Leikki on kesken

Matkalla joulunvietosta kohti kaupunkia istuin viimeisen etapin lastenvaunussa. Minulla oli musiikit ja kuulokkeet mukana, jotta voisin välttyä korviavihlovalta parkumiselta ja riehumiselta, mutta jossain vaiheessa jouduin silti todistamaan itkukohtausta, kun joku lapsi parkui sydämensä kyllyydestä, että "nuo ei leiki mun kanssa". Siinä oli tosi kyseessä.

Tänä aamuna tuo hetki tuli mieleeni, kun mietin ihmisen kaipaamaa arvostusta. Pohjimmiltaan kaikki mitä teemme, juontaa lopulta arvostuksen kaipuuseen. Haluamme tulla nähdyksi, kuulluksi, ihailluksi, mutta ennen kaikkea hyväksytyksi.

Sen takia ihmiset tekevät mm. televisio-ohjelmia, kirjoittavat kirjoja, tekevät keksintöjä, panevat parastaan työssään, ylipäätään yrittävät jotain enemmän. Katso mitä osaan, katso kuinka hyvä olen, katso minkä arvoinen olen. Ja jos sinä näet minun arvoni, niin minä näen sen saman sinussa.

Ja sitten joku ei enää haluakaan leikkiä kanssasi. Toisin sanoen ei osoita enää arvostustaan sinulle, vaan vetää sen pois.

Ilmankos pikkulapsi alkaa itkeä, parkua, kutsuu äitiä tai isää apuun. Minua ei hyväksytä tällaisena kuin olen!

Isompikin lapsi aikuisen vaatteissa siinä alkaa epäillä itseään. Mitä tein väärin, miksi en enää kelpaakaan. Mitä läheisempi ihminen vetää hyväksyntänsä ja ihailunsa pois, sen kovemmin se sisuksissa kolahtaa.

Vaikka kasvamme aikuisiksi, meissä elävät silti lapsen refleksit. Joskus ei tarvitse kuin katsella kukkotappeluita politiikassa tai lapsellista kinastelua työpaikalla niin pääsee ihmisen ytimeen. Minä olin ensin! Minä osaan paremmin! Tuo toinen kiusaa minua!

Yksi hämmentävimmistä kokemuksista lapsuudessani oli se yksi ainoa päivä, kun kaikki halusivat juuri samaan aikaan leikkiä kanssani. Laskin silloin sormilla, että kahdeksan leikkikaveria tuli yhtä aikaa kolkuttelemaan ovelle, pihalle, soittivat olenko vapaa. Jostain syystä koin, etten voi leikkiä kaikkien kanssa yhdessä, vaan oli pakko sanoa niille seitsemälle, että nyt en voi. Kun sitten jäin sen yhden kaverin kanssa leikkimään, oli paha mieli niiden toisten puolesta, joille oli täytynyt sanoa ei.

Aikuisetkaan eivät aina voi leikkiä yhtä aikaa kaikkien kanssa. Tulee paha mieli, kun pitää sanoa yhdelle ei, jotta voi sanoa toiselle kyllä.

Minulle on nyt sanottu sen verran monta kertaa ei, että haikailen jo tuon kaukaisen lapsuusmuiston perään. Kunpa minä olisin jälleen se, joka päättää kenen kanssa alan tänään leikkiä. Ja kunpa kenenkään ei tarvitsisi pettyä, tuntea itseään loukatuksi tai poistyönnetyksi.

Sillä kaikki haluavat vain tulla hyväksytyiksi, kuulluiksi, nähdyiksi, arvostetuiksi. Omana itsenään, juuri tällaisena. Valmiina vain leikkimään yhdessä ja iloitsemaan toisten seurasta. 

Lapsi ei ole terve ellei se leiki.

Minä olen leikkinyt viime vuosina graffiteista ja katutaiteesta inspiroituvaa kuosisuunnittelijaa, fengshui-konsulttia, BaZi-astrologia, Italian matkailijaa, fengshui-videoiden ohjaajaa-leikkaajaa-juontajaa, kurssiopettajaa ja bloggaajaa. 

Mitä leikkiä seuraavaksi leikin ja kenen kanssa? En tiedä itsekään. Kesken on nimittäin niin monta haavetta ja projektia. Nähtäväksi jää saanko koskaan valmiiksi viime kesänä aloittamani videon "Fengshuita Turussa". 

Välillä elämä tulee omien suunnitelmien väliin ja on vaan pakko nostaa kädet pystyyn ja pitää tuumailutauko. Leikkiminen ei silti koskaan lopu, vaikka sen muoto muuttuisikin matkan varrella.
The game is still on!

Tulevaisuuden miehet

Lapsuuteni ensimmäisiä järisyttäviä miehiä oli Simon Le Bon. Jaetun lastenhuoneen seinällä oli Duran Duranin juliste (siskon), jonne kävin salaa piirtämässä sydämenkuvia Simonin kohdalle, muistaakseni kolme. Metroseksuaali kosketinsoittaja Nick Rhodes sai hänkin sydämeni, mutta muille jäsenille niitä ei tainnut enää jäädä jaeltavaksi, vaan saivat punaisesta tussista korkeintaan tahroja. Vaikka kaikki olivat lääpällään kirveestä veistettyyn basistiin John Tayloriin (vertaa Ridge Forresterin leukaperät), niin olin jo silloin erilainen nuori. 

Miesmakuni ei muutenkaan ole yleensä noudatellut suuria suosittuja ja muiden vetämiä (leuka)linjoja. En ole vielä tähän päivään mennessä ymmärtänyt Brad Pittin, Leonardo Di Caprion, Keanu Reevesin, Johnny Deppin tai David Beckhamin viehätysvoimaa. Eikä tarvitsekaan. Täytyy niille muillekin antaa mahdollisuus.

Omia nappejani ovat lähinnä painelleet säkenöivä älykkyys tai säkenöivät silmät ja hymy. Yleensä nämä eivät ole samaan ihmiseen mahtuneet. Kokeilinpa siis ensin yhtä, sitten toista. Molemmissa oli puolensa.

Kriteerini miehille ovat mielestäni sangen kohtuulliset. Ei saa tykätä urheilusta (ainakaan liikaa) ja mielellään olisi oltava jonkin sortin musikaalista lahjakkuutta. Ja jos musiikkimakumme eivät kohtaa, niin emme mekään. Jos tämän lisäksi mies saa muutkin napit kojelaudassani syttymään ja välkkymään, se on vain plussaa. En myöskään jaksa pelata mitään väsytyspelejä, joko ollaan tai ei olla. Draamaa näkee telkkaristakin.

Kun sitten on ollut tarpeeksi kauan jonkun kanssa suhteissa, niin saa epäilemättä alkaa vastailla kysymyksiin siitä, että milloinkas menette naimisiin, eh he heh? Koska en ole koskaan pitänyt naimisiin pääsemistä naisen elämän kohokohtana (vaan miettinyt, että siitä kai se alamäki alkaa), niin jossain vaiheessa otin tavakseni vastata, että sitten kun Duran Duran soittaa häissäni. Livenä.

En tiedä vielä mitä universumi vitsistäni on mieltä. Kaikkihan on periaatteessa mahdollista, vai mitä? Tällä hetkellä vain ei ole tuota sulhoakaan enää.

Sen verran olen kuitenkin nyt miettinyt noita tulevaisuuden miehiä (pidetään vielä monikko, niin ei suljeta mitään vaihtoehtoja tässä vaiheessa pois), että saisi se kyllä joku kansainvälinen häiskä olla. Kun on tottunut puhumaan ja ajattelemaankin vieraalla kielellä, voisi olla outoa yhtäkkiä rajoittaa yhteen kieleen. Vaikka suomi rikas ja rakas kieli onkin.

Ranskaa, venäjää tai puolaa en ryhdy opettelemaan, joten eikö se vaan voisi puhua italiaa? Kun sitä on tässä jo aika paljon treenattukin.

Mielellään sellainen omillaan hyvin toimeentuleva, jolla ei ole ex-vaimoja joka sormelle. Ja joka ei kippaa minulle syliin kirkuvia kakaroita, jotka kaipaavat äitiä. Rajansa kaikella.

On minua jo yksi milanolainen arkkitehti LinkedInissä liehitellytkin, mutta mistä sitä tietää onko näillä nainen joka rakennustyömaalla. Kuvakin oli aika pieni.

Mutta tämä yksi ehto miesten suhteen on melkein ylitse muiden. En lähde urheilijoiden perässä juoksemaan, enkä rasvaprosenttia tiristämään, että pysyisin juuri oikeassa ikäryhmäni painosarjassa. Lisäksi en kestä urheiluradiota, urheiluruutua tai mitään urheilua. Sitä on meinaan kuunneltu koko lapsuus ja vielä edelleenkin. Nej danke. Mutta jos Thegiornalistien laulaja ja jalkapallofanaatikko Tommaso Paradiso kysyisi, että lähtisinkö stadionille, niin lähtisin. Kunhan tulisi vielä jokin parempi ottelu sen jälkeen ja niin sanotut jälkihiet.

Oikeastaan olisi mukava, jos tällä uudella miehellä olisi vaikka sellainen viinitila, jossa viiniköynnökset vaan jatkuvat silmänkantamattomiin ja niiden välistä pilkottaisi Välimeri. Voin mielelläni auttaa sommelier-hommissa iltaisin ja kertoa mielipiteeni uusimman sadon suutuntumasta ja tanniineista. Eiköhän siinä kuuman mutta varjoisan pergolan alla kirjalliset tavoitteetkin saa rohkaisuryyppyä ja kummasti alkaa markkinointipuheet sujua kun on ensin nautiskellut elämän eliksiiriä. Joo, ja sitä rakkauttakin.

Ja tiedätkö, siinä lipitellessä ja elämästä nauttiessa saattaa välillä tulla vähän suolaisen nälkä, joten eiköhän tämä tulevaisuuden Ken-mies voisi olla aika oiva kokkikin. Siinä se pyöräyttäisi viiriäisen munat ja raakamakkarat pöytään alta aikayksikön. Jälkiruokaakin olisin vailla.

Eli siis pitää olla viinitila Italiassa ja puhua paikallista kieltä, olla mielellään hyvä kokki ja varsinainen viinien connoisseur.

Eli sehän on siis...
Jyrki Sukula. 

Öö.

Kysymys kuuluukin, kumman kaa? Viekö Jyrki Sukulan pöperöt ja viinitilukset voiton Simon Le Bonin kirkkaankäheistä äänihuulista?

Mutta Simonistakin on tullut jo vanha mies tuoreimpien kuvien perusteella. Pitäisikö vaan ruveta puumaksi?

Lapsuuden taikavoimat

Muistatko sen tunteen - tai varman tiedon - lapsuudesta, että pystyt mihin vain? Jos et muista, niin kaiva vähän syvemmältä muistojen arkistosta. Nimittäin siellä se on pölyn peitossa, lapsuuden kaikkivoipaisuus. Lapsi on kuin kirkas lamppu, joka palaa täysillä, uskoen omaan valovoimaisuuteensa ja kykyihinsä. Kyllä, osaan lentää! Kyllä, uskon keijukaisiin (tai joulupukkiin)! Kyllä, pystyn mihin vaan! Katso vaikka!

Valitettavasti me kaikki tiedämme mitä sitten tapahtuu. Elämä alkaa tapahtua, kerrostua päällemme ja se likaa hohdettamme niin, että se himmenee. Joku lähipiirin aikuinen kertoo sinulle joko ystävälliseen tai vähemmän ystävälliseen sävyyn mitä kaikkea et voi, et saa tai et kykene tekemään. Tai jos joku ei sitä sanoilla kerro, jokin tapahtuma tekee sen selväksi. Et vaan osaa, ei sinusta ole siihen. Anna periksi, luovuta, turha edes yrittää. Noilla kintuilla ei juoksijaa tule, tuolla lauluäänellä on parempi kun pysyt hiljaa, tai ei sinulle ole sitten tuota lukupäätä suotu. Kaikki me olemme kuulleet näitä itseämme koskevia "totuuksia" toisten suusta, ensin pyristelleet niitä vastaan ja sitten nielaisseet ne osaksi itseämme. 

Keräämme siis mukaamme elämän varrella ihmisten kommentteja siitä millaisia olemme heidän mielestään. Sinä olet rimppakinttu urheilijalupaus, sinä olet "tankki täyteen" -pullahiiri. Sinä olet surkimus ja kylillä mekastava hunsvotti, sinä olet ujo punasteleva mammanpoika, sinä sen sijaan olet fiksu ja pedantti maamme lupaus. Talletamme nämä sanat visusti sydämeemme ja kuorrutamme niillä itsemme. Meille syntyy minäkuva, ulkoapäin annettu. Otamme vastaan rooleja, mukaudumme tilanteisiin sen mukaan miten niissä oletetaan käyttäydyttävän. Kaikesta tästä muovautuu elämäntarinamme.

Entä oletko ollut tilanteessa, jossa sinun täytyy esitellä itsesi vieraille ihmisille? Tai kenties kirjoittaa lyhyt kertomus siitä millainen olet. Vähintäänkin CV:tä kirjoittaessa tai hakemuksia väsätessä täytyy päättää millainen tällä kertaa olen. Olenko luuseri, keskinkertainen vai superhyvä? Sillä kaikki elämänkokemukset voidaan pukea sanojen muotoon ja koristella ne joko kukkasin tai risuin, eli hehkuttaa kuinka upeita asioita olemme oppineet, tai kertoa kuinka epäonnisia olemme olleet (tässä seison enkä muuta voi kun taivaalta sataa ruskeaa mönjää niskaan). 

Kun mietit elämäntarinaasi ja sitä mitä kerrot itsestäsi muille (ja itsellesi), voit aina ottaa harteillesi luuserin tai voittajan viitan. Ja kyse on vain sanoista. Saman kokemuksen voi kertoa hyvin erilaisilla sanoilla, jotka kääntävät sisällön päälaelleen. Voit esimerkiksi olla selviytyjä tai tilanteen uhri. Voimme jopa olla elämäntarinamme uhreja. Olemme sepittäneet tarinan, johon uskomme ja jota välitämme eteenpäin ilman että se tulee useinkaan kyseenalaistettua.

Osallistuin tänään viimeistä kertaa Turun työväenopistossa pidetylle Meditaatio ja itsetutkimus -kurssille. Kuvittelin kurssille ilmoittautuessani, että kyseessä on perinteinen meditointitunti, jossa etsitään jotain syvempää olotilaa henkisten harjoitteiden kautta. Kurssi oli pikemminkin henkiselle epämukavuusalueelle astumista, minäkuvan riisumista ja ajatusten alasampumista. Kuka on minä? Mitä on ennen minää? Mitä ajatukset ovat, mistä ne tulevat, kuka ne havaitsee? Tässä vain osa tiukoista kysymyksistä, joita kurssilla käsiteltiin. 

Osa kurssilaisista ei kestänyt minäkuvansa kyseenalaistamista, sitä, että mitään minua ei ole, vaan että henkilöys on egon harhaa, ja lähtivät kurssilta kuvaannollisesti ovet paukkuen haukkuen sitä huuhaaksi. Miten niin minua ei ole olemassa? Miten niin elämä on muka täydellistä juuri tällaisena kuin se nyt sattuu ilmenemään? Mutta jos ei ole tottunut katsomaan asioita aivan eri lähtökohdasta kuin mihin on tottunut (minä olen, minä ajattelen, minä tunnen), se voi olla uhkaavaa. Minäkuva voi olla aikamoinen vankila, samoin kuin koko ajan jatkuva paremman elämän tavoittelu. Entä jos kaikki mitä on tarjolla onkin vain tämä tässä ja nyt? Raakana, keskeneräisenä ja mielestämme kovin epätäydellisenä.

Osa meistä elää koko elämänsä himmennin päällä, uskoen elämäntarinaansa, sen yhteen ja ainoaan totuuteen, niihin kerroksiin, joita lamppumme päälle on kasattu (oli kasaaja sitten minä itse tai ne muut). Osa sen sijaan alkaa miettiä, voisiko lapsuuden taikavoimat saada takaisin ja ihmetellä elämää joka päivä uusin silmin. Sädehtiä, elää juuri tätä hetkeä vapaana määritteistä, rooleista, kertomuksista ja kokemuksista. Kaikkivoipaisena, kirkkaana ja pelkistettynä. Hei, minä osaan! Minä voin ja pystyn! Ja minähän olen! Vapaa kaikesta ja vapaa kaikkeen.

Tälle "kiukulle" olen usein hymyillyt aikuisempana. Harvinaisen selkeää itsetutkimusta siis jo hyvin varhaisessa vaiheessa!

Minulle on täysi mysteeri miksi olisin halunnut pyykkäriksi (en edes omista pyykinpesukonetta) tai miksi muut olisivat luulleet minua tulevaksi laulajaksi. Ilmeisesti tykkäsin laulella itsekseni, ainakin Katri-Helenan Puhelinlangat laulaa oli automatkojen repertuaarissani. Kunnes kerran tulin kiusallisen tietoiseksi siitä, että laulamiseni aiheutti hilpeyttä etupenkillä. Laulaminen loppui siihen. 

Jos kissankellosta nykäisee, tuleeko sieltä taikavoimia?

Ihminen jää usein sairaskertomuksensa uhriksi ja siihen kiinni. Siksikin itsensä tutkiminen tyhjältä pöydältä tekee oikein hyvää. Sairas? Miksi? Kuka niin sanoo? Aika antaa silmälasit, joiden kautta asiat joko värittyvät ruusunpunaisiksi tai kirkastuvat kokonaan, niin ettei laseja enää edes tarvitse.

Mökki-fengshui

Kesä ja kärpäset, tai oikeammin hytinä ja hyttyset. Olen jälleen Kainuussa hellettä metsästämässä, mutta sade on ainoa varma asia Suomen suvessa, se ei petä koskaan. Siksipä onkin aikaa pyöritellä mielessä fengshui-kysymyksiä ja sitä kuinka ne sopivat mökkiympäristöön.

Mökillä on kaikki yleensä vähän viehättävästi vinksin vonksin ellet sitten kuulu siihen otaksuttavaan vähemmistöön, jonka kakkoskoti on vimpan päälle varusteltu. Mökillehän on lupa tuoda vanhat huonekalut ja tavarat, hieman kolhiintuneet astiat, kulahtaneemmat kengät ja käytöstä poistetut patjat ja petivaatteet. Joidenkin mielestä tällainen dumppaaminen on hirveä synti, toiset taas pitävät sitä oikein järkevänä tarkan markan strategiana. Minulla on jalka vähän molemmissa leireissä.

Meidän mökillämme, joka on pieni saunamökki Oulujärven, tuon Kainuun meren, rannalla, on perittyjä huonekaluja ja sitten niitä ikuisia kalusteita, jotka ovat eläneet mukanamme niin kauan kuin muistan. Vanhempani teettivät kokopuisia huonekaluja joskus 60-70-luvulla ja sen aikakauden kalusteita löytyy sieltä täältä, koska ne ovat tukevia ja hyvistä materiaaleista tehtyjä. Eihän sellaisia nyt vaihdeta uusiin muotivirtausten takia! Maalia vähän pintaan ja verhoilu uusiksi ja taas mennään vuosikymmen eteenpäin. Todennäköisesti kaksi.

Mökin hauska puoli onkin muistoissa, joita kaikki nämä vanhat tavarat herättävät. Tuo lamppu on ostettu silloin sieltä ja sieltä, tämä keinutuoli on mummon vanha ja tuo koirapatsas minulla oli jo lapsuudessani. Näen kyllä fengshuin silmin, että keinutuoli tukkii huoneen keskustan ja sitä täytyy ohikulkeakseen siirtää noin kymmenen kertaa päivässä, mutta kuka nyt kaikkien lempituolista voisi luopua? Se, että se on auttamattomasti tiellä, on vain sivuseikka.

Mökkifengshuissamme on pääosat erittäin hyvin kohdallaan (kuten talon suojattu sijainti tontilla ja sisäänkäynnin suunta järven puolella), mutta joitakin pieniä puutoksia. Punkkamallisissa sängyissä ei ole fengshuin suosittelemia päätyjä eikä yöpöytiä, vessaan pitää könytä seinän vierestä toisen yli ja hirsiparrut osoittavat otsaan nukkuessa. Minkäs teet? Toistaiseksi en yhtään mitään, sillä mökki on vanhempieni valtakuntaa.

Mökkimme on ahdas soppi, mutta asuntovaunuiluun pienestä pitäen tottuneena se on pikkuseikka. Ulkona riittää lääniä senkin edestä. Itse majoitun piha-aittaan, jossa saa maailman parhaat unet. Ehkä se on yksi syy siihen, miksi kesäohjelmani on aina se yksi ja sama: matkaan mökille niin pitkäksi aikaa kuin vain mahdollista. Linnunlaulu ja sateen ropina ei kuulosta missään yhtä oikealta kuin aitassa peiton alla kirja kourassa, valoisaa pohjolan yötä ihmetellen. Kaikki on tuttua ja turvallista, lapsuudenkodin huonekaluja myöten. Ai katsos, tuossa onkin ala-asteella puukäsityötunneilla väsäämäni seinähylly, jossa on "liekkivärjäys" - sopii tänne aittaan kuin nakutettu, katseilta piiloon. 

Mitähän fengshui sanoisi kaikista näistä vanhoista energioista, joita tavaroihin kätkeytyy? Varmaankin, että niissä on vanhojen omistajien sielua vielä mukana. Kävin hiljattain tutkimusretkellä ukkilassa ja siellä on kaapeissa kaikki vanhat tavarat aivan kuten ukin vielä eläessä. Voisi sanoa, että tunnelma on pysähtynyt 20 vuoden taakse. Hämähäkin verkkoja on kattojen nurkissa, verhoja ei ole pesty ties milloin ja kaapista löytyy ukin vanhoja kalsareita ja ruskea kalastustakki, jonka muistan lapsuudestani. Jotakuta voisi ruveta ahdistamaan enkä virallisesti fengshui-konsulttina tällaista menneeseen jämähtämistä varmaan suosittelisi, mutta talossa on silti aivan ihana menneiden aikojen tunnelma, joka vie lapsuuden muistoihin. Tuoksu on sama, tavarat ovat omilla paikoillaan ja voisi hyvin kuvitella, että sieltä se ukki tai mummo kohta on tulossa pihalta sisään. Taidan itsekin nuortua hetkeksi. Ja kas, lukioaikojen hupparini roikkuukin eteisen naulakossa. Antaa sen jäädä siihen.

Jos asunnossa on hyvä henki ja se tuo vain nostalgista kaipausta mukanaan, ei ole mitään syytä alkaa pistää kaikkea uusiksi. Ei ole mitään haamuja tai negatiivistä energiaa, joka pitäisi häätää pois. Älä erehdy pitämään fengshuita vain "kaikki pois ja uutta energiaa tilalle" -tyylisenä siivousmaniana. Sillä jos jokin ei ole rikki, niin sitä ei myöskään tarvitse korjata. Mummolan, sittemmin ukkilan, energiat ja menneiden vuosikymmenten erikoiset värisävyt seinillä (oranssia, turkoosia, vihreää, keltaista ja vaaleanpunaista sulassa sovussa), pitävät muistoja elossa. Ilman niitä muisti voisi tehdä tepposet ja moni yksityiskohta hiipua. Minulle ainakin paikkoihin liittyy tunneside ja täysin uuteen ja moderniin asuntoon - tai mökkiin - sellaista voi olla vaikea luoda. Eikä vanhaa aina tarvitse puhdistaa ja puleerata uuden veroiseksi. Voinkin samassa hönkäyksessä heti mainita, että ukkilan verhot kävivät sittemmin pesukoneen kautta kääntymässä ja pesukone päätti puolestamme, että niiden käyttöikä oli lopussa. Koneen pohjalta löytyi vain vanuttunutta verhoriekaletta. Mikään ei siis ole ikuista, mummon verhotkaan.

Entä ne kaikki rikkimenneet, "kyllähän tämä vielä menee" esineet ja asiat? Mökkimme rantasaunan vanha ikkunalasi on ollut vuosikymmeniä haljennut, ovet nojailevat ties missä asennossa ja vanha pihalla seisova päärakennus, jota ei aiemman homeongelman vuoksi enää voi käyttää kuin varastona, on syönyt sisäänsä suvun historiaa monessa sukupolvessa. Aina silloin tällöin jollekulle meistä iskee hävitys ja kauhistus -kohtaus, jolloin aitan vinttiä siivotaan ja tyhjennetään tai komeroiden piilottelemia kippoja karsitaan. Joku toinen taas sanoo painokkaasti, että tuota nyt ei ainakaan heitetä pois. Vasta viime viikolla törmäsin 20 vuotta vanhoihin lenkkareihini, joita en tiennyt olevan enää olemassakaan, kun äiti kysyi, että käytätkö näitä muuten vielä. Täältä löytyy kumpparia, monoa ja hiihtopukua kahdeksankymmentäluvulta ja aina joku niistä saa lähtöpassit. Toiset jäävät vielä odottamaan vuoroaan, vaikka eihän niitä kukaan enää käyttämään rupea. 

Kuulostaako tutulta? Veikkaan, että tällaista se on ainakin 70 prosentilla suomalaisten mökeistä. Monilla suvussa kulkenut mökki tai kotipaikka on suora yhteys omaan historiaan ja tunnemuistoihin ja siellä niiden kanssa on lupa herkistellä. Jos tilaa löytyy, ketään ei suuremmin ärsytä ja hylkytavarat ovat enimmäkseen poissa silmistä, niin en anna mitään fengshui-tuomioita. Jokainen suvun muistoesine ja lapsuuden leikkikalu ansaitsee tulla hillotuksi ainakin jonkun aikaa ennen lopullista päätepysäkkiä. Vanhat virttyneet verkkaritkin voivat olla vapauttavia, sillä suomalaisessa mökkielämässä ihaninta on vapaus olla au naturel. Ilman krumeluureja, yhtä luontoäidin kanssa. Se jos mikä on aitoa fengshuita.

Siinä se on, mennyt elämä jos toinenkin säilöttynä pakettiin iloisessa mökkisekamelskassa.