasti tuntea kiitollisuutta. Jos mukana ei ole emootioita, niin tämäkin tehtävä tuntuu pelkältä pakkopullalta. Jaahas, taas pitäisi muistaa olla kiitollinen, vähän samalla tavalla kuin pitäisi muistaa meditoida tai venytellä. Eihän sitä koskaan muista. Nyt olenkin kirjannut itseni koko kevääksi sekä meditaatiokurssille että yinjoogaan (yangjoogaa ei ollut, muuten olisin mennyt sinne), jotta saisin nuo asiat hoidettua pois päiväjärjestyksestä, ainakin kerran viikossa.

Mutta se kiitollisuus. Kun herää aamulla väärässä mielentilassa (mistähän sekin johtuu? Aamuissa vaan on selkeitä eroja), pitäisi heti kääntää ajatukset nurinpäin, eli positiivisiksi. Joskus se onnistuu, aina ei. Toisinaan taas on heti aamusta hieno draivi päällä, eikä pienet takapakit juuri hetkauta, tai ei anna niiden hetkauttaa. Jonkinlainen maaginen tähtipöly säteilee hartioilla sellaisina päivinä. Ei kai se vaan hilsettä ole?

Tänään on perinteisen harmaa marraskuupäivä, sellainen lonkeronharmaa. Taivaalta satelee jotain märkää. Ei enää montaa tuntia, kun tulee jo pimeä. Eilen oli ihan samanlainen sadepäivä. Mutta eiliseen verrattuna tänään heräsin hyväntuulisena. Pöydälle oli ilmestynyt rahaa uutta pesutuvan avainta varten ja mies kävi kahvitunnilla tuomassa tuoreen ja lämpimän Taikinajuuren kanelipitkon kotiin. Sydäntä lämmitti ja iloitsin siitä, että ei tarvitse mennä tuonne ulos, vaan voin näpytellä konetta kotoa käsin, pullanmaku suussa. 

Kiitollisuus on kestävyyslaji, sitä pitää sitkeästi harjoitella, varsinkin jos ei ole valoisa hymyhuuli jo luonnostaan. Me Pohjolan yrmyt, auringon ja D-vitamiinin puutoksesta kärsivät, saamme vääntää naamaa hymyyn välillä ihan rautalangan avulla. Olen vakuuttunut, että auringon ja tulienergian puute tekee meistä tällaisia kuin olemme. Jotkut eivät jaksa talvella edes tervehtiä, kun pimeässä ei näe kuka vastaantulija mahtaa olla. Se ainakin selittäisi, miksi lämpimissä ja valoisissa Afrikan ja Aasian maissa ollaan perusonnellisia ja hyvin vähästä kiitollisia missä olosuhteissa tahansa, kun taas pohjoisen pallonpuoliskon hyväosaiset kärsivät masennuksesta oli osingon hinta tai palkkapussin sisältö mikä tahansa. Aurinko tekee onnelliseksi. Lämpö ja kiireettömyys tekevät onnelliseksi. Läheiset ihmissuhteet tekevät onnelliseksi. Siksi omassa seurassani viettämä pimeä marraskuu ei ollut helppo ja hyggeilytaitoni olivat kovalla koetuksella.

Viime päivinä olen alkanut dopata itseäni vitamiineilla talvea vastaan (suklaa lasketaan vitamiiniksi, eikö niin?) ja ajatellut, kuinka kiitollinen olen miehestäni. Siitä, että lentokone ei pudonnut Atlantin yllä vaan hän teki comebackin turvallisesti. Siitä, että hänen energiatasonsa nostaa minun energiaani. Siitä, että hänen mielestään minun intohimonkohteeni, kuten astrologia ja fengshui, eivät ole hömpötyksiä vaan ihan luonnollisia asioita. Siitä, että kun hänelle selvisi vaikkapa, että olen nousumerkiltäni Jousimies ja Kuuni on Kauriissa ja Venukseni Oinaassa, hän huudahti: "Aijaa! Ecco perché! No sehän selittääkin kaiken!" Ja niin se taitaa selittääkin.

Kiinalaisen astrologian mukaan minulla ei ole kartassani yhtään metallia, eli taustatukea elämässä. Mutta kuinka ollakaan, mieheni kiinalaisessa kartassa ei juuri muuta olekaan kuin metallia. Saan siis häneltä kaiken sen tuen mitä tarvitsen.

Sillä miten muuten pystyisin tekemään sitä mitä teen? Otetaan esimerkiksi vaikkapa nuo fengshui-videot. Päätin, että sellaisia täytyy ruveta tekemään ja kysyin mieheltäni voisiko hän kenties olla avuksi. Siitä on nyt kymmenisen kuukautta. Olemme filmanneet Prahassa, Helsingissä, Turussa, Venetsiassa ja muualla Italiassa. Aluksi meillä ei ollut muuta kuin kännykkä ja iPad. Sitten pikkuhiljaa alkoi teknisiä gizmoja ilmaantua: "hei, tilasin meille tällaisen pienen iRig-mikin". Seuraavaksi kuvanlaatu vaati ihan ehdottomasti stabilaattorin, eli vehkeen jonka avulla kuva ei tärise, vaikka käsi tärisisi. Sitten piti hankkia kännykkä, jossa on enemmän muistia, sekä kaksi jättikokoista ulkokovalevyä, jotta videoille riittää tallennustilaa. Seuraavaksi meni tietokonekin uusiksi, koska entinen ei jaksanut pyörittää valtavia videoaineistoja. Luulenpa, että jossain kohtaa saan käteeni sellaisen karvalakkia muistuttavan mikrofonin, jotka huvittivat minua suuresti lapsuudessani. En malta odottaa. Sitten voi hönkäillä ihan vapaasti mikkiin eikä p-kirjaimet pauku.

Videoprojekti veisi käytännössä kaiken ajan, jos sille antaisi koko käden. Veisi se helposti kaikki (miehen) rahatkin, kuten yllä kerrotusta kilpavarustelusta voi päätellä. Nyt olen tällä viikolla opetellut tekstittämään, mikä onkin hauska paluu haaveisiin yli 15 vuoden taakse, silloin halusin nimittäin tv-tekstittäjäksi. No, sitä ei koskaan tapahtunut, mutta tein silti lähes vuosikymmenen töitä käännöstoimistossa. Nyt voin kääntää ja tekstittää omia juttujani, omaan videooni. Vau. Se tekstitysunelma sitten kuitenkin toteutui, vaikkakin näin suurella viiveellä. Eikä sitäkään olisi tapahtunut, ellei mieheni olisi päättänyt, että tekstitys voisi olla hyvä lisä levittämään fengshui-sanomaa myös Suomen kielirajojen ulkopuolelle ja hankkinut koneeseen tekstitysohjelmistoa. Eli alahan naputella vain.

Kohta vaihdankin tämän tietokoneen toiseen ja jatkan Venetsian videomme tekstitystä. Enää uupuu noin 10 tunnin työ, sitten on valmista, sillä 10 minuutin tekstittämiseen kuluu noin 3-4 tuntia ja kyseessä on puolen tunnin ohjelma.

Sillä välin kun odottelet, että saan tekstityksen valmiiksi ja Venetsian videomme vihdoin julkaistaan YouTubessa, niin käy katsomassa mitä Fengshui Sampon -videokanavalla on jo julkaistu.

Linkki fengshui-videoihin

Kuten saatat huomata, ensimmäiset videot ovat teknisesti vähän karvalakkiversioita. Mutta kun ottaa huomioon, etten puoli vuotta sitten osannut tehdä minkään sortin videoeditointia, on saavutuksemme suorastaan huikea. Ja siitä kiitos kuuluu vain ja ainoastaan miehelleni, jota ilman projekti ei olisi koskaan lähtenyt ajatuksen tasoa pidemmälle lentoon. KIITOS.

Pakko se on myöntää: kaiken takana on mies. Tämän mekon ostin muuten erityisesti Venetsian matkaa varten, sillä mielestäni vaatetuksen tuli olla sävy sävyyn kaupungin kanssa.

Venetsian kuvausreissulla mentiin eteenpäin ex tempore-meiningillä, vaikka pää alaspäin. Kuvassa myös tuikitarpeellista videointivälineistöä.

Kun yksi patsastelee valokeilassa, niin jonkun on oltava taustalla tekemässä kuvaustyöt. Meillä tämä työnjako toimii hyvin.