Karsi, yksinkertaista, kirjoita

Kun elämästä karsiutui yksi mies pois, niin kummasti piti ruveta miettimään, että onkohan tässä karsittava jotain muutakin pois omalta paletilta. Voisiko löytää timantin, jos vähän siivoaisi ja yksinkertaistaisi elämäänsä? Siinähän aletaan olla jo fengshui-kysymysten puolella. 

Ne 27 esinettä, jotka pitää perinteisen fengshui-ohjeen mukaan kotonaan siirtää, jotta energiat vaihtuvat ja uudistuvat, tuli kyllä todellakin siirrettyä. Hyvä, etten siirtänyt 27 000 esinettä, kun karsin miehet tavarat pois näkyviltä ja asettelin omani niiden paikalle. Energiapuhdistukset on tehty, suitsukkeita poltettu ja intentioita viritelty universumin kyytiin perille vietäväksi. 

Saman tien lähti keittiöstä myös mikroaaltouuni. Olin jo aiemmin pohdiskellut, että tarvitsenko tätä ravintoarvojen tuhoajaa kotiini säteilemään. Kuten kollega Sari Weckström sanoi, todella monella fengshui-konsultilla ei ole mikroa, koska se on "huonoa fengshuita" ruoan energioiden kannalta. Vaikka ruokavalioni ei ole paleota eikä vegaania eikä aina ihan terveellistäkään, siinäkin on meneillään muutos. Ei ehkä radikaali, mutta jotain muhii. Työpaikan ylijäämämunkit ovat kyllä turmioni...

Olen myös tiedostanut, että työ- ja ura-asiani ovat "all over the place", pitkin poikin pituuttaan siellä täällä. Teen vähän sitä sun tätä, sillisalaattia. Olen yrittänyt olla fengshui-konsultti, kiinalaisen astrologian harjoittaja, bloggaaja, kuosisuunnittelija ja nykyään myös sivutyönäni teatterilainen. Tuleeko tästä sopasta mitään, jääkö sitä ydinluuta käteen vai saanko soppalautaselle pelkkiä rääppeitä?

Jo ennen selvänäkijäistuntoa, jossa kiinalainen vanha tietäjä kehotti minua yksinkertaistamaan ja valikoimaan parhaat palat (lue lisää: Lentäjämies ja Vaahteranmäen Eemeli), olin tullut siihen tulokseen, että jostain pitää luopua. Lokakuun aikana kypsyi päätös siitä, että heitän kevyet mullat kuosisuunnittelulle, joka ei koskaan lähtenyt kunnolla käyntiin. Siinä ei vaan ollut nostetta, sain aina vääntää hampaat irvessä, hirveällä vaivalla ja vaivanpalkkaa ei usein ollut lainkaan. Kuosittelija siis kumartaa ja poistuu estradilta takavasemmalle. Kiitos kaikille, jotka kannustitte ja tykkäsitte kuoseistani!

Sen sijaan pitää tehdä sitä, missä on luonnollista imua. Kun mainitsen astrologian, ihmiset reagoivat siihen yleensä innokkaasti. Ventovieras naisihminen tuli luokseni kirjastossa etsimään päivän horoskooppia ja kosketti käsivarttani, ja sanoi, että nyt hänen olisi todella tärkeä nähdä se horoskooppi ja mitä tälle päivälle ennustetaan. Seisoin suu auki - jos tämä ei ollut viesti urani suunnasta, niin mikä sitten. Myös pitkän linjan astrologi Seppo Tanhua tyrkkii minua eteenpäin. Tästä on kyllä otettava koppi!

Astrologia, kiinalainen ja länsimainen, onkin nykyään suurin intohimoni ja se on kiilannut fengshuin edelle. Se, mihin keskityt, se mihin panostat aikaa, ja se mitä teet tunteella ja palolla, se edistyy, se menee eteenpäin.

Ja minulle se on astrologia. Ja kirjoittaminen. Ja miessuhteet. Niissä kaikissa on nyt mahtavaa nostetta!

Keväällä kohistiin The One Thing -nimisestä kirjasta, jota minäkin yritin löytää kirjastosta, mutta varausjono oli huikean pitkä. Kyseessä on ihan sama asia, mitä fengshui-konsultti Joey Yapkin sanoo: follow your passions. Seuraa intohimojasi, tee sitä mitä tekisit muutenkin luonnostaan. Niin harrastuksestakin voi tulla työtä, antoisaa sellaista. Kun keskityt siihen yhteen, tai ehkä kahteen asiaan, joissa olet hyvä, tai joissa haluat kiivaasti tulla hyväksi, pääset eteenpäin. Niin, ja pitää vielä uskoa itseensä. Jos sitä ei tee, saa kaiken toivon heittää.

Kuka pystyy pallottelemaan viittä kuutta kiinnostuksen kohdetta ja edistyä niissä kaikissa yhtä hyvin? Eipä kukaan, en ainakaan usko. Mutta huipulle pääsee, kun treenaa juuri sitä yhtä asiaa, the one thing. Minä treenaan nyt astrologiaa ja tiedän, että ammattilaiseksi tuleminen on pitkällinen tie. 

Joku on sanonut, että ammattiastrologiksi tullaan noin 10 vuoden kokemuksella. Oma opettajani sanoi, että riippuu ihmisestä, toiset ottavat asiat haltuun vähemmässäkin ajassa. Tietä on edessäpäin, mutta oppimishaluni eivät koskaan ole olleet yhtä kohdillaan. Nyt tiedän taas paremmin, mitä haluan. Ja koska olen tietoa ja totuutta etsivä elämän salaisuuksien ja energioiden opiskelija, juuri tämä tie sopii minulle hyvin.

Toinen asia, joka on intohimoni, ja jota teen ihan ilmaiseksi ja omasta mielenkiinnosta, on tämä kirjoittaminen. Minne menenkin, aina joku on lukenut blogiani ja tietää edesottamuksistani. Mutta ennen kaikkea kannustaa minua kirjoittamaan. Sellaisen viestin sain myös henkimaailmasta: Kirjoita! 

Tiedän, että olen onnellinen, jos jätän turhan vääntämisen pois ja keskityn nyt astrologiaan ja kirjoittamiseen. Työni teatterissa on osoittautunut niin hauskaksi ja antoisaksi, etten pidä sitä enää niin väliaikaisena tai millään lailla vähempiarvoisena. Se on ihanaa työtä mahtavassa tiimissä, parhaan mahdollisen esimiehen alaisena. Se on työ, jonne menen hyväntuulisena ja josta tulen kotiin täynnä energiaa. Kuka voi sanoa samaa omasta työstään?

Ero on ollut kaiken kaikkiaan totaalinen energeettinen muutos paitsi elinpiirissäni niin etenkin minussa itsessäni. Olen alkanut nähdä asioita selvemmin ja pahin sumu aivoissa on hälventynyt. Selvisin tästä kesästä, syksystä ja mielenlujuutta koetelleesta lokakuustakin. Nyt alkaa kohdallani kirkkaampien vesien talvikausi, Jousimiehen ja Jupiterin aika. 

Myrskynsilmän ja ukkospilvien jälkeen koittava tyyni selkeys on ollut kaiken sen vaivan arvoista. En olisi tämä ihan uusiin värähtelyihin päässyt ja sydänchakra aivan auki oleva ihminen, jos en olisi kiepannut syvän, mutaisen rotkon kautta.

Kiitos, kun kuljit kanssani. Välillä voi olla ihan rikki, kunhan joku pitää kädestä kiinni, koko matkan ajan.

Helsingin HAM-museon Odotin sinua -näyttelyn runot, Paavo Westerbergin kirjoittamat, saivat minut lumoonsa. Myönnetään, rinnassa muljahti ja piti jäädä hetkeksi istumaan. Sillä nyt aurinko on tullut esiin pilvien takaa ja onnenpyörä on kääntynyt niin, että pääsen vihdoin sen kyytiin. Odotus on ohi.

PS: Haluatko muuten tietää, miten kävi Lentäjämiehen kanssa, jonka sisäinen vastustus purettiin selvänäkijäistunnossa? Hevosen päivänä, joka näyttää olevan minulle näissä asioissa hyvinkin suosiollinen, lentojätkä kurvasi lentokentältä suoraan minun luokseni. Tätä jos mitä kutsuisin Tulokseksi isolla teellä!

Hei, tää toimii! Vahva suositus etenkin tälle kirjalle: Rakkausmagneetti, sinkkunaisen käsikirja (Sari Norkola). Fengshui mainittu, tarotit ja omat alitajuiset energiat myös otettu käyttöön. Täyttä asiaa.

I rest my case. Se toimii. Se kaikki yhdessä: astrologia, fengshui, tarotit, elämän uudistaminen, rakkaus, manifestointi, oma rohkea asenne, vaiston ja sydämen äänen kuunteleminen. Ja apu enkeleiltä ja muulta korkeammalta ohjaukselta.

Jos siinä ei ole aihetta Thanksgiving Dayhin, eli Kiitospäivään, niin missä sitten!

KIITOS

Täysikuun toiveet

Kello on 11:11 ja päivämäärä 22.11. kun alan kirjoittamaan tätä. Tähän marraskuuhun osuu merkittäviä numeerisia päiviä, kuten 11.11.2018 (3 x 11) ja 22.11.2018, kaikki mestarinlukuja, jotka vahvistavat manifestointia. Jos joku nyt sellaista sattuu harrastamaan.

Olen alkanut nähdä näitä lukuja 11 ja 22 vähän joka paikassa, nyt kun niihin huomiota kiinnitän. Jos uskoisin näkymättömiin energioihin ja ohjaukseen (ja minähän uskon), niin tietäisin, että kohta alkaa tapahtua. Toiveista tulee totta ja huominen täysikuu Kaksosissa laittaa niihin vielä kunnolla lisää hanaa.

Kirjoitin jokin aika sitten, että minulla ei oikeastaan ole enää mitään materiaalisia toiveita. Luulitko, että se oli ihan totta? Kyllähän se henkevältä ja ylevältä kuulostaa, ja kieltämättä materia on minulle ihan yksi lysti kun mietin, että ottaisin mieluummin kunnon tujauksen rakkautta, mutta kyllähän sillä pätäkällä olisi myös käyttöä. Sillä voisi toteuttaa hurjimpiakin toiveita.

Kerronkin teille - ja täysikuulle - nyt toiveeni, joita mielellään saa laittaa eteenpäin. Nyt annan mielikuvitukseni lentää!

Koska rakastan ilotulituksia (rahaa palaa taivaalla, haa! Täysin turhaa ja niin tarpeellista), haluan nähdä tajunnanräjäyttäviä ilotulituksia maailman suurissa kapitaaleissa. Kestäkööt ilotulitukset loputtomiin ja täyttäköön värisade koko taivaankaaren ja verkkokalvot. 

Haluan nähdä kiinalaisen uudenvuoden Kiinassa ja nähdä pelkkää punaista. Haluan syödä ruokia, joista minulla ei ole aavistustakaan mitä ne ovat. Haluan kävellä Kiinanmuurilla ja tietää, että nyt näyn avaruuteen asti. Haluan yöpyä kalliissa hotellissa tietämättä paljonko se maksaa ja syödä aamiaista sängyssä, koska olen liian voipunut yön koitoksista pukeutuakseni ja mennäkseni aamiaissaliin. Haluan, että puna poskiltani ei ihan heti laskeudu.

Haluan unohtua eksoottiseen ja kaukaiseen kylpylään, jossa minut liotetaan, rentoutetaan, hierotaan ja puunataan täysin uudeksi ihmiseksi, pehmeäksi, tuoksuvaksi, uudestisyntyneeksi. Haluan kampaajan, meikkaajan, stailistin ja elämää suuremman illan, elämää suuremmissa puitteissa, elämää suuremman ihmisen kanssa. Haluan odotuksen tuntua, että jotain suurta on tapahtumaisillaan. Ja sitten se on vieläkin suurempaa.

Haluan tanssia yön läpi koskaan väsymättä. Suudella tietämättä mitään mistään muusta. Syödä lounaan aamiaiseksi. Keksiä ruokapöydälle muuta virkaa.

Haluan kokea vauhdin, korkeuden ja vaaran. Haluan kiivetä tulivuorelle ja katsoa laavaa silmiin, haluan liitää ilman halki ja voittaa pelkoni, haluan nähdä meren salatut ihmeet - ja selvitä hengissä. Haluan kokea, kun kaikki aistit ovat äärimmilleen viritettynä.

Haluan elää täydellisen päivän, jolloin aamulla herään enkä tiedä yhtään mistä itseni illalla löydän. Haluan nauraa niin, että vatsalihakset saavat treeniä ja hymykuopat ilmestyvät kasvoilleni ensi kertaa. Haluan nauraa niin, että tarvitsen itkunkestävää mascaraa.

Haluan nähdä auringonnousun ensi säteiden kurkottavan merestä, haluan nähdä auringonlaskun maagiset sata oranssin sävyä. Haluan nähdä vihreät revontulen hännät ylläni, ainaisessa tangossa viettelemässä mukaan. Haluan olla maailmanomistaja, vaikken mitään muuta omistaisikaan kuin muistot.

Haluan etten vanhana muistaisi kaikkea. Ei siksi, että muisti olisi mennyt, vaan siksi, että muistettavaa olisi niin paljon.

Haluan!

Teemabiisi Marco Mengoni: Voglio

Tästä on toiveet tehty.

Kuvat: Fireworks Hanabi

Unelmakartta: miten kävi?

Joku lukijoista saattaa muistaa, että tein tammikuussa 2017 elämäni ensimmäisen unelmakartan ja laitoin sen seinälle kirjoituspöydän yläpuolelle. Kohta alkaa tämäkin vuosi olla pulkassa, joten ehkä voisimme tarkastella tuliko unelmista totta.

Alkuperäinen kirjoitus täällä: Unelmakartalla unelmaelämää?

Kirjoitan tätä kotona pimeänä marraskuisena päivänä ja voin todeta, että New Yorkin matkahan todella toteutui. Mieheni on siis juuri tällä hetkellä maapallon toisella puolella New Yorkissa "and all I got is this lousy blog post..." Minulta on itse asiassa kysytty fiksu kysymys, että vaikuttavatko fengshui-muutokset ja tehosteet kotona kaikkiin perheenjäseniin vai pelkästään siihen, joka niitä laittelee, ja nyt olemme tämän kysymyksen ytimessä, eli vastauksessa. Kyllä, vaikuttaa kaikkiin perheenjäseniin. Ja nyt näköjään vaikutti enemmän muihin kuin minuun. Oletko kuulevinasi hieman katkeruutta äänessäni? Olisinko mieluummin aurinkoisessa, yang-energiaa kuhisevassa New York Cityssä vai täällä pimeässä yin-kolossani? Arvaa vaan.

Luin muutaman Wayne Dyerin kirjan oman potentiaalin ja unelmien toteuttamisesta tässä syksyllä putkeen ja hätkähdin erästä kohtaa erityisesti. Wayne oli sitä mieltä, että omista unelmista ei sitten hihkuta muille, muuten ne eivät toteudu. Siis mitä! Ja nyt vasta kerrot mulle.

Mieheni on harrastanut tätä koko ajan. Kun hänellä on jokin suunnitelma mielessä, jonka tietysti haluaa toteutuvan, hän ei kerro asiasta kenellekään, ei edes minulle. Toive ei muuten toteudu, jos siitä alkaa puhua, se ikään kuin vesittyy ja hiipuu. Toiset pääsevät sanomaan mielipiteensä, ehkä kritisoivat ja sellaista negatiivisuuttahan ei kukaan kaipaa herkille haaveille.

Itse kuvittelin, että unelmissa on sama juttu kuin tietokoneongelmissa: ensin yrität ratkaista omin voimin, mutta sillä sekunnilla kun pyydät apua, homma onkin korjaantunut: "No äsken se kyllä ei toiminut, mutta kiitos kun tulit katsomaan. Nyt pelittää taas!" Eli kun sanot ääneen mitä haluat, se alkaa kasvaa ja toteutua. Tämähän toimi oikein hyvin noin vuonna 2009, kun sanoin kaverilleni, että tänä vuonna olen päättänyt voittaa lotossa. Ja voitinkin. 50 euroa. Olisi pitänyt tarkentaa universumille, että millaiset summat minulla olivat mielessä. Ääneen sanominen kuitenkin tuntui auttavan.

Wayne veti maton altani ja osoitti, että mieheni metodi on vesitiivis. Sillä kukas siellä New Yorkissa nyt on? Minä, joka olen asiasta tehnyt huoneentauluja ja maininnut asiasta täällä blogissakin muutaman kerran, vai mieheni, joka ei asiasta puhunut, mutta hyvän tarjouksen osuessa kohdalle otti ja lähti (tulee se kyllä takaisinkin). 

Tällä hetkellä unelmakarttani on poistettu paikaltaan ja se makaa huoneen nurkassa, vähän niin kuin häpeämässä. Tarkoitus on kyllä uudistaa se ja luoda uutta puhtia unelmiin, mutta enpä taida niistä kyllä muille enää hehkutella. 3000 euron kuukausiansiot? Uusi täydellinen fengshui-koti? Oma työhuone? Onnistunut kehonkevennys? Matka Manhattanille? Menestystä työelämässä? Mikään ei ole masentavampaa kuin innokkaat unelmat, jotka eivät toteutuneet. Niihin on vaikea enää uskoa. Ja vankkumaton usko on se, jota nimenomaan tarvitaan.

Tällä viikolla olen elänyt känkkäränkkä-fiiliksissä. Mikään ei toteudu, mitään ei tapahdu, en saa itsestäni irti sitä mitä pitäisi. Ymmärrän paremmin kuin hyvin ihmisiä, jotka vaan eivät saa itseään miinuksen puolelta positiivisuuteen, vaikka muut kuinka sanovat, että ajattele positiivisesti niin elämäsi muuttuu. Unelmakarttani pilkkaa minua. 

Johtuuko se siitä, että nyt on marraskuu, vuoden synkimpiä aikoja? Pimeys tuntuu omassakin ytimessä. Tuntuu kuin kelloja olisi siirretty taaksepäin suoraan 80-luvulle asti ja Teuvo, maanteiden kuningas, ajaa taas kaarteesta ulos. On vaikea nostaa kone ilmaan, vaikka astrologisessa mielessä marraskuu on minulle vuoden paras kuukausi ja tästä lähtee se uusi nousu. Näkis vaan.

Herättäkää minut keväällä, kun aurinko taas paistaa. Sisäinen, biologinen karhuni on mennyt talviunille. Jospa se uneksisi paremmasta tulevaisuudesta ja viesti menisi tällä kertaa perille asti. Täytyy varmaan vääntää seuraava unelmakartta rautalangasta.

Turun Marraskuu vai Pariisin Kevät? Päivällä yhtä, illalla toista.

PS: Unelmakartassani on toki myös asioita, jotka toteutuivat, olen nyt vain marraskuun sokaisema. Elin pariin otteeseen unelmaelämääni Italiassa sikäläisten sukulaisten luona ja sain julkaistua ensimmäisen tapettikokoelmani Kuvatapetin suosiollisella vaikutuksella. Ois varmaan taas pitänyt mainita maailmankaikkeudelle, että vois niistä tapeteista jotain rahaakin tienata...

Pitkäaikainen haaveeni tehdä fengshui-aiheisia videoita näki sekin päivänvalon amatööripohjalta ja tuntuu nyt ainoalta asialta, joka todella etenee. Tutustu vaikka tähän fengshui-haaveita sivuavaan haastatteluun, joka on kuvattu viime keväänä ja joka on vasta alkua toivottavasti pitkällä fengshui-video-taipaleellani:

Nina-Hannele Ruthin fengshui-haastattelu YouTubessa

Vuosi 2017 on ollut kaikin tavoin edellisiä parempi, mutta parantamisen varaa aina on. Niin kauan kuin on elämää, unelmat nostavat päätään. 2018, olen melkein valmis.

Next year, eh?

Tunteellista toimintaa

Olen viime päivinä ollut tunteideni vallassa. En kuitenkaan perinteisen sentimentaalisesti. Annas kun selitän tarkemmin.

Eräs blogini lukija suositteli minulle Wayne Dyerin Toiveista totta -kirjaa ja arveli siitä olevan minulle apua tavoitellessani unelmiani. Tartuin kirjaan kiinnostuneena. Olin monta vuotta aiemmin yrittänyt lukea Wayne Dyerin alkupään tuotantoa, mutten ollut tajunnut yhtikäs mitään ja jätin kirjan kesken ja oudoksuin miten mies on saanut sellaisen kulttimaineen kirjoittamalla niin puisevia kirjoja. Onneksi annoin hänelle toisen mahdollisuuden, sillä kirjoituskonventiot ovat tainneet vähän muuttua 70-luvulta ja vuonna 2012 kirjoitettu Toiveista totta - mielikuvista käytäntöön olikin helppolukuinen ja vetävä kirja, jota ei malttanut jättää yöpöydälle kovinkaan pitkäksi aikaa odottamaan. Ja ehkä itsekin olin nyt vähän eri paikassa ottaakseni viestin vastaan.

Nyt voit joko kiertää kirjaston self help -osaston kautta tai lukea "juonipaljastukseni" saman tien. Kirjan mullistava totuus on tietysti vähän sama kuin kaikissa itseapuoppaissa, että vain sinä itse voit muuttaa elämäsi. Okei, tämän verran olen jo sisäistänyt. Entä sitten? Päätä mitä haluat ja tunne se. Tunne, että olet jo saavuttanut toiveesi. Kyllä, voit visualisoida sen ja yrittää järkeillä miten se oikein voisi toteutua, mutta ainoa millä oikeasti on merkitystä on tunne-elämys ja usko. Meistä epäilevistä tuomaista pitäisi kuoriutua hyväntuulisia fiilistelijöitä, jotka kieltäytyvät näkemästä arkea ja viiden aistin välittämää tietoa nykyhetkestä (etenkin jos se on ihan shaissea) ja antautua Korkeamman Minän haltuun uskoen, että kyllä, se kaikki on jo plakkarissa, nyt täytyy enää elää sitä kohti. Sillä se mitä tunnet, toteutuu. Jos tunnet hyviä, riemullisia asioita, saat sellaisia elämääsi. Jos mielesi on täynnä pelkoa ja tunnet että kaikki menee pieleen, sitä olisi sitten vuorostaan tarjolla.

Wayne Dyerin mukaan tietoisuus ohjaa alitajuntaa ja alitajunta puolestaan heijastaa meille kaiken tapahtumina takaisin. Hänen mukaansa viimeiset viisi minuuttia ennen nukahtamista ovat päivän tärkeimmät. Sillä silloin ohjelmoit alitajunnan toteuttamaan toiveitasi. Jos kelaat kuinka kamala päivä tänään olikaan, kappas vaan, sitä samaa on tulossa lisää, sillä nuo ajatukset uppoavat alitajuntaan ja pysyvät siellä jopa 4 tuntia nukahtamisen jälkeen. Jos sen sijaan syötät alitajunnalle positiivisia viestejä, kerrot sille, että näin hyvin asiat ovat, se tottelee sokeasti ja heittää kopin takaisin. Näin hyvin asiat todellakin ovat - selvä, laitetaan tätä lisää, kaikilla kivoilla extra-mausteilla. 

Kannattaa siis kertoa itselleen oikein mielikuvituksekas iltasatu, jossa prinssi ja prinsessa ovat jo tavanneet, heillä on upea linna ilman asuntolainaa ja koko valtakunta on niin täynnä rikkautta, että töissäkään ei juuri tarvitse käydä, mitä nyt vähän jotain harrastelee omaksi ilokseen. Viereisiä valtakuntiakin voisi vähän käydä katsastelemassa ja maistaa vieraan maan viikunaa matkalla auringonlaskuun. Tai siis mikä sinun ajatuksiasi nyt sattuu kutkuttelemaan.

Skeptikkojen on helppo teilata tällaiset kirjat huuhaana, mutta omaa elämää taaksepäin peilatessa voin kyllä hyvinkin uskoa tämän täydeksi todeksi. Kun on ollut oman pään sisällä kamalaa, myös mielen ulkopuolinen, fyysinen elämä on osoittautunut sellaiseksi, päivästä toiseen, ilman ulospääsyä. Kun jollain ihmeellä on päästy ylemmille leveleille ja mielen paine on alkanut helpottaa, myös elämästä on alkanut kuoriutua ihan erilaisia, iloisia kerroksia esiin. Nyt olen huomannut käytännössä, että kun odotan hyvää ja uskon siihen, kaikki sujuukin vaivattomasti ja paremmin kuin ajattelin. Jos alan vielä toteuttaa toiveitani Wayne Dyerin ohjeilla, eli nähdä ja tuntea ne todeksi ennen kuin ne fyysisesti manifestoituvat, elämä voi oikeasti olla palkitsevaa ja runsasta. Sehän täytyy vain kokeilla. Mitään hävittävää ei käytännössä voi edes olla.

Paitsi sota. Mieheni vei minut eilen illalla elokuviin ja ainoa mitä tiesin leffasta oli, että se käsittelee toista maailmansotaa. On hassua mennä elokuviin tietämättä edes mikä filmin nimi on. Ai Dunkirk? Eikös siellä käynyt vähän huonosti? Oh shit...

Sanat eivät riitä kuvaamaan millainen tunnepaketti tuo Dunkirk-elokuva oli. Ensiminuuteilta asti yleisö istui täysin hiljaa, vahvasti keskittyneenä, lähes penkin käsinojia puristaen. Musiikki messusi koko filmin ajan ja loi piinaavan jännityksen tunteen. Ainoa kommentti vierustoverille koko filmin aikana oli: "tämä on liiankin jännittävää". Tunne siitä, millainen sota oikeasti on, vyöryi päälle. Silti elokuvassa ei mässäilty verellä, ruumiilla ja väkivallalla. Siinä ei vedottu kotirintamalla odottaviin naisiin ja lapsiin ja sentimentaalisiin tunteisiin. Sankareitakin oli harvassa. Kyse oli pelosta, jännityksestä, eloonjäännistä. Välillä haroin hiuksiani ja kiemurtelin istuimellani, mieheni otsa oli kuumana jännityksen hiestä. Jos haluat tuntea olevasi hetken hyvinkin elossa, käy katsomassa tämä filmi. Jos sinulla on sydänvaivoja, ota nitrot mukaan.

Elokuvan jälkeen oli surrealistinen olo. Kumpi on totuutta, elokuva vai tämä Truman Show -maailma, johon leffan jälkeen sukelsin takaisin. Kuinka kepeästi elänkään, ilman sotaa, kauhua ja köyhyyttä ja kuinka toiset ovat oikeasti joutuneet kokemaan kaiken sen hermojaraastavan terrorin. Janon, luita kolottavan väsymyksen, tulitusten shokin.

Ainoa ajatukseni leffateatterin kätköissä oikeastaan oli, että miten sodassa ja pelossa voisi tuntea toiveensa todeksi ja elää jo lopusta päin. Jos elät kauhun hetkestä toiseen, jopa vuosikausia, kuinka ikinä on mahdollista tuntea jo voittaneensa, päässeensä vihollista pakoon, elävänsä rauhan aikaa? En usko, että se on mahdollista, sillä raadollinen fyysinen todellisuus on liian läsnä. Entä sitten vastapuoli? Jos natsitkin "tuntevat toiveensa todeksi" ja elävät tapahtumat lopusta päin, kumpi puoli voi voittaa?

Kirjailija Wayne Dyer on jo tästä ulottuvuudesta poistunut, enkä voi siten kysyä miten hänen tunnetekniikkansa pätee sotaolosuhteisiin, mutta kirjassa kuitenkin sanottiin, että sellainen toive, johon sisältyy ilkeyttä ja toisten epäonnea, ei voi koskaan toteutua mielikuvaharjoittelun avulla. Voit tunteiden kautta manifestoida onnistuneen lopputuloksen itsellesi ja elämääsi jos se ei satuta tai loukkaa ketään. 

Sotaa ei siis voiteta pelkillä mielikuvilla ja tuntemalla olevansa voittajia katkeran taistelun keskellä (nyt on tosi kova paikka, mutta hei, mehän on jo voitettu, joten ei mitään hätää). Ehkä yleinen hyvä voittaa? Kenties kollektiivinen alitajunta on hyvän puolella ja se lopulta voittaa, vaikka matkalle osuu ensin monta tappiota. En tiedä, tämä on niin kompleksinen aihe, mutta maan moraalilla ja yhteishengellä on varmasti osuutta asiaan. Kun tunne siitä, että on oikealla puolella on suurempi kuin syyllisyys hirmuteoista (meidän täytyy pelastaa maailma vs. meidän täytyy tuhota ne), voitto saattaa syntyä.

Elokuvan herättämät jälkimainingit ja sydämentykytys piti taltuttaa parilla paukulla ja analysoimalla ohjaajan upeaa visiota. Jos katsot elämässäsi vain yhden sotaelokuvan, katso Dunkirk. Muita ei oikeastaan sen jälkeen tarvita. Ja kun kohta tulee taas yksi talvisota-elokuva tuutista ulos (kuka jaksaa enää? ne on kaikki samanlaisia), niin mieleen tulee väkisinkin, että olemmeko aihetta liian lähellä? Pitäisikö jonkun ulkopuolisen (kuten Christopher Nolanin) tehdä Suomen talvisodasta se vihoviimeinen elokuva ja haudata aihe viimein tältä erää.

Tunne toiveesi todeksi. Manifestoi maailmaan rauha. Käytä Korkeinta Minää. Vaikka me suomalaiset elämme nyt rauhankukkarossa, syrjässä sodista, voisimme silti tehdä oman osuutemme muiden hyväksi. Istuttaa kollektiiviseen alitajuntaan hyviä tunteita, globaalia rakkautta, uskoa siihen, että hyvä on jo voittanut ja maailman sodat on sodittu. Se mikä on pieni ajatus ennen nukkumaanmenoa, voi olla mullistava muutos maailmassa. Manifestoikaamme.

Isosti idoleiden innoittamana

Lapsena oli ihan eri repertuaari mahdollisia ammatteja, joista valita. Perinteiset kampaajat, opettajat, kirjastontädit tai muut virkailijat eivät väräyttäneet viisareita kun verrattiin näyttelijöiden ja muiden esiintyvien taiteilijoiden hohdokkaalta vaikuttavaan elämään. Minustakin piti tulla näyttelijä, kirjailija tai vähintään runoilija, kun tykkäsin kerta lukea ja riimitellä. Jonkinlaista esiintymisviettiäkin oli, mutta se rajoittui lennokkaaseen runonlausuntaan ja sketseihin. Yhden viikon ajan taisin haluta tekstiilitaiteilijaksi, kun olin lukenut jonkun vetävän haastattelun, kenties Riitta Nelimarkan. Se mitä aikuisten oikeasti tekisin, oli aika lailla hakusessa. Olinhan lapsi ja kaikki ne perinteiset ovet olivat auki ja siitä tuutista oli mentävä. Fengshui ja kuosisuunnittelu eivät olleet edes silmäniskuna alitajunnassa.

Oletko koskaan miettinyt miten pienestä saattaa olla kiinni, että valitseekin tietyn elämänpolun? Kun sain esiteininä musiikillisen herätyksen ja aloin kääntää laulujen tekstejä suomeksi, jotta saisin selville mistä niissä puhutaan, niin kummasti tuo polku veikin minut ensin opiskelemaan englantia ja sitten käännöstoimistoon sorvia veivaamaan. Jos olisin diggaillut vain suomenkielistä osastoa, olisiko tätä valintaa koskaan päässyt tapahtumaan? Yksi vaihtoehto oli lähteä opiskelemaan jotain käsityöhön ja sisustukseen liittyvää ammattia ellei minua olisi suvun taholta ylipuhuttu akateemiselle opinpolulle. Näin jälkikäteen asioita katselleena minusta vähän tuntuu, että universumille jäi tuo tekstiilitaiteilijan ura hampaankoloon kaivelemaan... Kirjallinen ura on toistaiseksi tätä läpänheittoa blogissa ja esiintymään päädyin fengshui-videoiden myötä (ihan kohta, lupaan!)

Jäin miettimään urakysymyksiä, kun kävi ilmi, että The Crash-yhtyeen ex-solisti Teemu Brunila asuu nykyään rapakon takana ja säveltää biisejä, jotka päätyvät jopa Yhdysvaltojen musiikkilistojen ykköspaikalle. Tottakai tarvitaan superlahjakkuutta, itseensä uskomista ja työn ääreen istumista päivä toisensa jälkeen, mutta se ei vielä riitä. Jokaisen menestyksen takana on jokin kohtaaminen, joku toinen joka uskoo sinuun ja lykkää pienen matkaa eteenpäin. Jotkut tuupataan suoraan parrasvaloihin, jotkut saavat kapeampaa valokiilaa, mutta aina joku sinut löytää ja loppu voi olla historiaa. Otetaan esimerkiksi vaikka Ed Sheeran: kun Elton John ryhtyi ajamaan tuntemattoman nuoren artistin asiaa, tulos on käsittämätön menestystarina, jolle ei näy loppua.

Ihailen suunnattomasti ihmisiä, jotka ovat puurtaneet oman intohimonsa parissa eivätkä ole antaneet periksi, vaikka välillä olisikin ollut järkevämpää vaan mennä "oikeisiin töihin". Teemu Brunila opiskeli Turussa oikeustiedettä ja voin vain kuvitella millainen laulava juristi hänestä olisikaan tullut (näen mielessäni miten Teemu tulee oikeussaliin puku päällä ja salkku kädessä ja pistää laulut soimaan falsetista, kenties hyppää ilmaan kantoja kalautellen kuin Hannu Hanhi ja toteaa She's not guiltyyyy... Nyt emme koskaan pääse näkemään tätä, paitsi ehkä jossain musiikkivideossa?) 

Toinen turkulainen peräänantamaton lahja musiikkielämälle on Jori Sjöroos, joka ei lannistunut vaikka hänen loistokasta Fu-Tourist-levyään myytiin Anttilan poistolevylaareissa 20 sentillä kappale. Tiedän, että olisin itse ollut riekaleina tällaisen arvottomuuden edessä, mutta Suomi nyt vaan oli liian pieni rapakko tälle musiikkityylille. Paras kosto on haistatella epäonnelle ja epäilijöille ja kiepata mutkan kautta vauhtia nousukiitoa varten, kuten Jori on sittemmin tehnyt.

Teini-iän suurin idolini Sting väsäsi 1970-luvulla kieli poskessa kappaleen Don't Give Up Your Daytime Job, jossa taiteellinen ura ei tahtonut millään aueta, vaan aina palattiin takaisin nollapisteeseen. Ennen minkäänlaista tietoa maailmanlaajuisesta suosiosta Sting kynäili näin: "The song would be my masterpiece / The one to make my name / Bring me immortality / Inside the hall of fame". Siis jäbä lauloi pääsevänsä Hall of Fameen vuonna 1975, mikä toteutui lopulta vuonna 2003. Pistää hieman hiljaiseksi ja pohtimaan manifestoinnin voimaa. Olen tätä monta kertaa ajatellut ja mykistynyt tahdonvoiman merkityksestä. Lienee hyvillä tähdillä ja oikeilla auttajilla tässäkin osaa onnenarpaan.

[Koko lyriikka löytyy muuten täältä: 
http://www.stingme.dk/Lyrics/Sting%20Dont%20Give%20Up%20Your%20Daytime%20Job.htm]

Nostan esiin vielä yhden sekä musiikillisen että asenteellisen idolini, nimittäin suomalaisen hard rock -bändin Santa Cruzin. Näiltä miehiltä löytyy niin härskisti munaa, että ihan puna nousee poskille. Santa Cruz on todella päättänyt valloittaa maailman, enkä epäile heitä yhtään, päinvastoin. Kun suomirokkarit haluavat olla maailmanluokan staroja, he ovat jenkimpiä kuin amerikkalaiset itse, yea man. Pohjois-Amerikka on jo hyvin käpälässä sillä santacruzilaiset esiintyivät paikallisessa musiikki-tosi-tv-sarjassa Sebastian Bachin tiimissä, Mercedes Benz halusi heidät automainokseensa ja suosiosta kertoo myös se, että nokkamies Archie Cruz alkaa jo olla kaikissa suomalaisen tv:n musiikkivisailuissakin. Se jos mikä kertoo menestyksestä, heh! Mutta tarinan opetus on, että maitojuna-asenteella on turha kuvitella pärjäävänsä, vaan ovet täytyy potkia sisään äänekkäästi. Let's Get the Party Started! 

Santa Cruzia kuunnellessa minäkin kuvittelen olevani Young and Restless, vaikka olenkin enemmän Middle-aged and Calm. Lapsena olin välillä tuskastuttavan ujo, ja edelleen on asioita, joita en kerta kaikkiaan kehtaa tehdä. Oman osaamisen markkinointi on välillä tervanjuontia pahimmasta päästä. Eihän se nyt ole suomalaiselle soveliasta alkaa kehumaan omia tekemisiään, mutta nykymaailmassa vaan pitää. Kun haluan vahvistusta itsetunnolleni, kuuntelen korkealle tähtäävää Aiming High -biisiä. Jos Archie Cruz kehtaa näyttää närhen värkit kaikille motherfuckereille kautta maailman, niin enköhän minäkin. 

Idoleita on joka lähtöön, osa himmeämpiä, osa kirkkaampia, mutta se mitä itse olen omiltani ammentanut, on härkäpäinen itseensä uskominen ja oman polun tallaaminen ylpeänä. Se, että unelmasta voi tehdä totta, vaikka kaikki tuntuisi olevan pelkkää vastoinkäymistä. Mutta aina tarvitaan muita ihmisiä ympärille, se kohtalokas tapaaminen, mahdollisuus, joka kääntää suunnan ja aloittaa historian kirjojen kokoamisen. Kukaan ei pärjää oikeasti pelkästään yksin, vaikka kuinka oltaisiin self-made-manejä. Renessanssiaikoina taiteilijoilla oli omat mesenaatit, jotka kustansivat maalit ja pensselit käteen. Ja ennen kaikkea uskoivat, että kyllä tuosta vielä jotain kelvollista tulee.

Visuaalisella puolella idoleitani on ollut jo iänkaikkisen Tricia Guildin luotsaama Designers Guild, jonka perusteella valitsin uraa vaihtaessani työharjoittelupaikankin Guildin tuotteita myyvästä turkulaisesta sisustusalan liikkeestä. Minua ei kuitenkaan päästetty lähellekään sisustussuunnittelua tai asiakkaita, vaan jouduin viikkokaupalla viihdyttämään itse itseäni tyhjässä liikkeessä. Silloin tulivat sadat tapettikirjat, firmat ja brändit tutuiksi. Hypistelin papereita, tarkastelin kuvioaiheita ja väripaletteja ja imin itseeni sitä kaikkea kauneutta. Saatoin ehkä salaa toivoa olevani joskus yhtä lahjakas ja maineikas kuin muoti- ja kuosisuunnittelija Matthew Williamson, jonka värikkäät kuosit ovat mestarillisia taidonnäytteitä.

Eräältä kuosisuunnittelijalta kysyttiin lehtihaastattelussa, että mitä olisit toivonut tietäväsi uran alkuaikoina. Vastaus yllätti, mutta oli hyvin lohdullinen: ei mitään, sillä kaikki tiedot, taidot ja opit olivat tulleet vastaan juuri siinä vaiheessa kun niitä tarvitsi. Itse harmittelin aiemmin, että kaksivuotinen tekstiilialan koulutukseni loppui juuri siinä vaiheessa, kun aloin vasta päästä kärryille siitä mitä halusin ja olisin tarvinnut roiman annoksen lisäoppia mm. kuosisuunnittelun tietokoneohjelmistojen käytössä. Nyt olen muuttanut asennoitumistani, kaikki tulee minulle juuri oikeaan aikaan, kun olen itse valmis. Ja jos ei tule, niin otan itse tiedon ohjaksista kiinni. 

Omaan elämään sovellettaessa voikin alkaa kysyä, että missä on minun "kohtalokas tapaamiseni", kuka tai mikä tyrkkää eteenpäin? Luovalla alalla voi aina kyseenalaistaa onko minussa tarpeeksi tahdonvoimaa, pontevuutta ja kykyjä suhteessa muihin. Koska fengshuin mukainen pohjoisen ura-alueeni on keskittynyt kotona sinne olohuoneen sohvalle, niin otanko liian iisisti? Tänä vuonna on onneksi lentävien tähtien myötä kuutosmetallin tukea pohjoisen alueella ja ura-asiat ottavat helpommin tuulta alleen, jos vaan nousee sieltä sohvan uumenista ja alkaa tehdä jotain. Tarkemmin ajatellen, luova työ vaatii tyhjää tilaa, niin aivoissa kuin kalenterissa. Yritän pudistella ikävät ajatukset hartioiltani pois kuin hilseen ja ajatella, että manifestoimallahan tämä hoituu, don't you worry 'bout a thing. Jos sen on tarkoitus tapahtua, niin sehän tapahtuu!

Pieni tuuppaus eteenpäin on jo nähtävissä. Mesenaattia ei ole löytynyt, mutta ensimmäinen yhteistyökumppani kuitenkin. Tammikuussa kirjasin unelmakarttaani oman tapettimalliston, koska sellainenhan olisi superkiva ja näkisin itseni mielellään yltympäri ihmisten seiniä. Siis tapetilla. Kävi niin, että ex-työkaveri vinkkasi erään suomalaisen firman etsivän tapettisuunnittelijoita uutta erikoismallistoa varten. Lähetin hakemuksen ja pidin odotukset korkealla. Oikeastaan olin varma, että nyt tulee maali. Kävin haastattelussa, minut valittiin jatkoon ja lopulta tein oman ehdotelmani mallistosta toukokuussa (64 tiedostoa, joista valittiin reilu tusina).  

Asiat vaan jotenkin loksahtelivat paikoilleen, myös se, että pääsin tekemään mallistoani muihin lämpimämpiin maisemiin, eikä tarvinnut kyhnätä kotona. Eikö kuulostakin siltä, että tässä ollaan hyvän fengshuin ytimissä? Määrittelin toiveeni keskittyneesti, sijoitin unelmakartan etelän mainealueelle ja vielä lisäbuustiksi ripustin oman mustavalkoisen logoni olohuoneen pohjoisseinälle ura-alueelle ja siitä se sitten lähti, vuosienergioiden tuella.

Suunnittelemiani tapetteja voi ostaa elokuun alusta lähtien salolaisesta verkkokaupasta Kuvatapetti.fi, mutta siitä pärisyttelen sitten mediarumpua vielä erikseen kun h-hetki koittaa. Elokuuta odotellessa tässä kuitenkin vilkaisu siihen mitä olen saanut aikaiseksi. Näitä kuoseja ja/tai värivaihtoehtoja ei ainakaan vielä valittu tuotantoon asti, vaan jäivät rannalle ruinaamaan. Jos ei muuta, niin voin ainakin tapetoida koko somen. Mieluummin kuitenkin koko Suomen.

Omaa läpimurtoani odotellessa, I'm aiming high.

MAROKKO: Aurinko

MAROKKO: Huurre

GRATA: Neonkeltainen

GRATA: Pinkki

KULMAT: Turkoosi ja Puuteriroosa

KULMAT: Monochrome ja Multicolour

PITSI: Minttu

PITSI: Pinkki

PÄIVÄPERHOSET: Yönsini

PÄIVÄPERHOSET: Puuteri

PITSI: mustavalkoinen

MAROKKO: Kirkas pastelli

MAROKKO: Kissanminttu

HENKARIT: Liukuväribeige

HENKARIT: Turkoosi

MAROKKO: Mustakulta

PÄIVÄPERHOSET: Oliivilehto

PÄIVÄPERHOSET: Jade

MAROKKO: Punakupari

KULMAT: Terrakotta ja Grafiitti

KULMAT: Tummansini ja Vihermix

GRATA: Ruusubeige

GRATA: Pistaasi

PITSI: Beige

PITSI: Harmaa

GRATA: Klovni

GRATA: Siniharmaa

HENKARIT: Haaleat pastellit

HENKARIT: Liukuväripastellit

GRATA: Hiekka

PS: Young(ish) and Restless with Santa Cruz.

Painava sana ilmastonmuutoksesta

Se, joka keksi ilmastonmuutoksen, ei kyllä ajatellut asiaa ihan loppuun asti. Eihän siinä niin pitänyt käydä, että kuumissa maissa kuumenee kiehumispisteeseen asti ja pohjoisesta häviää kesät tykkänään. Kreikan saaristossa on nyt +41 ja täällä Kainuussa ihan vaan himppusen sen alle. Eroa on vain noin palttiarallaa 30 astetta.

Kärvistelen siis mökkiaitassa +10 asteen heinäkuisessa kelissä (Grillimainosta mukaellen: "Tänään ei ole yhtään niin kylmä kuin eilen. - No ei niin!") ja muistelen lapsuuden kesiä. Muistoissani minulla oli aina hellemekko päällä ja avosandaalit, eikä villasukkia tarvinnut kaivaa kuin vasta 2000-luvulla. Muistini on ehkä tyhjentänyt kovalevyä, mutta lapsuuskesät olivat enimmäkseen kuumia ja kuivia. Eihän se ollut kuin vuonna 1996 (yli 20 vuotta sitten, herregud) kun koko heinäkuu oli yhtä 27 astetta ja aamuisin menin aina heti herättyä ihanalle aamu-uinnille. Silloin se oli mahdollista, nyt en muista tällaista tapahtuneen ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Ei pysty, ei kykene. Jos veden lämpötila on alle 20 astetta, pysyn maan kamaralla.

Joku politbyroo on siis sössinyt tämänkin uudistuksen ja nyt varmaan vedotaan kerrannaisvaikutukseen, Neuvostoliiton hajoamiseen tai markkinatalouden tukiin. Haluan vanhan ilmastoni takaisin ja heti. Jos se ei ole rikki, niin älä yritä korjata sitä.

Pahinta on, ettei edes fengshui auta tähän! En tiedä minkään sortin tehostetta, jolla saataisiin ilman lämpötila nousemaan. Ihmiset saa kyllä käymään kuumina eri kikoilla, varsinkin jos Venus osallistuu mukaan talkoisiin, mutta sillä ei vielä taistella ilmastonmuutosta vastaan.

Mikä avuksi? Voisiko tapahtua ihme, kuten silloin kun Suomi voitti Euroviisut? Kukaan ei enää jaksanut uskoa voittoon ja sieltähän se heti ampaisi maaliin. Elättelemmekö siis turhia toiveita kun aina valmistaudutaan siihen huikeaan hellekesään tuulettimin ja lööpein? Vai onko vika siinä, että olemme jo kyynistyneet ja heittäneet hanskat nurtsille - Suomen kesä, mikä vitsi!

Pitäisikö pistää kokoon joukkosuggestio koko Suomen voimin: yhtenä keväänä kaikki tsemppaavat ja uskovat tosissaan, että nyt on pitkä kuuma kesä edessä, ja katsotaan sitten toimiiko. Tiedän, että se ei ainakaan toiminut, kun McDonalds jokunen vuosi sitten kampanjoi pitkää kylmää kesää - tai siis toimi liiankin hyvin, himputti. Amerikoissa oltaisiin jo tehty kansalaishaaste oikeuteen kesäkelien pilaamisesta. 

Se, mikä on suomalaisista kivaa talvessa, kuten kuuman teen juonti villasukat jalassa, huopa käärittynä ympärille ja lupaava romaani sylissä, täytyy ottaa ohjelmaan myös kesällä. Jos jotain positiivista puolta etsii, niin ainakin saunajäähdyttely on nopeasti hoidettu, uusia uikkareita ei tarvitse ostaa, ihokaan ei pala ja jätskivyötärö jää keräämättä. 

Tosin meinasin lähteä tästä raparperipiirakan tekoon. Sillä jotain lämmintä korviketta täytyy saada Suomen suvea sulostuttamaan. Makeaa mahan alle ja löylyä kiukaalle! 

Kesän lämmittäjät: sauna, kokko, villasukat ja kauniit maisemat. Niistä on suomalaisen sielunmaisema tehty.