Eniten kiinnostaa kaikki

Olen todennut olevani nykyään kiinnostuja. Haluaisin ottaa kaiken maailman tiedon haltuun, kuten Jousimies nousumerkkinäni mahtipontisesti asian ilmaisee. Tutkiva aurinkomerkkini Vesimies on niin nenä kiinni kirjoissa, että nyökkää hajamielisesti ja jatkaa lukemista. Niin paljon tietoa, niin vähän aikaa.

Aina ei ollut näin. Olin joskus ihan tosissani sitä mieltä, etten halua opiskella enää yhtään mitään. Tässähän on koulut jo käyty, työpaikka saatu ja sorvin äärellä on sinun leipäsi ansaitseman. Minuahan ei enää opiskelemaan saa, sanoi Virpi vuosimallia noin 2005.

Nykyään en muuta tekisikään kuin opiskelisi, jos siitä vielä palkkaa saisi. Kauas taakse jäi se aiempi sorvi ja sen vääntäminen päivästä toiseen.

Kun ikämittari kolkuttelee kohta 42:ta, eikä vieläkään ole ihan kirkastunut se viimeinen uraetappi elämässä, saattaa tuntea itsensä vähän epäonnistuneeksi hetkittäin. Miksi muut tietää ja osaa ja tekee, ja minä vain ajaudun eteenpäin kuin tuuli, ensin tuonne puhurin lailla, sitten hetken tyynenä huoaten, kunnes taas viima vie eri suuntaan? 

Minusta on pitänyt tulla montaa sorttia. Lapsena kiehtoi olla näyttelijä estradilla, mutta onneksi tajusin, ettei minulla ole siihen taipumuksia, viileä ja vetäytyvä Vesimies kun on aika kaukana näyttelijöiden leiskuvasta Leijonasta. Halusin runoilla ja kirjoittaa, mutta en sitten koskaan sitä tehnyt. Halusin käsityöläiseksi, mutta suku puhui minut lukioon, onneksi. Aivotyöläisyys istuu minulle paremmin kuin neula peukaloon.

Akateemiseen muottiin puristuttuani tiesin, etten ainakaan koskaan halua opettajaksi tai tutkijaksi. Hakeuduin yhden haaveammattini kääntämisen pariin, mutta päädyinkin pyörittämään viuhaa oravanpyörää, joka kauttani heitti käännökset asiakkailta kääntäjille, ja sitten taas takaisin. Ikuisesti välikätenä, punakynänä, deadline-niuhona. Käsityöläisyys oli napin painamisesta aika kaukana ja aivojen kapasiteetti meni lähinnä ylikuumenemiseen. En osannut edes näytellä, että nautin.

Sitten halusin sisustussuunnittelijaksi toteuttamaan esteettisiä visioitani, mutta minut heitettiin sisustustekstiilipuolelle. Äkkäsin, että kuosien suunnittelu on uusi musta, ja uppouduin siihen täysin, innostuksen puna kasvoilla. Kunnes tajusin, että minua kiinnostaa vain tekninen ja luova puoli. 

Kun kuosi oli valmis pitkällisen yksinäisen äheltämisen jälkeen (kokeilu, yrittäminen, erehdys, suurimmat opettajani), minua ei enää kiinnostanutkaan alkaa markkinoida sitä tai miettiä miten saan sen ihmisten ulottuville lopulliseksi tuotteeksi. Minua kiinnosti pelkkä luomisprosessi, ei tuotantoprosessi. 

Markkinointi on jotain, joka tuottaa minulle vähintäänkin näppylöitä naamaan, ellei peräti ryppyjä otsaan. Liekö siis mikään ihme, ettei kuosisuunnittelu-urani lähtenyt lentoon... Minun olisi pitänyt markkinoida itseäni joka rakoon ja siihen mennessä olin jo kiinnostunut enemmän jostain ihan muusta. Kuten fengshuista ja astrologiasta. Henkisetkin asiat alkoivat kiinnostaa materian sijaan, ja kirjoittamisesta muodostui uusi sisäinen pakko.

Punainen elämänlanka vilahtaa välillä silmien ohi, mutta jotain pitäisi tehdä, että siitä saa myös kiinni. Muuten on kasa langanpätkiä kourassa, eikä mitään pitkää narua, jota voisi alkaa keriä rullalle. Ja näyttää muille, että katsokaa, tässä minulla on jotain tuloksia, nätti ja näppärä elämänsuunnitelma, joka tuottaa hedelmää - tai ainakin sileää, kaunista lankaa.

Tiedän jo aika hyvin mitä en missään nimessä halua (aikaisia aamuja ja raahautumista samaan paikkaan tekemään jotain minkä joku muu määrittelee). Ja tiedän, että saan itsestäni uskomattomia juttuja irti, kun annan vainun viedä palavan innostuksen perässä. Mutta entä jos niin moni polku tuoksuu merkkejään jättävältä nartulta? Minkä näistä kaikista kinttupoluista valitsisin?

Sain selvyyttä tähän ammatinvalinnan elämäntuskaan tällä viikolla, astrologian kautta, tietenkin. Astris-keskusteluryhmässä pitkän linjan astroilijat paljastivat olevansa vähintään viiden eri ammatin läpikäyneitä ja edelleen miettivät mikä heistä voisi tulla isona. Kenties Iso Astrologi? Helpotuksen huokaus. Sitä saa siis vielä näin isonakin miettiä ja ihmetellä, että kuka ja mikä voisin oikein olla.

Joku osasi kertoa, että 42-vuotiaana alkaa vihdoin tietää. Että siihen lukuun kätkeytyy salaisuus oman elämän suunnasta. Ja kaikki, mitä olet siihen mennessä elämässäsi tehnyt, alkaa loksahdella paikoilleen kuin tuhannen palan palapelissä, jota olet niin hartaasti vuosikaudet kasannut. Kaikki on ollut pelkkää reunaa, pelkkää silmissä vilisevää massaa. Kunnes sitten alkaa hahmottua kokonaisuus, kaikista niistä pienistä harharetkistä, kaikista niistä kursseista ja työn pätkistä, jotka aloitit ja sitten unohdit.

Mikä mahtava juttu, että ihan pian täytän juuri tuon 42 vuotta! 

Vertaistuki on parasta. Sen avulla minäkin nyt tiedän, että toivo ei ole menetettyä, vaan että nyt se kaikki vasta kunnolla alkaa. Kaikki se kokemus, mitä on tullut vahingossakin kerättyä, nivoutuu lopulta yhteen ja tiivistyy kovan paineen ja ajan alla timantiksi. 

Onko sinunkin elämäsi palasina maailmalla? Poltteleeko mielessä toive jostain ihan uudesta urasta? Entä joko mittarissa on pian 42 vuotta? Toivottavasti, sillä nythän me tästä avataan se jouluaaton viimeisin luukku ja nähdään, mistä tässä kaikessa odottamisessa oikein on kyse.

Ja kuten Taru sormusten herrasta -näytelmässä niin osuvasti sanottiin, muistakaa, että iloisin mielin on paljon mukavampi matkata omaa kohtaloaan kohti.

Siis iloista joulun ja uuden elämän odotusta!

Kaikkeen tekemiseen pitää olla riittävän hyvä kannustin. 

Heittäytymistä täysillä

Otetaanpa taas esimerkki ihailemistani ihmisistä, jotka eivät valinneet sitä tavanomaista tietä. Nyt kurkistetaan Cosmon tarinaan, ihan kohta.

Joillakin ihmisillä tuntuu olevan paletti kasassa jo pienestä pitäen. Heillä on vahva lapsuudenhaave tulevasta ammatista ja elämäntyylistä ja ikään kuin autopilotti päällä oikeaan suuntaan kulkemista kohti. Sisäsyntyinen navigaattori saattaa heittää välillä vähän metsään, mutta sieltäpä noustaan vahvempana ja viisaampana ja jatketaan matkaa.

Toisilla taas tuntuu olevan koko elämä vähän hakusessa - eikä välillä ihan niin vähänkään. Ei tunnu löytyvän sitä ykkösasiaa, elämän johtotähteä, vaan on kuin silppuri tekisi koko ajan tuhojaan sitä mukaa kun mieleen tulee uusi idea mitä tavoitella ja uusi suunta, jota tutkia. Pätkätyöt ovat asia erikseen, nyt on pikemminkin kyse siitä, ettei edes itse tiedä mitä haluaa tai mitkä ovat omat vahvuudet. Ulkopuoliset ympärillä saattavat sen kyllä nähdä, mutta itse kulkee laput silmillä, joskus läpi elämän, kokeillen yhtä, sitten toista. 

Haluankin kertoa yhden elävän esimerkin siitä, kuinka ihmisellä voi olla selvä suunta elämässä, palava halu tehdä sitä "omaa juttua" ja mennä sen tavoittelussa yli mahdottomilta tuntuvien esteiden. Nämä sankaritarinat kun ovat niin inspiroivia ja antavat toivoa meille taviksille, jotka välillä vähän harhailemme ja kuvittelemme, että vain meillä on hankalaa.

Otetaan siis esimerkki jostain muualta kuin Suomen maasta, jotta voisimme katsoa tapausta hieman objektiivisemmin. Hypätään 60 miljoonan asukkaan Italiaan ja zoomataan Piemonten maakuntaan, Ivrean kaupunkiin. Sieltä nimittäin löytyy oman elämänsä supersankari Cosmo, alias Marco Bianchi. 

Syy, miksi ihailen häntä, ei löydy pelkästään musiikista, italialaisen elektronisen musiikin uudesta aallosta, vaan hänen tarinastaan ja sitkeydestään vaikeuksien edessä. 

Cosmo halusi aina tehdä musiikkia. Tuntikaupalla sämpläystä ja tietokoneen kanssa näpertelyä voi ulkopuolisten silmissä tuntua silkalta ajanhaaskaukselta, mutta kun muusikko tietää mitä tekee ja kokeilee kokeilemasta päästyään eri saundeja, jotta löytää juuri sen oikean, on kyseessä nimenomaan tuo omalle polulleen omistautuminen. 

Mutta mahtaako se unelmien tavoittelu sitten lyödä leiville? Kuten kaikki tiedämme, harva osuu kultasuoneen heti ensi yrittämällä, vaan tie menestykseen voi olla kapea, kivinen ja kuoppainen, eikä sileillä seteleillä päällystetty. Cosmolla, kuten monella muulla, oli perhe, vaimo ja pieniä lapsia ja jostain oli kaivettava rahaa elämiseen. Pakon edessä oli tehtävä uhrauksia ja poikettava siltä omaksi tuntuvalta ammatilliselta uralta, eli niinsanotusti mentävä "oikeisiin töihin", jotta pysyi katto pään päällä.

Cosmosta tuli näin ollen historian opettaja, joka vapaa-ajallaan teki musiikkia, teki öisin dj-keikkoja ja jossain välissä hoiti perheenisän velvollisuuksia. Niin, ja nukkuakin pitäisi. Taloudellisesti teki tiukkaa, kuten silloin kun opettajan palkkaa ei maksettu kolmeen kuukauteen (italialaisia mysteereitä: palkkabudjetista sattui puuttumaan 18 miljoonaa euroa). Silloin edes polkupyörän korjaamiseen ei ollut varaa, rivi joka löytyy eräästä laulusta. 

Pahimman edessä Cosmon oli pakko anella perheeltä ja sukulaisilta rahaa musiikillisen uransa edistämiseen - tai oikeammin, arjesta selviytymiseen. Mikä onni, että ympäriltä löytyi ihmisiä, kuten omat mummot ja ukit, jotka uskoivat vielä joku päivä näkevänsä rahansa ja pistivät kolehdin kiertämään. Paitsi että tilanne jatkui samanlaisena niin kauan, että kukaan lähipiirissä ei enää uskonut läpimurtoon, vähiten ehkä Cosmo itse.

Ei kompromisseja. Cosmo ei jaksanut neuvotella bändin jäsenten kanssa siitä miten soitetaan mikäkin kohta ja päätti lopulta pitää ohjat ainoastaan omissa käsissään. Levy Disordine syntyi yksin, kuulokkeet päässä kotona, oma näkemys mielessä.

Useampikin levy-yhtiö kiinnostui ja Cosmo sai lopulta valita itse millä merkillä levyn julkaisee. Musakriitikot olivat heti myytyjä, puuttui vain ostava yleisö ja taloudellinen läpimurto. Taiteellinen visio toteutui, mutta markkoja ei kertynyt laariin. Cosmo masentui ja haistatteli keskenään turhautumistaan. Kaikki se vaiva ja kiertueet päälle, eikä edes vaivanpalkkaa tai riittävää yleisöä.

Lopulta Cosmo aloitti toisen levynsä teon "demoralizzato, completamente demoralizzato" - eli täysin toivonsa menettäneenä, mutta samaan aikaan laittaen kaikkensa peliin, uskomatta kuitenkaan, että tilanne olennaisesti paranee. Cosmo yksinkertaisesti teki musiikkia, koska se oli ainoa intohimo, jota seurata. Vaimo elätti sillä aikaa perheen.

Ja niin siinä vain kävi, että uskoen omiin kykyihin, omaan suuntaan, kuunnellen sitä sisäistä pakottavaa ääntä, Cosmo sai läpimurtonsa tehtyä. Ja maksoi lainat takaisin isovanhemmilleen. Ja osti uuden paidan. Radiot soittivat L'ultima festaa, levyt myivät, yleisöä tuli keikoille. Alkoi mennä taloudellisesti paremmin ja Cosmo sai jättää menemättä koskaan enää sinne oikeisiin töihin.

Kolmannen levynsä julkaisun jälkeen, vuonna 2018, Cosmo kutsuttiin Vapunpäivän konserttiin yhdeksi pääesiintyjistä. Konsertti on nimeltään Concerto del Primo Maggio ja se televisoidaan Italiassa joka kotiin ja niemennotkoon. Totta puhuen, näin meidän kesken, suurin osa artisteista on aika shaibaa, mutta ne jotka ovat hyviä, ansaitsevat paikkansa auringossa. Kuten Cosmo.

Liekö sitten kohtalon ivaa, että juuri ennen suurelle areenalle pääsyä Cosmon ja hänen dj-kumppaniensa musiikillinen masiina, eli auto täynnä instrumentteja, kauittimia, tietokoneita ja ties mitä elektronisia säätimiä ryöstettiin putipuhtaaksi Rooman yössä? Edessä oli vielä monta tärkeää keikkaa, ei vähiten se keikka jolle minä ja mieheni olimme ostaneet liput! Maanantaina 30.4. oli tuo tärkeä ilta, ja saman päivän aamuna tuli facebookin välityksellä tieto, että Cosmon keikkakamat on yöllä varastettu. Totaalinen disasteri.

Mitä tehdä kun alta viedään koko työkalupakki, kymmenien tuhansien eurojen arvosta instrumentteja, joita tarvitaan äänentoistoon? Miten Cosmo saa nyt keikkansa hoidettua, etenkin sen, joka on Vapunpäivänä Roomassa isolla stadionilla ja näkyy television myötä 60 miljoonalle ihmiselle? Itse en voinut muuta kuin luottaa, että kaikki järjestyy ja lähettää hyviä ajatuksia oikeaan osoitteeseen. 

Kun hätä on suurin, apua on yleensä saatavilla, vaikka tilanne näyttäisi kuinka epätoivoiselta. Sosiaalisen median avulla Cosmo kumppaneineen vetosi yleisöön, muihin muusikoihin, keneen vain, jolla oli soittokamoja lainattavana. Kyseessä ei todellakaan ollut vain parin kitaran ja rumpusetin lainaaminen, vaan astetta massiivisemman kalustuksen haaliminen kasaan alle vuorokaudessa. Ja siinä onnistuttiin. Jopa paikallinen Teosto tuli apuun ja antoi rahaa uusiin kamoihin, ensimmäistä kertaa ikinä.

Klubikeikka Firenzessä myöhästyi lopulta vain tunnilla ja olimme paikan päällä todistamassa kuinka artisti, jolta kaikki vietiin käsistä, nousi lavalle ja veti energisen shown. Varkausepisodia hän kommentoi ainoastaan käymällä pitkälleen lavalle ja sanomalla, että olen hieman väsynyt, nämä viimeiset 24 tuntia ovat olleet aika intensiiviset... 

Vapunpäivän konsertti hoitui samalla energialla, tosin nyt Cosmo jo päästi höyryjä ulos ja huusi, että "meiltä varastettiin kaikki ja olemme silti täällä. Vedetään nyt nämä cazzo di 15 minuuttia läpi. Oletteko mukana?!"

Cosmon esiintymisestä tuli varsinainen median puheenaihe, sillä hän hyppäsi tapansa mukaan yleisön joukkoon, mutta tömähti suoraan tantereelle. "Avete le mani forti? Ora mi butto!" Oletteko valmiita, nyt hyppään! Mutta yleisö ei ollut valmis. 

Cosmo hyppäsi ihmismereen ja nämä väistivät sen sijaan että olisivat ottaneet artistin avosylin ja käsivarret ojossa vastaan. Tämän kömmähdyksen voi halutessaan katsoa myös netistä, sillä kaikki tapahtui keskellä suoraa tv-lähetystä. Ihmisten kommentit jälkeenpäin olivat hupaisia, sillä kun Cosmo vihdoin pääsi "jaloilleen", eli käsimeren kyytiin, häntä vietiin hurjaa vauhtia lavalta poispäin. "Cosmo on nähty jo Sisiliassa", seuraavana päivänä twiitattiin hymiöiden kera.

Mieleenjäävin kommentti Twitter-vitsien seassa oli kuitenkin tämä:

la vita è come lo #stagediving di #Cosmo, non puoi mai sapere chi ti sostiene e dove andrai a finire.

Eli suomeksi käännettynä:

Elämä on kuin Cosmon hyppäys yleisön sekaan, et voi koskaan tietää kuka sinua kannattelee ja minne oikein päädyt.

Näihin sanoihin on hyvä päättää tämänkertainen tarina unelmiinsa uskomisesta ja heittäytymisestä niiden kyytiin. Cosmo todellakin heittäytyi täysillä, niin yleisön tuen varaan kuin musiikilliselle uralle. Vaikka kaikki eivät häneen uskoneet - eivätkä kaikki häntä kannatelleet - niin kaikkien vaikeuksien ja koettelemustenkin keskellä (sellaiseksi voi todella kutsua instrumenttien eli työvälineiden varastamista kesken kiertueen), hän ei antanut periksi vaan tiesi, että on vain yksi suunta. Eteenpäin.

Cosmo lavalla Firenzessä alle vuorokausi sen jälkeen kun kaikki keikkakamat vietiin käsistä. Ihailtavaa periksiantamattomuutta!

Cosmo päätyi jopa Dolce & Gabbanan muotinäytöslavalle. On muuten aika päheet kuteet ja sheidit! Pyrin *tietenkin* samaan.

Kuva Cosmon instagram-tililtä.

Lapsuuden taikavoimat

Muistatko sen tunteen - tai varman tiedon - lapsuudesta, että pystyt mihin vain? Jos et muista, niin kaiva vähän syvemmältä muistojen arkistosta. Nimittäin siellä se on pölyn peitossa, lapsuuden kaikkivoipaisuus. Lapsi on kuin kirkas lamppu, joka palaa täysillä, uskoen omaan valovoimaisuuteensa ja kykyihinsä. Kyllä, osaan lentää! Kyllä, uskon keijukaisiin (tai joulupukkiin)! Kyllä, pystyn mihin vaan! Katso vaikka!

Valitettavasti me kaikki tiedämme mitä sitten tapahtuu. Elämä alkaa tapahtua, kerrostua päällemme ja se likaa hohdettamme niin, että se himmenee. Joku lähipiirin aikuinen kertoo sinulle joko ystävälliseen tai vähemmän ystävälliseen sävyyn mitä kaikkea et voi, et saa tai et kykene tekemään. Tai jos joku ei sitä sanoilla kerro, jokin tapahtuma tekee sen selväksi. Et vaan osaa, ei sinusta ole siihen. Anna periksi, luovuta, turha edes yrittää. Noilla kintuilla ei juoksijaa tule, tuolla lauluäänellä on parempi kun pysyt hiljaa, tai ei sinulle ole sitten tuota lukupäätä suotu. Kaikki me olemme kuulleet näitä itseämme koskevia "totuuksia" toisten suusta, ensin pyristelleet niitä vastaan ja sitten nielaisseet ne osaksi itseämme. 

Keräämme siis mukaamme elämän varrella ihmisten kommentteja siitä millaisia olemme heidän mielestään. Sinä olet rimppakinttu urheilijalupaus, sinä olet "tankki täyteen" -pullahiiri. Sinä olet surkimus ja kylillä mekastava hunsvotti, sinä olet ujo punasteleva mammanpoika, sinä sen sijaan olet fiksu ja pedantti maamme lupaus. Talletamme nämä sanat visusti sydämeemme ja kuorrutamme niillä itsemme. Meille syntyy minäkuva, ulkoapäin annettu. Otamme vastaan rooleja, mukaudumme tilanteisiin sen mukaan miten niissä oletetaan käyttäydyttävän. Kaikesta tästä muovautuu elämäntarinamme.

Entä oletko ollut tilanteessa, jossa sinun täytyy esitellä itsesi vieraille ihmisille? Tai kenties kirjoittaa lyhyt kertomus siitä millainen olet. Vähintäänkin CV:tä kirjoittaessa tai hakemuksia väsätessä täytyy päättää millainen tällä kertaa olen. Olenko luuseri, keskinkertainen vai superhyvä? Sillä kaikki elämänkokemukset voidaan pukea sanojen muotoon ja koristella ne joko kukkasin tai risuin, eli hehkuttaa kuinka upeita asioita olemme oppineet, tai kertoa kuinka epäonnisia olemme olleet (tässä seison enkä muuta voi kun taivaalta sataa ruskeaa mönjää niskaan). 

Kun mietit elämäntarinaasi ja sitä mitä kerrot itsestäsi muille (ja itsellesi), voit aina ottaa harteillesi luuserin tai voittajan viitan. Ja kyse on vain sanoista. Saman kokemuksen voi kertoa hyvin erilaisilla sanoilla, jotka kääntävät sisällön päälaelleen. Voit esimerkiksi olla selviytyjä tai tilanteen uhri. Voimme jopa olla elämäntarinamme uhreja. Olemme sepittäneet tarinan, johon uskomme ja jota välitämme eteenpäin ilman että se tulee useinkaan kyseenalaistettua.

Osallistuin tänään viimeistä kertaa Turun työväenopistossa pidetylle Meditaatio ja itsetutkimus -kurssille. Kuvittelin kurssille ilmoittautuessani, että kyseessä on perinteinen meditointitunti, jossa etsitään jotain syvempää olotilaa henkisten harjoitteiden kautta. Kurssi oli pikemminkin henkiselle epämukavuusalueelle astumista, minäkuvan riisumista ja ajatusten alasampumista. Kuka on minä? Mitä on ennen minää? Mitä ajatukset ovat, mistä ne tulevat, kuka ne havaitsee? Tässä vain osa tiukoista kysymyksistä, joita kurssilla käsiteltiin. 

Osa kurssilaisista ei kestänyt minäkuvansa kyseenalaistamista, sitä, että mitään minua ei ole, vaan että henkilöys on egon harhaa, ja lähtivät kurssilta kuvaannollisesti ovet paukkuen haukkuen sitä huuhaaksi. Miten niin minua ei ole olemassa? Miten niin elämä on muka täydellistä juuri tällaisena kuin se nyt sattuu ilmenemään? Mutta jos ei ole tottunut katsomaan asioita aivan eri lähtökohdasta kuin mihin on tottunut (minä olen, minä ajattelen, minä tunnen), se voi olla uhkaavaa. Minäkuva voi olla aikamoinen vankila, samoin kuin koko ajan jatkuva paremman elämän tavoittelu. Entä jos kaikki mitä on tarjolla onkin vain tämä tässä ja nyt? Raakana, keskeneräisenä ja mielestämme kovin epätäydellisenä.

Osa meistä elää koko elämänsä himmennin päällä, uskoen elämäntarinaansa, sen yhteen ja ainoaan totuuteen, niihin kerroksiin, joita lamppumme päälle on kasattu (oli kasaaja sitten minä itse tai ne muut). Osa sen sijaan alkaa miettiä, voisiko lapsuuden taikavoimat saada takaisin ja ihmetellä elämää joka päivä uusin silmin. Sädehtiä, elää juuri tätä hetkeä vapaana määritteistä, rooleista, kertomuksista ja kokemuksista. Kaikkivoipaisena, kirkkaana ja pelkistettynä. Hei, minä osaan! Minä voin ja pystyn! Ja minähän olen! Vapaa kaikesta ja vapaa kaikkeen.

Tälle "kiukulle" olen usein hymyillyt aikuisempana. Harvinaisen selkeää itsetutkimusta siis jo hyvin varhaisessa vaiheessa!

Minulle on täysi mysteeri miksi olisin halunnut pyykkäriksi (en edes omista pyykinpesukonetta) tai miksi muut olisivat luulleet minua tulevaksi laulajaksi. Ilmeisesti tykkäsin laulella itsekseni, ainakin Katri-Helenan Puhelinlangat laulaa oli automatkojen repertuaarissani. Kunnes kerran tulin kiusallisen tietoiseksi siitä, että laulamiseni aiheutti hilpeyttä etupenkillä. Laulaminen loppui siihen. 

Jos kissankellosta nykäisee, tuleeko sieltä taikavoimia?

Ihminen jää usein sairaskertomuksensa uhriksi ja siihen kiinni. Siksikin itsensä tutkiminen tyhjältä pöydältä tekee oikein hyvää. Sairas? Miksi? Kuka niin sanoo? Aika antaa silmälasit, joiden kautta asiat joko värittyvät ruusunpunaisiksi tai kirkastuvat kokonaan, niin ettei laseja enää edes tarvitse.