Jotta unohtaisin

Matkustin Italiaan unohtaakseni elämäni rakkauden ja sen päättymisen. Minulla ei ollut aavistustakaan millainen matkastani muodostuisi. Kuinka suuria ja vaikeita tunteita kävisin läpi. Kuinka syvällä räpiköisin. Ja kuinka rakastuisin yllättäen uudelleen.

Tämän piti pysyä salassa. Ja tietyllä tavalla se salassa pysyykin. Kerron vain oman puoleni tarinasta. Sillä en edes tiedä miten tämä kaikki päättyy. Vai päättyikö se jo. Tässä uudessa elämässäni kaikki tuntuu olevan mahdollista.

Kun 29.8. join yksinäistä gintonicia Giovinazzon vanhan kaupungin baarissa, jätettynä, hylkiönä, jollain kaukaisella tasolla epäonnistuneena naisena, minulla ei ollut tietoa, että kohta tapahtuu jotain järisyttävää.

Kohtalo astui nimittäin peliin.

Ensin kuulin baarissa laulun, joka istui tilanteeseeni kuin nappi läpeen. Per Dimenticare Te, siinä laulettiin. Jotta unohtaisin sinut. Ja minähän istuin siinä juomassa ainoaa drinkkiäni nimenomaan unohtaakseni sinut. En voinut muuta kuin naurahtaa. Mitä viestejä minulle nyt taas tarjotaan. Niitä tuntui olevan ilma sakeanaan.

Kun palasin sinä iltana kellariini yhden juoman jälkeen (en voinut juoda yhtä enempää, sillä unettomuus ja syömättömyys ja sydänsuru yhdessä alkoholin kanssa olisi ollut jo suorilta jaloilta katuun kaatava tekijä), purin taas pahaa oloani kavereilleni chatissa. Ja sitten ajattelin gintonic-aivoillani, että mitä hittoa, vastaan tuolle miehelle, joka lähestyi minua aamulla LinkedInissä. Että mitä haittaa siitä nyt voi olla. Olenhan jo täysillä palleaan lyöty ja elämän pelissä selkeästi tämän kierroksen hävinnyt.

Tuo yksi päätös muutti sen hetkisen elämäni täysin. Aloinkin kiinnostua, että kuka on niin kiinnostunut minusta. Seurasi sellainen tunteiden hurrikaani, etten ole siitä vieläkään kuivilla vesillä. Kävi klassisesti, ilmeisesti. Eron syövereissä hullaannuin uuteen mieheen. Välittämättä mahdollisista seurauksista vähääkään. Sen hetkinen mielentilani ei osannut muuta kuin tarttua pelastavaan köyteen ja alkaa hinautua taas ylöspäin. Tämän hetkinen mielentilani roikkuu siinä köydessä edelleen. Eikä tiedä putoaako lujaa vai kiipeääkö vielä ylemmäs. 

Laastarisuhteita on erilaisia. Kevyitä, jotka käväisevät iholla hetken aikaa ja jatkavat sitten matkaa. Ja sellaisia, jotka vievät järjen ja ihokarvat juurineen. Sekä sydämen, jo ennestään särkyneen. Arvaat varmaan, millainen minun laastarini on. Se on tiukassa. Sen liima pysyy. Jumalauta, sitä ei saa irti millään.

Olen yrittänyt hengitellä. Olen yrittänyt istua käsieni päällä, etten ottaisi taas yhteyttä. Olen kääntänyt volyyminappulat kaakkoon, jotten kuulisi omia ajatuksiani. Tai sydämeni kiivasta sykettä. Ja olen yrittänyt unohtaa ottamalla välillä railakkaan illan täydeltä juomaa.

Nyt unohdan. Tänään unohdan sen miehen. Nyt ei paina enää missään. Nyt keskityn vain itseeni. Tänään imuroin ja siivoan. En missään nimessä katso kuvia tai lue viestejä. Olen jo niin yli tästä. Olen olen. Ihan kohta olen. Voi v...

Ketä yritän huijata ellen itseäni. Päästin laastarin ihon alle, kuin antabus-kapselin. Ja jos mitään teen, niin sieltä se puskee päälle ja tuottaa ihan karmaisevan olon. Silloin siis kun en leiju seitsemännessä taivaassa pikkukerubien ja keijujen kanssa. Olen ihan pilvessä suurimman osan aikaa. Aurinko paistaa vain minulle ja haavekuvilleni.

Ex-miestä en ole joutanut enää paljoakaan ajattelemaan, nyt kun kamat on roudattu kellariin ja tilit tehty selviksi. Tiedän vain, että kohta se tulee hakemaan kamansa. Ja että sillä on nyt uudet kalapuikkoviikset. Varmaan uuden naisen ehdotuksesta. Minua ei enää kiinnosta.

Älä kysy minulta mitä nyt tapahtuu. Tiedän vain, että laastarimieheni on ottanut etäisyyttä, livahtanut karkuun ensitapaamisemme jälkeen. Hän ei ehkä ollutkaan ihan niin valmis tähän uuteen suhteeseen kuin kuvitteli olevansa. Tähän kevyeen, mehän vain chattailemme -suhteeseen. Jossa kuitenkin kerittiin jo luvata Saturnuksen kuut ja renkaat toisillemme. Tai ehkä kuitenkin nautinnonhaluisen Jupiterin, sillä Saturnus on aika tiukka käskyttäjä.

Tähän voisi sanoa, että no, mitäs läksit jehu. Se ei pelaa joka pelkää. Ja minä en pelkää. Tiedän jo yhden sydänsurun eläneenä, että selviän toisestakin. Sitten jos joudun laskeutumaan sieltä pilvestäni manalan kautta taas maan pinnalle.

Jokaisella näistä drinkeistä oli oma makunsa. Yhdessä maistui toiveikkuus ja uusi alku, yhden nimi oli Passion Kamikaze, eli omaan jalkaan ampuva intohimo. Ollakseen niin täynnä tunteita se oli oudon laimean makuinen. Sitten oli se itkun makuinen mojito, joka maistui niin pahalta ja niin hyvältä yhtä aikaa, kyynelten virratessa poskille ja ruokosokerin maistuessa kielellä. Ja sitten tuo katkera gintonic, joka auttoi unohtamaan. Eli toisin sanoen ei.

Paljon on virrattava vinettoa veressä ennen kuin kykenee unohtamaan. Käytännössähän unohtamaan ei pysty ikinä. Voin silti yrittää nauttia matkasta, tälleen sivistyneesti, you know. Yhtään sammaltamatta, yhtään rakkaudesta humaltumatta.

Ciao Italia

On tullut aika pistää tämä homma pakettiin. Tänään pakkaan matkalaukkuni Italiassa ja otan askeleen ummehtuneesta, ikkunattomasta kellarista, tilapäisestä loma-asunnostani, kohti sitä uudempaa elämää. Sitä varten täytyy lähteä kotiin.

Maa-Koiran vuosi 2018 tulee olemaan elämässäni se vuosi, jolloin alkoi yllättäen tapahtua valtavalla voimalla ryskyen ja pauhuen. Se vuosi, joka jakaa elämän ennen ja jälkeen -aikaan. 

Minun piti lähteä eron hetkellä kauemmas katsomaan elämääni ulkopuolelta. No, omaa elämää on aina hyvin vaikea nähdä toisten silmin, koska sitä elää itse, oman pään sisältä käsin. Mutta keskustelut vieraiden tai puolituttujen ihmisten kanssa voivat avata yllättäviä näkymiä, jotka ovat aiemmin olleet piilossa, ikään kuin aivosumun peitossa.

Kolme viikkoa sen jälkeen kun lopulta tajusin, että elämänkumppanini ihan oikeasti ei ole enää koskaan tulossa takaisin entiseen elämään minun kanssani enkä minä astu mihinkään uuteen elämään hänen kanssaan, olen vihdoin sinut asian kanssa. Olen hyväksynyt faktat. Näin se on nyt. 

Olen kokenut miten helpottavaa on antaa anteeksi ja siirtyä eteenpäin. Päästää entisestä irti. Se ei tapahtunut ihan hetkessä. Siihen kului monta unetonta ja sydäntä ravistuttavaa yötä, monta rantaan lyövää meren aaltoa, monta paikallaan junnaavaa ajatusta ja monta ahdistuksen hetkeä. Siinä missä tupakkia ei kulunut enkä ratkennut juomaan muuta kuin vettä ikuiseen janoon, niin taivaanrantaa piti tuijotella ja kuunnella musiikkia lujaa. Piti selviytyä taas ihan eri tavalla kuin koskaan ennen.

Tajusin, että uusi elämäni voi olla ihan hyvää. Se voi olla ensin hieman erilaista, ja lopulta jopa täysin erilaista. Muutos voi avata minulle ovia, jotka eivät olisi vanhaan tarrautuneena koskaan auenneet. Kaikella on tarkoituksensa, eikä tämä ollut sattumaa. Olen hädän hetkellä turvautunut astrologiaan ja löytänyt sieltä kaikki vastaukset.

Luulen, että olen suuren muutoksen kynnyksellä. Alan vihdoin tajuta mitä haluan elämältä. Mitä haluan parisuhteelta. Mitä haluan työltä. Mitä haluan itseltäni ja sen ulkoisilta olosuhteilta. Olen tajunnut millainen ihminen haluan olla.

Minut työnnettiin tähän väkisin, jotta ottaisin askeleen eteenpäin ja hyppäisin tuntemattomaan, suoraan liikkuvasta lentokoneesta ulos. Ensin tuntui, että minulla ei ole laskuvarjoa, tai jos on, se ei aukene.

Nyt tajuan, että se on jo auennut. Hyppy on tehty ja maisemat ovat huikeita. Näen kokonaiskuvan niin ylhäältä, että se salpaa hengen. Maa jalkojen alla pyörii vielä ja tuulet riepottelevat, enkä tiedä minne päin laskeudun, mutta tiedän, että lopullinen laskeutuminen maahan on pehmeä, laskuvarjon antaman tuen voimin.

Ystävät, perhe, tutut ja tuntemattomat ovat olleet minulle tuo laskuvarjo. Olen ikuisesti kiitollinen saamastani tuesta vaikean elämäntilanteen hetkellä. Pienikin viesti on auttanut. Puhumattakaan siitä, kuinka lähes tuntematon pariskunta täällä Italiassa otti minut siipiensä alle. Talutti kädestä pitäen, kun en enää pysynyt pystyssä.

Minä menetin yhden perheen Italiassa, mutta sain tilalle jotain vieläkin aidompaa. Luottamuksen vieraan ihmisen apuun. Lähes kolme viikkoa Italiassa ja minun ei ole tarvinnut maksaa kuin kellarin vuokra. Minua on syötetty, juotettu, kuljetettu ja kaikki toiveeni toteutettu. Minua on kuunneltu, minua on ymmärretty, minua on neuvottu.

Minua ei enää itketä ero. Minua itkettää ihmisten ystävällisyys ja tuki.

Osa sydämestäni on todellakin jäänyt Italiaan. Mutta nyt sanon ciao amore, ciao Italia ja suuntaan kohti Suomea. Minua odottaa uusi erilainen arki ja uusi erilainen minä. Ja minua odottavat uudet seikkailut.

Lähden vielä kävelemään aallonmurtajalle. Sillä tämä aika on vedenjakaja elämässäni. Jätän vanhan taakse ja aloitan uuden. Ja teen sen täydellä varmuudella, että selviän aina. En yksin, niin kuin tähän asti luulin, vaan toisten avulla.

Karusta kivikosta kohti ulappaa ja horisonttia.

Viimeisen illan viimeiset hörpyt ja sininen hetki.
Uusi aika koittaa. Nyt sen tiedän ja tunnen.



Teemabiisiksi annetaan Archie Cruzin laulaa taas:
Skydiving Without a Parachute

Kellarista korkeuksiin

Kun matkustin yllättäen ihan eri puolelle Italiaa kuin mitä oli alunperin tarkoitus, niin ystävälliset taustajoukot hommasivat minulle majapaikan hyvin lyhyellä varoitusajalla.

En arvannut, että "home away from home" olisi pieni kellariluukku, jossa haisee home ja jossa ilma ei vaihdu. Näköyhteyttä ulkomaailmaan ei ole ja ikkunassa on perinteisesti kalterit.

Pakkohan tässä symboliikkaa on olla. Juuri kun elämäntilanteeni on pahin, majoittaudun pimeään, näköalattomaan kellariin, jossa on vaikea hengittää. Tuuletin pyörittää samaa ilmaa ympäriinsä ja niin minäkin pyöritän samoja ajatuksia. Nurkista nousee kosteutta ja lemua ja ilmankuivatin on koko ajan päällä. Niin minunkin syvyyksistäni nousee epämiellyttäviä tuntemuksia, joita ei pääse pakoon, vaikka pitää nenästä kiinni. Tässä on nyt oltava, tämä pimeys ja tunkkaisuus on nyt koettava.

Hyvä puoli kellariasunnossani on rauhallisuus. Ei kuulu ääniä muualta, harvoin joku kulkee rapuissa kaltereideni ulkopuolella. Voin mennä ja tulla miten haluan, muutaman metrin päässä on rantabulevardi ja mittaamattomat määrät vettä. Horisontin toisella puolella on jokin toinen maa, jossa on toisenlaista elämää.

Sain kämpän tingittyyn hintaan. Tästä "alennustilastani" ei voi yksinkertaisesti muuta kuin nousta ylöspäin.

Kun oikein käännän päätä ja kurkistan ikkunasta kohti korkeuksia, näen pienen siivun sinistä taivasta. Siitä voin päätellä, joko on aamu, onko tänään auringonpaistetta.

Seuraavalla kerralla aion majoittua kattohuoneistoon, jossa on tilava terassi ja viilentävä pergola, sekä sinisenä hohtava ulappa suoraan edessäpäin. Otan jo varauksia vastaan, kuka tulee mukaani.

Mutta sitä ennen on noustava portaat ummehtuneesta kellarista ylös, yksi kerrallaan. Ja sen voin tehdä vain minä itse.

Onneksi kaistale taivasta on koko ajan näkyvissä.

Siistit seinät, mutta muuten aika karu todellisuus.

Tää on mun tämän hetkinen poikamiesnainen-boksi.
Keittokomero on kerrankin nimensä veroinen!

Ahdasta ja kivistä,
mutta aina löytyy silti kiitollisuuden aiheita.

Serranda

Kun on kuumin kesä, Italiassa ikkunat ja parvekkeen ovet jätetään sepposen selälleen, jotta ilma kulkee ja vaihtuu. On helpompi olla ja hengitellä yön kuumuudessa. Serrandat, eli ikkunaluukut tai alasrullattavat suojukset jätetään ylös.

Myös kun suhde alkaa rakoilla, kaikki vaikutuskanavat ovat vielä auki. Vaikka niitä ei enää juuri käytettäisikään. Ollaan avoimia mahdollisuuksille, annetaan ilmaa uusille ajatuksille. Ehkä suhde nyt tuulettuu, sen ongelmat möyhennetään auki ja annetaan ummehtuneisuuden pikkuhiljaa kadota ja raikastua.

Kun kesän lämpötilat alkavat laskea, ja tuskallinen kuumuus, joka saa kiemurtelemaan levottomasti sängyssä, helpottaa, niin myös ovia, ikkunoita ja serrandoja aletaan vähän sulkea. Tulee vielä hyttysiä sisäänkin.

Suhteessa ainakin toinen alkaa jo sulkea optioita, vaihtoehtoja aletaan karsia. Teräksinen, raskas serranda alkaa laskeutua. Vielä sieltä välistä pujahtaa mukaan suhteeseen jokin kolmas osapuoli, joka inisee korvaan ja alkaa imeä suhteesta verta. Sen sijaan, että verenimijän nitistäisi heti alkuunsa pois päiviltä, sen annetaankin laskeutua iholle. Ja huomaamatta tulee piikin isku. Ihon suojakuoren läpi tunkeudutaan, eikä sille tehdä mitään. Muodostuu kutiava patti, joka alkaa syyhytä. Ja sitä pitää alkaa kaikin tavoin raapia.

Yöt viilenevät loppukesää kohti ja pimenevät. Myös suhteen sisällä serranda on laskettu jo hyvin alas. Mutta vielä paistaa katuvalot säleiden ja reikien välistä, vielä on toivoa. Tuo toivon valo herättää sinut aamuisin. Vielä on suhdetta jäljellä.

Syksyn tullen kaikki ikkunat ja parvekkeen ovet suljetaan ja serrandat lasketaan yön ajaksi kokonaan alas. Enää ei pääse läpi pienintäkään valon kajoa, sillä ulkopuolella yöt pimenevät vauhdilla. Koko ajan atmosfääri kylmenee. The winter is coming.

Minun suhteeni serranda kolahti kiinni, kun hyttynen oli pujahtanut sisälle. Se osoittautui moskiitoksi, joka kantaa malariaa. Se tappoi ihanan valon ja lämmön joka suhteessamme oli, ikuisen kesän. Se toi mukanaan kalvavan sairauden ja kamalan korkean kuumeen, joka saa hourailemaan ja näkemään näkyjä.

Mieheni on nyt malarian kourissa, harhaisuuden ja näkyjen vallassa. Ehkä hänkin näkee, että serranda vielä nousee ja valo voittaa. Mutta tuon serrandan noustessa ylös, häntä odottaa uusi näky, uusi valo. Tuo toinen nainen.

Minulle kaikki luukut ovat kiinni. Ja Italian lämpimien öiden sijaan Siperian kylmä yö ja pimeys odottaa. Pitkä talvi on saapunut.

Rakkautta ei enää ole jos toinen puoli puuttuu.

Jos näytän valokuvissa huonolta, siihen on kerrankin hyvä syy.

Heittäytymistä täysillä

Otetaanpa taas esimerkki ihailemistani ihmisistä, jotka eivät valinneet sitä tavanomaista tietä. Nyt kurkistetaan Cosmon tarinaan, ihan kohta.

Joillakin ihmisillä tuntuu olevan paletti kasassa jo pienestä pitäen. Heillä on vahva lapsuudenhaave tulevasta ammatista ja elämäntyylistä ja ikään kuin autopilotti päällä oikeaan suuntaan kulkemista kohti. Sisäsyntyinen navigaattori saattaa heittää välillä vähän metsään, mutta sieltäpä noustaan vahvempana ja viisaampana ja jatketaan matkaa.

Toisilla taas tuntuu olevan koko elämä vähän hakusessa - eikä välillä ihan niin vähänkään. Ei tunnu löytyvän sitä ykkösasiaa, elämän johtotähteä, vaan on kuin silppuri tekisi koko ajan tuhojaan sitä mukaa kun mieleen tulee uusi idea mitä tavoitella ja uusi suunta, jota tutkia. Pätkätyöt ovat asia erikseen, nyt on pikemminkin kyse siitä, ettei edes itse tiedä mitä haluaa tai mitkä ovat omat vahvuudet. Ulkopuoliset ympärillä saattavat sen kyllä nähdä, mutta itse kulkee laput silmillä, joskus läpi elämän, kokeillen yhtä, sitten toista. 

Haluankin kertoa yhden elävän esimerkin siitä, kuinka ihmisellä voi olla selvä suunta elämässä, palava halu tehdä sitä "omaa juttua" ja mennä sen tavoittelussa yli mahdottomilta tuntuvien esteiden. Nämä sankaritarinat kun ovat niin inspiroivia ja antavat toivoa meille taviksille, jotka välillä vähän harhailemme ja kuvittelemme, että vain meillä on hankalaa.

Otetaan siis esimerkki jostain muualta kuin Suomen maasta, jotta voisimme katsoa tapausta hieman objektiivisemmin. Hypätään 60 miljoonan asukkaan Italiaan ja zoomataan Piemonten maakuntaan, Ivrean kaupunkiin. Sieltä nimittäin löytyy oman elämänsä supersankari Cosmo, alias Marco Bianchi. 

Syy, miksi ihailen häntä, ei löydy pelkästään musiikista, italialaisen elektronisen musiikin uudesta aallosta, vaan hänen tarinastaan ja sitkeydestään vaikeuksien edessä. 

Cosmo halusi aina tehdä musiikkia. Tuntikaupalla sämpläystä ja tietokoneen kanssa näpertelyä voi ulkopuolisten silmissä tuntua silkalta ajanhaaskaukselta, mutta kun muusikko tietää mitä tekee ja kokeilee kokeilemasta päästyään eri saundeja, jotta löytää juuri sen oikean, on kyseessä nimenomaan tuo omalle polulleen omistautuminen. 

Mutta mahtaako se unelmien tavoittelu sitten lyödä leiville? Kuten kaikki tiedämme, harva osuu kultasuoneen heti ensi yrittämällä, vaan tie menestykseen voi olla kapea, kivinen ja kuoppainen, eikä sileillä seteleillä päällystetty. Cosmolla, kuten monella muulla, oli perhe, vaimo ja pieniä lapsia ja jostain oli kaivettava rahaa elämiseen. Pakon edessä oli tehtävä uhrauksia ja poikettava siltä omaksi tuntuvalta ammatilliselta uralta, eli niinsanotusti mentävä "oikeisiin töihin", jotta pysyi katto pään päällä.

Cosmosta tuli näin ollen historian opettaja, joka vapaa-ajallaan teki musiikkia, teki öisin dj-keikkoja ja jossain välissä hoiti perheenisän velvollisuuksia. Niin, ja nukkuakin pitäisi. Taloudellisesti teki tiukkaa, kuten silloin kun opettajan palkkaa ei maksettu kolmeen kuukauteen (italialaisia mysteereitä: palkkabudjetista sattui puuttumaan 18 miljoonaa euroa). Silloin edes polkupyörän korjaamiseen ei ollut varaa, rivi joka löytyy eräästä laulusta. 

Pahimman edessä Cosmon oli pakko anella perheeltä ja sukulaisilta rahaa musiikillisen uransa edistämiseen - tai oikeammin, arjesta selviytymiseen. Mikä onni, että ympäriltä löytyi ihmisiä, kuten omat mummot ja ukit, jotka uskoivat vielä joku päivä näkevänsä rahansa ja pistivät kolehdin kiertämään. Paitsi että tilanne jatkui samanlaisena niin kauan, että kukaan lähipiirissä ei enää uskonut läpimurtoon, vähiten ehkä Cosmo itse.

Ei kompromisseja. Cosmo ei jaksanut neuvotella bändin jäsenten kanssa siitä miten soitetaan mikäkin kohta ja päätti lopulta pitää ohjat ainoastaan omissa käsissään. Levy Disordine syntyi yksin, kuulokkeet päässä kotona, oma näkemys mielessä.

Useampikin levy-yhtiö kiinnostui ja Cosmo sai lopulta valita itse millä merkillä levyn julkaisee. Musakriitikot olivat heti myytyjä, puuttui vain ostava yleisö ja taloudellinen läpimurto. Taiteellinen visio toteutui, mutta markkoja ei kertynyt laariin. Cosmo masentui ja haistatteli keskenään turhautumistaan. Kaikki se vaiva ja kiertueet päälle, eikä edes vaivanpalkkaa tai riittävää yleisöä.

Lopulta Cosmo aloitti toisen levynsä teon "demoralizzato, completamente demoralizzato" - eli täysin toivonsa menettäneenä, mutta samaan aikaan laittaen kaikkensa peliin, uskomatta kuitenkaan, että tilanne olennaisesti paranee. Cosmo yksinkertaisesti teki musiikkia, koska se oli ainoa intohimo, jota seurata. Vaimo elätti sillä aikaa perheen.

Ja niin siinä vain kävi, että uskoen omiin kykyihin, omaan suuntaan, kuunnellen sitä sisäistä pakottavaa ääntä, Cosmo sai läpimurtonsa tehtyä. Ja maksoi lainat takaisin isovanhemmilleen. Ja osti uuden paidan. Radiot soittivat L'ultima festaa, levyt myivät, yleisöä tuli keikoille. Alkoi mennä taloudellisesti paremmin ja Cosmo sai jättää menemättä koskaan enää sinne oikeisiin töihin.

Kolmannen levynsä julkaisun jälkeen, vuonna 2018, Cosmo kutsuttiin Vapunpäivän konserttiin yhdeksi pääesiintyjistä. Konsertti on nimeltään Concerto del Primo Maggio ja se televisoidaan Italiassa joka kotiin ja niemennotkoon. Totta puhuen, näin meidän kesken, suurin osa artisteista on aika shaibaa, mutta ne jotka ovat hyviä, ansaitsevat paikkansa auringossa. Kuten Cosmo.

Liekö sitten kohtalon ivaa, että juuri ennen suurelle areenalle pääsyä Cosmon ja hänen dj-kumppaniensa musiikillinen masiina, eli auto täynnä instrumentteja, kauittimia, tietokoneita ja ties mitä elektronisia säätimiä ryöstettiin putipuhtaaksi Rooman yössä? Edessä oli vielä monta tärkeää keikkaa, ei vähiten se keikka jolle minä ja mieheni olimme ostaneet liput! Maanantaina 30.4. oli tuo tärkeä ilta, ja saman päivän aamuna tuli facebookin välityksellä tieto, että Cosmon keikkakamat on yöllä varastettu. Totaalinen disasteri.

Mitä tehdä kun alta viedään koko työkalupakki, kymmenien tuhansien eurojen arvosta instrumentteja, joita tarvitaan äänentoistoon? Miten Cosmo saa nyt keikkansa hoidettua, etenkin sen, joka on Vapunpäivänä Roomassa isolla stadionilla ja näkyy television myötä 60 miljoonalle ihmiselle? Itse en voinut muuta kuin luottaa, että kaikki järjestyy ja lähettää hyviä ajatuksia oikeaan osoitteeseen. 

Kun hätä on suurin, apua on yleensä saatavilla, vaikka tilanne näyttäisi kuinka epätoivoiselta. Sosiaalisen median avulla Cosmo kumppaneineen vetosi yleisöön, muihin muusikoihin, keneen vain, jolla oli soittokamoja lainattavana. Kyseessä ei todellakaan ollut vain parin kitaran ja rumpusetin lainaaminen, vaan astetta massiivisemman kalustuksen haaliminen kasaan alle vuorokaudessa. Ja siinä onnistuttiin. Jopa paikallinen Teosto tuli apuun ja antoi rahaa uusiin kamoihin, ensimmäistä kertaa ikinä.

Klubikeikka Firenzessä myöhästyi lopulta vain tunnilla ja olimme paikan päällä todistamassa kuinka artisti, jolta kaikki vietiin käsistä, nousi lavalle ja veti energisen shown. Varkausepisodia hän kommentoi ainoastaan käymällä pitkälleen lavalle ja sanomalla, että olen hieman väsynyt, nämä viimeiset 24 tuntia ovat olleet aika intensiiviset... 

Vapunpäivän konsertti hoitui samalla energialla, tosin nyt Cosmo jo päästi höyryjä ulos ja huusi, että "meiltä varastettiin kaikki ja olemme silti täällä. Vedetään nyt nämä cazzo di 15 minuuttia läpi. Oletteko mukana?!"

Cosmon esiintymisestä tuli varsinainen median puheenaihe, sillä hän hyppäsi tapansa mukaan yleisön joukkoon, mutta tömähti suoraan tantereelle. "Avete le mani forti? Ora mi butto!" Oletteko valmiita, nyt hyppään! Mutta yleisö ei ollut valmis. 

Cosmo hyppäsi ihmismereen ja nämä väistivät sen sijaan että olisivat ottaneet artistin avosylin ja käsivarret ojossa vastaan. Tämän kömmähdyksen voi halutessaan katsoa myös netistä, sillä kaikki tapahtui keskellä suoraa tv-lähetystä. Ihmisten kommentit jälkeenpäin olivat hupaisia, sillä kun Cosmo vihdoin pääsi "jaloilleen", eli käsimeren kyytiin, häntä vietiin hurjaa vauhtia lavalta poispäin. "Cosmo on nähty jo Sisiliassa", seuraavana päivänä twiitattiin hymiöiden kera.

Mieleenjäävin kommentti Twitter-vitsien seassa oli kuitenkin tämä:

la vita è come lo #stagediving di #Cosmo, non puoi mai sapere chi ti sostiene e dove andrai a finire.

Eli suomeksi käännettynä:

Elämä on kuin Cosmon hyppäys yleisön sekaan, et voi koskaan tietää kuka sinua kannattelee ja minne oikein päädyt.

Näihin sanoihin on hyvä päättää tämänkertainen tarina unelmiinsa uskomisesta ja heittäytymisestä niiden kyytiin. Cosmo todellakin heittäytyi täysillä, niin yleisön tuen varaan kuin musiikilliselle uralle. Vaikka kaikki eivät häneen uskoneet - eivätkä kaikki häntä kannatelleet - niin kaikkien vaikeuksien ja koettelemustenkin keskellä (sellaiseksi voi todella kutsua instrumenttien eli työvälineiden varastamista kesken kiertueen), hän ei antanut periksi vaan tiesi, että on vain yksi suunta. Eteenpäin.

Cosmo lavalla Firenzessä alle vuorokausi sen jälkeen kun kaikki keikkakamat vietiin käsistä. Ihailtavaa periksiantamattomuutta!

Cosmo päätyi jopa Dolce & Gabbanan muotinäytöslavalle. On muuten aika päheet kuteet ja sheidit! Pyrin *tietenkin* samaan.

Kuva Cosmon instagram-tililtä.

Kahden maan tapoja ja kansalaisia

Vaihtelu virkistää ja sitä on yleensä tarjolla kun seilataan kahden maan kansalaisen parisuhteessa. Se, mitä itse pitää normaalina, onkin toisessa maassa outoa. Otetaan suurennuslasi käteen ja tutkitaan vähän suomalaisen ja italialaisen mentaliteetin, perheen, kommunikoinnin ja asumisen eroja.

Juuri eilen juttelin italialaisen perheen tiiviistä kanssakäymisestä. Suomalainen tuttavani sanoi, että hän ei voisi sisaruksistaan asua kuin yhden kanssa edes samassa kaupungissa ja sekin on välillä vähän liikaa. Tätä suomalaisten itsenäisyyttä ja oman tilan kaipuuta on turha edes selittää italialaiselle, joka mielellään asuu sukunsa ja perheensä lähellä ja soittelee näiden kanssa päivittäin. 

Kyse on varmasti sekä tottumuksesta että olosuhteiden pakosta: monella saapasmaan kansalaisella ei yksinkertaisesti ole varaa asua yksin, vaan vanhempien hoteissa. Kommunikointikanavat täytyy silloin pitää auki, jotta kaikki tietävät missä mennään eikä kukaan sooloile. Suomessa sooloilu taas on hyve, elinehto sekä henkinen tehdasasetus. Jos vaimo ei ole valmiina tunnin sisällä siitä, kun mies keksii lähteä mökille, lähtee mies tietenkin yksin matkaan. Ja tämä on tositarina elävästä elämästä. Se, että olemme maailman johtavia viestintämaita on ihmeellisessä ristiriidassa sen kanssa, ettemme välillä osaa ollenkaan kommunikoida!

Siinä missä mieheni juttelee äitinsä kanssa lähes päivittäin, aiheena yleensä ruoka, sää ja byrokraattiset laskunmaksukiemurat, niin itse olen yhteydessä omaan äitiini n. 1-2 viikon välein. Enempään ei ole tarvetta, "soitellaan taas kun on asiaa" tai "eipä tässä nyt muuta asiaa tällä kertaa ole". Pelkän seuran vuoksi harvoin turistaan tai omien syömisten selostamisen vuoksi. Suomalaiset puhuvat vasta kun on polttava tarve kysyä jotain tai säännöllisin väliajoin kohteliaisuussyistä. Kyllähän siinä hermostuisi, jos äiti soittelisi perään joka päivä, kuten hän itsekin totesi.

Lähes parikymmentä vuotta sivusta seuranneena voin myös todeta, että pankkiasiat, laskunmaksaminen ja muu byrokratia aiheuttaa italialaisille paljon tarvetta kommunikointiin. Tietyt maksut täytyy käydä henkilökohtaisesti maksamassa Postissa (ei pankissa), samoin osa eläkeläisistä jonottaa ihan fyysisesti Postin kassalle pääsyä nostaakseen eläkkeensä käteisenä kuukauden ensimmäisenä päivänä. Ihan ufoa touhua. Se paljonko veroja pitää maksaa, milloin ja millä tavalla tuntuu olevan myös arpapeliä. Monilla italialaisilla onkin oma commercialista, joka hoitaa perheen kirjanpidon, kertoo paljonko veroja pitää maksaa ja miten kannattaisi menetellä. Laskujen suoraveloitus, valmiiksi täytetty veroehdotus ja veronpalautukset suoraan omalle tilille? Hah! Vain Suomessa (ja varmaan joissain muissakin sivistyneissä maissa).

Jos vielä maksuliikenteestä hetken puhutaan, niin Italiassa netin käyttö on kallista. Rajatonta nettiyhteyttä ei ole juuri kenelläkään ja jos megabaitit menevät vähänkin sallitun rajan yli, alkaa mittari raksuttaa. Välillä voikin tulla yllättäviä laskuja, kun erehtyy katsomaan jonkun videonpätkän väärään kellonaikaan tai kuuntelee musiikkia netissä. Täältä Suomesta käsin on niin helppo luulla, että muualla maailmassa asiat hoituvat yhtä helposti ja vaivattomasti kuin täällä! Puhelinfirmat ovat pahimpia huijareita, joista ei tahdo päästä eroon kerran liittymän avattuaan. Valelaskuja tipahtelee postiluukusta, mikä saa normaalinkin kansalaisen miettimään pommiattentaattia huijausfirmoja kohtaan. Ylipäätään Italiassa täytyy todella tarkkaan harkita mihin paperiin ja sopimukseen nimensä laittaa, sillä ehdot ovat harvoin sellaiset kuin kuvittelit ja eroon pääseminen on työn ja tuskan takana. Suomalainen rehellisyys ja luottamus tuntuu silloin hyvin arvokkaalta.

60 miljoonan asukkaan maassa myös asumisjärjestelyt poikkeavat pohjoisista. Muistan äidin sanoneen minulle lapsena, kun manguin omaan huoneeseeni uutta sisustusta ja huonekaluja, että aikuisena voin sisustaa omassa kodissa niin paljon kuin lystään (eli ei tipu). Nuori suomalainen teini ei maltakaan odottaa omaan kotiin muuttamista, oli se sitten kimppakämppä, soluasunto tai muu vastaava. Meihin on iskostettu, että omillaan pitää pärjätä mahdollisimman varhaisesta lähtien eikä jäädä äidin helmoihin roikkumaan. Mitä tekee italialainen? Odottaa sen oikean löytymistä ja naimisiinmenoa ja vasta sitten muuttaa lapsuudenkodistaan pois. Ja jos sattuisi käymään kehnommin ja tulee avioero, niin lapsi muuttaa ensi hädän iskiessä takaisin vanhempiensa luo. Tämä on aivan normaalia, sillä kuka kallista asuntoa nyt yksin pystyisi maksamaan. Perhe on lisäksi aina valmiina auttamaan ja joskus jopa helpottunut, että lapset löytyvät oman kodin katon alta. Sisiliassa ja Etelä-Italiassa tämä on vielä tiukempaa yhteiseloa ja lapsia saatetaan jopa estää lähtemästä kotoa tai kotikaupungista pois. Perheen kun täytyy pitää yhtä!

Tiedän myös tapauksen, jossa n. 40-50-vuotias poikamies asui toisessa kaupungissa töiden vuoksi ja matkusti joka viikonloppu äitinsä luo pyykkikassi mukanaan. Vuokra-asunnossa oli toki keittiö ja pyykinpesukone, mutta viikonlopun jälkeen mies matkasi takaisin poikamiesboksiinsa puhtaat pyykit kassissa ja pakasterasiat täynnä mamman kokkaamaa ruokaa. Näin siis Italiassa. Kysyn vaan, onko syy helpolla pääsevien poikamiesten, vai kenties äitien, jotka pitävät kaiken kotitaloustaidon omissa hyppysissään ja passaavat aikuisia lapsiaan hautaan asti? Suomalaisetkin äidit osaavat olla auttavaisia, mutta jossain tulee raja vastaan. Pesepä itse omat kalsarisi, tuossa on pyykkikoneen ohjekirja.

Italiassa ollaan oltu erittäin kiinnostuneita aina, kun olen kertonut, että Suomessa opiskellaan kotitaloutta eli kodinhuoltoa, siivousta ja kokkausta ihan peruskoulussa asti. Samoin jouduin suhteemme alkuaikoina välillä huomauttamaan, että pyykit eivät kulje itsestään pyykkikoriin ja muutu puhtaiksi tai että tiskit ja keittiöntasot eivät itsestään puhdistu, kun äiti ei ole täällä niitä hoitamassa.

Vaikka Italia onkin mainio paikka lomanviettoon ja irtiottoon arjesta, niin Suomessa minut valtaa toisenlainen vapaudentunne. Aah, voin tehdä mitä ja miten haluan! Koko koti omassa hallussa eikä tarvetta neuvotella miten, milloin ja kenen kanssa kukin asia hoidetaan. Sillä supersosiaalisuutta ja yhteistaloutta kädenvääntöineen ei pitkään jaksa. Yksinolo on joskus parasta balsamia, jotta kuulee omat ajatuksensa. Italiassa saatetaan silloin luulla, että sinulla on jokin ongelma kun haluat vetäytyä seurasta. Ihanaa, kun olemme kaikki vihdoin yhdessä, kuuluukin usein anopin suusta. Hetken sitä ihanuutta jaksaakin, kunnes alkaa reviiri tuntua liian tukalalta. Suomalaisessa kun asuu sisällä pieni eräjorma, jonka täytyy päästä välillä mittailemaan maita ja mantuja yksin, ihan vaan mielenterveyden vuoksi. Tämän olemme kehittäneet omaksi taiteenlajikseen ja kansanluonteeksi asti.

Asiat, jotka näen kirkkaammin Suomeen palattuani ovat edelleen ne samat kuin aina ennenkin. Iloitsen kirjastosta, saunasta, luonnon puhtaudesta ja läheisyydestä kaupungissakin sekä rauhallisesta pikkukylätunnelmasta. Asuntojen tiiviydestä ja lämmityksestä sekä asuntoyhtiöiden hyvästä hoidosta (oma talonmies yhtiömme pihapiirissä on ihan parasta!). Sen sijaan en pidä siitä, että Suomessa usein jäädään tuijottelemaan joukosta erottuvia tai oudosti käyttäytyviä. Täällä vaatii pokkaa olla erilainen ja massasta vähänkin poikkeava. Italiassa populaation sekaan mahtuu ne oudommatkin tyypit, eikä juuri mikään hätkähdytä. Se on taas omanlaistaan vapaudentunnetta.

Minun näkemykseni Italian ja Suomen eroista saattaa poiketa paljonkin mieheni ja muiden italialaisten näkövinkkelistä. Harva dissaa omaa maataan, sillä kotimaa on sydämissämme kuitenkin se lintukoto, jonne vaisto kuljettaa tuhansienkin kilometrien taa. Kaikessa hyvässä ja pahassa, sykimme synnyinmaamme kanssa samaa energiaa ja ymmärrystä.

Kuten italialainen sarjakuvakin sen sanoo, il posto ideale non c'e, eli täydellistä paikkaa ei ole olemassakaan. Ei Italiassa eikä Suomessa. Mutta lasi on aina puoliksi täynnä, kun nämä kaksi maata ja elämäntyyliä voi yhdistää. Onko kyseessä sitten prosecco-lasillinen vai kotikaljatuoppi, on makukysymys. Molemmat maistuvat hyvältä vuorotellen!

Lasi on puoliksi täynnä,
kun saa maistaa molempien maiden makuja ja maisemia.

Onni on hetki omaa rauhaa. Niin se vaan on, että kaltaiseni Vesimies kaipaa omien polkujen kulkemista, olivat ne polut sitten Italiassa tai Suomessa.

Ruma ankanpoikanen

Välimerellinen ruokavalio ei taida olla minua varten. Kävin juuri Italiassa ja toin tuliaisina viisi ylimääräistä kiloa, tosin en matkalaukussa, vaan vyötärölle pakattuna. Huoh. Joka kerta sama juttu, nyt kyllä otan itseäni niskasta kiinni ja seuraavalla reissulla rannalle astuu ihan uusi beach body tämän nykyisen sijasta. Harmi vain, että tämä on jo 17. vuosi näitä lupauksia eikä mitään edistystä ole tapahtunut. 

Sylttytehdas on kyllä tiedossa, enkä voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. En vääristävää peiliä, kutistuneita vaatekokoja tai huonoa aineenvaihduntaa. Italialainen ruoka vaan on liian hyvää ja liikunta autostradojen maassa aivan toissijaista ja pakokaasunkatkuista toimintaa.

Näin on tosin ollut aina, jo kauan ennen Italiaa, sillä olin pienestä pitäen pulska lapsi, joka ei nirsoillut ruoan suhteen ja ilmaantui aina ruoka-aikaan kotiin. Lempisatuni oli Ruma ankanpoikanen, josta kuoriutui kuin taikaiskusta tyrmäävä joutsen. Ehkä minustakin tulisi aikuisena hoikka kuin itsestään.

Kouluaikoina odotin, että laihaa Minora-juustoa syömällä ja jollain taikaloitsulla kyllä minustakin sellainen vielä tulisi. Kuuluin ala-asteella "tarkkailuluokalle" - koulun terveystäti Salme punnitsi ja ohjeisti säännöllisesti luokkamme pulskimpia, joista minä olin yksi. Mikäpä sen mukavampaa kuin kuulua kolmen läskeimmän joukkoon!

Teini-iässä jossain vaiheessa heräsin ja totesin, että taikalauseita ei ole, vaan kaikki on itsestä kiinni enkä voi olla tällainen paksu punkero koko loppuelämääni. Aloitin menestyksellisen omena päivässä -dieetin, johon sisältyi enimmäkseen äidin kukkarolle käyviä kalliita eksoottisia hedelmiä ja kiivasta lenkkeilyä. Kieltäytymisestä ja mahan murinasta tuli toinen luontoni. 

Kun olin saanut tällä "en syö mitään" -dieetillä 10 kiloa tiputettua ja päässyt nippanappa normaalipainoisten joukkoon, aloin yllättäen saada positiivista huomiota. Palautetta tuli tutuilta ja tuntemattomilta, jopa luokkakavereiden äideiltä keskellä katua. "Kylläpä nyt näytät hyvältä, ennen olitkin sellainen..." (tähän käsiä levittäviä eleitä ja poskia pullottelevia ilmeitä). Koulun pihalla saatettiin myös tokaista: "Et sä oikeastaan olekaan niin lihava". 

Kohteliaisuuksissa ja kehuissa oli kaksiteräinen miekka mukana, vaikka varmasti tarkoitettiin pelkkää hyvää. En kelvannut sellaisena kuin aiemmin olin ja nyt olin siis paljon parempi, kun vyötärölinjani oli kaventunut. Ihmisiltä irtosi hyväksyntää ihan eri malliin. Tuntuikin, että ihmisarvo mitataan painossa ja siinä oletko normaaleissa mitoissa. Koulumenestys tai luonne eivät näköjään yksistään riittäneet, vaan olisi myös pitänyt näyttää missiltä. Onneksi ei sentään niihin aikoihin tarvinnut ottaa selfieitä ja julkaista omia kuvia netin joka kanavalla!

Ylioppilasvuotena olin laihimmillani ja yo-kuvasta katsookin kaitakasvoinen tyttö. Yliopistoaikoina pidin tiukkaa linjaa ja saatoin kävellä kaksi-kolmekin tuntia päivässä ja vedin aamulla aina terveelliset puurot. En käynyt opiskelijaruokaloissa juuri koskaan. Uskalsin jopa rohkeimpina päivinä pyöräillä minihame päällä, kun reidet eivät enää hölskyneet. Mutta aina välillä kilot hiipivät takaisin, ikään kuin ne olisivat ikävöineet minua.

Kun siirryin työelämään, alkoi alamäki - tai siis painon kannalta vankka ylämäki. Yhdeksän vuotta tietokoneen ääreen jumittuneena kartutti elopainoa 12 kilolla ja yhdellä burnoutilla. En muista söinkö paljon vai vähän, mutta stressi piti kiloista tiukasti kiinni - "näitä läskejä varmaan tarvitaan vielä joskus. Hamstrataan vähän lisää." 

Seilaavista kiloistani huolimatta sain matkan varrella houkuteltua kylkeeni hoikan italialaisen miehen, joka näki minussa jotain muutakin kuin ulkoisen vantteruuden, joka jatkui leveästä hartialinjasta turhia mutkia tekemättä suoraan alas. Aito rakkaus ei siis katso kiloja, jenkkakahvoja tai allien kiinteyttä! Vastakohdat epäilemättä viehättivät: minua kiehtoi miehen sen hetkinen lähes anorektinen laihuus ja hän piti kiltisti sanottuna pehmeydestäni. Yinin ja yangin tasapaino hyvin hallussa siis!

Italiassa olen kuitenkin törmännyt siihen yleiseen, julkilausumattomaan, mutta joka päivä esille tuotuun mielipiteeseen, että naisen ulkonäkö on sisuksia tärkeämpää. Jo pelkkä vilkaisu televisiokanavia ja mainoksia kohti kertoo karun totuuden naisten roolista koristeina. Asioista ja ihmisistä ei ylipäätään puhuta hyvinä tai huonoina, kuten Suomessa, vaan kaikki on joko "bello" tai "brutto" - kaunista tai rumaa. Estetiikka menee monessa asiassa muun edelle. Ihmisiä tervehditään usein sanomalla "Ciao belli!" - Hei te kauniit! Jos Suomessa telkkarissa on joku kauhea ja ärsyttävä tyyppi, niin Italiassa sanottaisiin, että on se ruma, ettäs kehtaa.

Painoni on ollut ainainen keskustelunaihe perheen ja suvun piirissä. Onko kukaan muu saanut vaakaa lapsena joululahjaksi, kysyn vaan? Aikuisena sama yllättäen jatkuikin italialaisen perheen parissa, koska hoikkuus on Italiassakin epäilemättä hyvä juttu ja läskit taas ei. Heti kun saavun Italian maaperälle, minulta kysytään toiveikkaasti olenko kenties laihtunut, kun näytän aavistuksen hoikemmalta. Nämä kyselyt lakkasivat vasta, kun kerran saavuin perille hermot ja kroppa levinneenä kuin jokisen eväät.  

Kuinka monta kertaa olenkaan saanut kuulla, että tuo ja tuo ruokalaji lihottaa, pitäisi ennemmin syödä näitä aineenvaihduntaa vilkastuttavia vihanneksia, ja unohtaa juustot, viini, jäätelö, liha, leipä, pasta, viljat, maitotaloustuotteet, sokeri ja tietysti leivonnaiset. Kerran minulta jopa kysyttiin, että miksi en ole hoikka, kun kerran voisin olla. Aivan. Kuinka en ollut tullut ajatelleeksi tätä itse! Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin toiset ihmiset, jotka tietävät miten sinun tulee elää. Otin uhallakin toisen annoksen.

Uskon, että se minkä kieltää itseltään, houkuttelee entistä enemmän. Siksi kieltäytymisdieetit eivät oikein ole minua varten enää tässä iässä. Se mikä toimi teininä, ei välttämättä tunnu enää oikealta tavalta hoikistua. Ainoa mikä kunnolla tepsii on hullaantuminen johonkin tai johonkuhun. Se voi ihan hyvin olla "nyt on niin paljon mielenkiintoista tekemistä, etten muista syödä -dieetti". Koko ajan kun ei voi olla johonkuhun hullaantumassa.

Viime vuoden alussa tekemässäni unelmakartassa lukee painon kohdalla 60 kg, maaginen lukuni kohti normaalipainoa, jonka olen ajatellut tekevän minut onnelliseksi. Tämä blogikirjoitus oli tietysti suunniteltu julkaistavaksi siinä vaiheessa, kun olen saavuttanut ihannepainoni. Rumasta ja läskistä ankanpoikasesta olisi muuntautunut esille uljas joutsen. Mutta kukapa tietää tapahtuuko sitä koskaan. Ehkä ankanpoikasesta tulee aikuisena vaan vähän isompi ankka. Nyt olen tämän kokoinen tänään ja tämän kanssa on elettävä. 

Joten: ehkä juon laihentavaa yrttiteetä, ehkä en. Ehkä käyn lenkillä, tai sitten en. Ehkä otan sen sijaan toisenkin annoksen jäätelöä. Ei se ainakaan kenellekään muulle kuulu kuin minulle. Tämä on minun henkilökohtainen #metoo-kampanjani. Kyllä, minuakin on kiusattu kiloistani enkä jaksa enää kuunnella muiden mielipiteitä. Omassa itsekritiikissä on ihan tarpeeksi kestämistä.

Vaikkei minusta vielä kuoriutunutkaan sitä hoikkaa kaunotarta, kuten sadussa, olen silti ihan kelpoyksilö hoikempien joutsenten joukkoon. Sympatiani on meidän länttäjalkaisten ankanpoikasten puolella, jotka saavat kuulla kuittailua ulkonäöstään koko ikänsä. Jokainen pitäköön huolen vain omista kiloistaan ja muhkuroistaan. Sisäinen vastavoima on tärkein ase - ja tarvittaessa ota isompi hajurako kriitikoihin.

Kaikille kilojensa kanssa kamppaileville siis iso tupla-annos rakkautta ja toinenkin santsikuppi kaikkea hyvää! 


PS: Voisin periaatteessa laittaa tähän kuvia itsestäni eri painoluokissa, mutta mitäpä hyötyä siitä olisi kenellekään. Katsellaan sen sijaan mieluummin näitä italialaisia herkkuruokia, joita löysin lautaseltani viime reissulla!

Italiassa mansikatkin ovat elämää suurempia. Kotimaisen marjan makua ei silti voita mikään. Vannon, etten syönyt tätä mansikkamisua ihan kokonaan itse...

Val di Liman laaksossa sijaitsevan Casolin pikkukylän ainoassa ravintolassa syödään aina hyvin. Siksi sinne jaksaa ajaa kiemurtelevaa pikkutietä pidemmänkin matkan päästä. Nälkä kasvaa matkan varrella. 

Dieetti, ai mikä dieetti? Kun eteen tuodaan kotona valmistettua cacciuccoa, eli perinteistä livornolaista taivaallisen makuista mausteista kalakeittoa, gorgonzola-pekoni-pähkinä -pizzaa, Italian väreissä koreilevaa mozzarella-basilika-tomaatti -salaattia (tein muuten tuon itse) tai raakamakkaraa parsapedillä, niin ainoa ajatus on: Käy kiinni! Ja hetken päästä: Onko tätä lisää?

La dolce vita alla italiana. Aamulla makeaa, iltapäivällä makeaa, illalla makeaa ja juhlissa makeaa! Herkkumahaan mahtuu aina. 

Kun on syöty oikein hyvin ihanissa maisemissa, selfietkin onnistuvat paremmin. Hyvä kuvakulma: näytän suorastaan laihalta!

Italiassa olen oppinut, että elämään tulee suhtautua intohimoisesti. Etenkin rakkaus ja ruoka tulee nauttia kuumana! Aamiaisenkin voi nauttia näin makeasti, kaikilla aisteilla.

Malja elämälle oli se minkäkokoista sitten tahansa! Ja santsikuppi päälle!

Äiti, relaa vähän

Olen vihdoin keksinyt syyn sille, miksi miehet menestyvät paremmin työelämässä. Jos uskallat lukea eteenpäin, kerron sinulle tänään tiskatessa tekemäni tutkimuksen tulokset. Oletko varmasti valmis?

Syy on se, että me naiset olemme pirttihirmuja, jotka määräävät kotona kaiken. Sen miten sisustetaan (fengshuilla tai ilman), sen missä asutaan, sen tehdäänkö lapsia vai ei, sen miten miehen ja lasten tulisi pukeutua, käyttäytyä ja toimia. Tämähän on kuin suoraan Hyacinth Bucketin elämästä sarjassa Pokka pitää!

Jotta mies pysyy järjissään, on hänen suunnattava huomionsa kodin ulkopuolelle. Toiset intoutuvat harrastamaan ja ovat aina menossa kilpailusta, vekottimien rassailusta tai tapahtumasta toiseen, kun osa miehistä taas näkee tämän tilaisuutena pistää panokset uraan, jolloin työ menee luonnollisesti kaiken muun edelle. Lisää siihen miehille luontaisesti annosteltu kilpailuvietti ja metsästäjäluonne, niin analyysimme on valmis. 

Turha siinä on naisten ihmetellä miksi miestä ei näy kotona, tai miksi he eivät itse etene yhtä hyvin työelämässä. Syy saattaakin olla omassa asennoitumisessa ja arvojärjestyksessä. Kun pitää kontrolloida kotielämää koko ajan, kaikkien perheenjäsenten puolesta, niin jääkö enää voimia työelämän koitoksiin? Ja jos lapsia vielä tulee tehtyä, niin sepä vasta energiat imee ja nostaa kotikontrollin tarvetta.

Miksikö mieleeni tuli pohtia tällaista asiaa juuri äitienpäivän aattona – ja kuinka tulinkaan näin osoittelevaan lopputulokseen? Syynä lienee se, että olen viimeiset pari viikkoa saanut havainnoida aivan lähietäisyydeltä kahta perheenäitiä ja heidän käyttäytymistapojaan. Toisen kiinalaisessa astrologisessa kartassa on peräti kaksi Hevosta, mikä näkyy väsymättömyytenä ja uppiniskaisena periksiantamattomuutena ja toinen taas on vuosieläimeltään utelias ja päällepäsmäävä Koira.

Vietän loppujen lopuksi aika paljonkin aikaa vuodessa sekä oman äitini että mieheni äidin kanssa ja minulta on usein kysytty, kuinka oikein kestän. Että eikö hermo repeä ja pälli leviä? Moni ikäiseni ei kestä kovinkaan montaa päivää vanhempiensa – ja etenkin äitiensä – seuraa, kun alkaa tulla jo ”vieroitusoireita”, eli täytyy päästä pakenemaan omiin oloihin. Ymmärrän tämän oikein hyvin.

Yleensä pärjään suht koht hyvin, kun vastassa on vain yksi äiti ja hänen mielipiteensä ja maailmansa, jonka mukaan kaiken pitää tapahtua. Kun otetaan mukaan kaksi voimakastahtoista äitiä Euroopan eri puolilta, heikommat saavat väistää! Kumpikin äiti on mielestään oikeassa ja tietää miten asioiden pitäisi sujua. Ei ihme, että sivullisten otsahermo saattaa alkaa ihon alla tykyttää.

Äitienpäivänä täytyisi tottakai pitää kauniita juhlapuheita, kiittää äitejä lukemattomista uhrauksista lapsiensa eteen ja kantaa aamiaista sänkyyn. Toki minä ja miehemme olemme syvästi kiitollisia äitiemme läsnäolosta, hyväntahtoisuudesta ja työteliäisyydestä meidän aikuisten lapsien puolesta. Mutta en voi kieltää, etteikö mielessä olisi jo käynyt seuraavan lomamatkan järjestäminen vain kahdestaan, jonnekin mahdollisimman kauas, jonne äitien jalat eivät jaksa kävellä ja jonne äidilliset kiellot ja käskyt eivät yllä…

Vietämme kuitenkin usein yhteisiä perhelomia äitiemme kanssa, sillä koskaan ei tiedä mikä päivä ja mikä reissu on viimeinen. Aika kultaa muistot, hammasten kiristykset ja töppäykset ja jäljelle jää hyvä mieli siitä, että yhdessä oltiin, tehtiin ja mentiin. Sillä tulee se päivä, jolloin äitejä ei enää ole eikä neuvoja ole enää tarjolla. Sitä päivää emme halua vielä ajatella.

Nostetaan siis malja äitienpäivänä näille kaikkien tuntemille pirttihirmuille, jotka tietävät ja osaavat kaiken paremmin! Ehkä joku päivä minä ja miehenikin toteamme, että kyllä se äiti vaan oli oikeassa, olisi pitänyt osata kuunnella.

Toivotan kaikille äideille ennen kaikkea kykyä rentoutua hetkeksi ja antaa asioiden vain tapahtua. Kuunnella ja tunnustella miltä tuntuu päästää irti. Kaikkea ei ole pakko pitää omissa hyppysissä, ihan koko aikaa. Jospa se neljänkympin ylittänyt lapsikin osaisi jo pärjätä omilla keinoillaan, tehdä oikeita ratkaisuja ja onnistua ilman kädestä neuvomista. Maailma ja elämä pyörii eteenpäin, vaikka asiat tekisikin hieman eri tavalla kuin aina ennen. Eli äiti, relaa jo!  

Äidit ja äitienpäiväruusut,
tällä kertaa suoraan luonnosta.

Äidit ovat vähän niin kuin ruusuja:
ovat täynnä kauneutta, tuoksuvat hyvälle ja tuovat iloa toisille, mutta saattavat sisältää piikkejä,
joiden kanssa on vain opittava elämään.