Siivoussäpinät

Kotimatkalla mökiltä takaisin Turkuun päin sain yhteydenoton Turun Sanomien toimittajalta, joka oli kiinnostunut tekemään juttua fengshuista. Kiva! Missä nähdään ja tavataan? Ai meillä? Mainiota, täytyykin vähän siivota.

Olin jo muutenkin miettinyt, että kaipaan kotiin vähän uutta energiaa ja perusteellisen kuurauksen, joten mikä parempi syy kuin valokuvaajan ja toimittajan tulo kotiin. Milloin olinkaan viimeksi siivonnut, katsotaanpas. Ettei ollut peräti huhtikuussa? Vai kesäkuun alussa? Olin niin energeettisesti nuivahtanut touko-kesäkuussa, ettei muistikaan enää pelaa. Siksipä juuri halusin tehdä kotiini energiapuhdistuksen, eli space clearingin. Sitähän ei likaiseen kotiin kannata tehdä, joten luutun varteen on ensin tartuttava.

Kolme päivää aikaa, hyvä. Täytyy siis pestä ikkunat, ripotella merisuolaa nurkkiin, imuroida ja mopata, pyyhkiä pölyt, järjestellä tavarat, ojennella asiat ja kilisytellä ja savuttaa kämppä uuteen uskoon. Entäs tuo keittiön katto? Ehtisikö sen maalata? Tulevat vielä tänne ja ajattelevat, että onpa nuhruinen kämppä, ei ole kyllä fengshuita nähnytkään. Tuokohan yhtään lisää kredibiliteettiä, jos sanon, että kattomaali on kyllä jo ostettu, mutta en ole vielä ehtinyt tässä kiireemmiltäni.

Kun olin avustajana Koti ja Keittiössä ja Avotakassa, kuulin juttuja kodeista, jotka olivat siivottomassa kunnossa ja toimittaja joutui ensin raivaamaan ja luuttuamaan ennen kuin päästiin edes kuvauksia aloittamaan. Päätin, että niin ei käy minun kotonani. Ikkunoiden männynsiitepölykuorrutus ei ehkä näy kameran linssin takaa sanomalehden lukijalle asti, mutta minua se häiritsi. Sitäpaitsi olin keväällä pessyt ikkunat Lidlin astianpesuaineella, joka jätti lasin pintaan vain harmaan kalvon eikä juuri paljon muuta. Opinpahan sen, että seuraavan kerran en käytä kyseistä pesuainetta astioihin, ikkunoista puhumattakaan. Laita lapsi asialle ja tee itse perästä -fiilishän siitä tuli, kun ikkunat piti uudelleen pestä. Nyt säihkyy - tai siis ainakin näkee läpi. Hönkäys käteen ja rinnan kiillotus. Hyvä, sä teit sen!

Ennen kuin pääsin varsinaiselle imuri-moppi-osastolle, piti pyyhkiä pölyt. Kuinka paljon sähkölaitteet voivatkaan imeä pölyä ympärilleen. Sormitesti näytti, että tuonne jäi vielä kerros harmaata untuvaa. Peilit, vessanpönttö, lavuaarit. Siivouskaappi on aikamoisessa epäjärjestyksessä, pitäisikö sitä järjestellä? Takit ja kengät nyt ainakin eteisestä piiloon, niin että jää tyylikkäästi vaan muutama takki roikkumaan, ikään kuin täällä olisi aina näin seesteisen tyhjää.

Olohuoneeseen upposi tunti jos toinenkin, sillä se edustaa pienoiskoossa koko kotia ja sen ilmansuuntia. Pikkupöydät ja lamput lähtivät seilaamaan huoneen laidalta toiselle, palasivat takaisin ja etsivät uutta, fengshuimaisempaa, asentoa. Taulujen kanssa meinasi taas tulla kriisi ja uskonpuute, maalasin yhtä passepartoutia vaaleammaksi, jotta se sopisi muiden joukkoon paremmin. Kukkia ja huonekasveja piti ostaa lisää, jotta huoneen energiatasot nousevat. Pikkuesineitä, onko niitä liikaa? Jaksanko katsella näitä vielä? Tuottavatko nämä minulle iloa? Mihin minä kaikki nämä tavarat tungen? Helkkari, kohta tuikkaan kyllä koko roskan tuleen! Ai niin, ajatukset voivat manifestoitua todeksi, perunkin tuon äskeisen, ettei tule jotain yllätystulipaloa. Eiku räjäytetään vaan koko paska! Onhan näitä jo kateltu.

Minulle tuli fengshui-kriisi. Onko tämä nyt varmasti fengshuin mukaista? Näyttääkö tämä siltä, että täällä asuu fengshui-konsultti? Millainen fengshui-konsultin kämppä ylipäätään pitäisi olla? Ajattelevat vielä, että tällainen kuppainen kaksio kerrostalossa. Missä herraskartano ja tilukset tai edes edustava omakotitalo? Jos kärsisin astmasta, niin tässä kohtaa olisi pitänyt kaivaa astmapiippu esiin hengityksen salpautuessa. Okei, hengitä syvään. Olet asunut jo 12 vuotta täällä, kyllä tämä on hyvä asunto, muuten olisit jo muuttanut pois. Jokainen koti on fengshui-koti. Koti on mielentila. Suitsuke palamaan ja namaste. Kyllä se siitä.

Kun sain uudet huonekasvit paikoilleen, esineet karsittua tai piilotettua ja kämpän kiiltämään, iski vielä viime hetken ärsytys. Tämä lattia on jo niin nähty! Listat on kulahtaneet, en kestä. Tartuin kattomaalipurkkiin, siihen joka oli odottamassa, ja vetelin ensihätään keittiön lattialistat valkoisiksi. Sitten vähän ovenkarmia ja oveakin... Lopulta käskin itseni lopettaa. Ei ne listat kuitenkaan kuvassa näy. Todennäköisesti keittiössä ei edes oteta yhtään valokuvaa. Olin silti tyytyväinen itseeni, sain kolmessa päivässä hurjasti aikaan, kun oli pieni ulkoatuleva kimmoke. Tulkaa toistekin käymään, niin saan yhtä hyvän siivousmoodin päälle.

Onneksi keskityin niin kovasti siivousurakkaan, etten ehtinyt liikaa miettiä mitä pistän päälle, mitä sanon tai miltä näytän. Tukan juurikasvun kyllä värjäsin ja ajelin säärikarvat, ihan vaan siltä varalta, että... Päätin, että on ihan turhaa miettiä etukäteen mitä voisin sanoa, kun en tiedä kysymyksiäkään. Enköhän jotain läppää osaa heittää ja fengshui-asiat nyt on kuitenkin aika hyvin tuoreessa muistissa. Kunhan en vain näyttäisi lihavalta ja vajaamieliseltä kuvissa. Se kun saattaisi karkottaa potentiaaliset asiakkaat tiehensä.

Viimeistelin putsausoperaation koko kodin energiapuhdistuksella. Olin jo mökillä katsonut Denise Linnin, space clearingin oppiäidin videoita ja lukenut hänen kirjaansa Space Clearing A-Z. Halusin ottaa käyttöön muutaman uuden häneltä oppimani kikan ja kertakaikkiaan räjäyttää lian pois kodin uumenista ja tuoda uutta pulppuavaa, säkenöivää voimaa tilalle. 

Tein olohuoneeseen kotialttarin, toin siihen kaikki energiapuhdistuksessa tarvittavat esineet ja elementit. Kukkia edustamaan puuenergiaa, kiviä maadoittumiseen, vuorikristalleilla ja ruusukvartsilla aktivoitua vettä, kynttilän, sulan, äänimaljan, tuulikellot, kuivatun salvianyytin. Keskityin mielessäni ja pyysin kotiini uutta energiaa, uusia alkuja, vanhasta luopumista, onnellisia asukkaita, seikkailuja maailmalla ja luovuutta. Kiersin huoneet yksi kerrallaan ensin tuulikelloja kilistäen, sitten äänimaljaa soittaen. Savustin salvialla ja sulalla kaikki nurkat kiertäen huoneessa ympyrää. Pirskottelin sormillani energisoitua vettä ja siunasin huoneet. Palasin kotialttarille vielä hetkeksi seremonian viimeistelemiseksi. Sen jälkeen pesin käteni energisoidussa vedessä suolalla ja kävin pesulla hikisen urakkani päätteeksi, sielläkin suolalla kehoni energiakenttää puhdistaen. Olin siis valmiina, kotia ja kehoa myöten. Ja kun minulta haastattelussa kysyttiin, mitä olen itse fengshuista saanut, vastausta ei tarvinnut yhtään miettiä. Mielenrauhaa. 

Vierailua ehkä edelsi kiivas kuuraaminen, hirveä sisustushötkyily ja piinkova pähkäily, mutta nyt on hyvä olla. Uudet energiat on saatu liikkeelle ja koti on kerrankin suorastaan sereeni. Joo, ehkäpä se fengshui-konsultti voisi tosiaan asua vaikkapa näin.

Energiapuhdistuksen välineistöä.

Aina vaan lomalla! Ainakin ajatuksissa. Palmut tuovat etelän tunnelmaa.

   

Mikään ei piristä niin kuin pinkki!

Telkkaria katsellessa ei kaivata liikaa muita visuaalia virikkeitä.

 

Keittiö sai luonnon omaa lääkettä lähimetsästä.

Lantti ajatuksistasi. Pöyhin hiukan vaurauskulhoakin.

Visuaalinen roina

Sitä mukaa, kun hyvinvointitrendi kasvaa, yhä useampi alkaa tiedostaa, että länsimainen nykyihminen tuppaa täyttämään nurkkansa ääriään myöten tavaralla ja että tämä paha tavara alkaa tehdä jäynää elämälle. Uudentuntuinen ajatus, jonka poimin Marie Kondon kirjasta oli, että on myös olemassa visuaalista roinaa, joka kiusaa meitä alitajuisesti.

Visuaalinen roina voi olla mitä vain, johon silmä tarttuu kiinni ohikulkiessaan. Silmä näkee, aivo prosessoi, eli turhaa kaistanleveyttä kuluu tiedon käsittelemiseen. Kannattaakin miettiä mitä kaikkea visuaalista roinaa kotona voisikaan olla. Jääkaappimagneetit. Edestakaisin seilaavat muistilaput. Lehti- ja mainospinot. Likapyykkivuori. Puhtaiden pyykkien vuori. Harrastusvälineet. Ja ne lattioilla pölyyntyvät johtokasat!

Itselläni on kaksi - ainakin - kipukohtaa kotona, joihin katse aina osuu. Eteisen naulakko ja keittiön oveen kiinnitetyt lippulappuset. Vaikka molempien sisältö on mitä hyödyllisin, niin esteettinen elämys ei. Samoin olen visuaalisen roinan nimissä alkanut istua selkä keittiön työtasoja kohti, sillä en voi nauttia puhtain omintunnoin ruoasta, jos tiskipöytä kuiskailee minulle painokkaasti, että taas luistit hommistasi, lurjus. Paljon parempi on katsella joko auringon leikkiä vastapäisen talon ulkoseinillä tai inspiroivaa kuvaa lomakohteesta.

Samoin joka kerta kun kuljet mietelausetaulun ohi, se rekisteröityy. "Happiness is not a destination, it is a way of life" kuulostaa omaan korvaani vähän hauki on kala -tyyliseltä jankutukselta. Silmät eksyvät siihen vessamatkalla ja taas pitää tankata se sana sanasta. Jos ei tajunnan tasolla, niin alitajunnan tasolla ainakin. Ehkä kepeämpi versio aivoille voisi olla vaikka "Ole iloinen" tai "Nauti elämästä". Tosin huonoina päivinä mikään tuskin ärsyttää enemmän kuin yltiöpositiivinen mietelause. Jokainen päättänee itse menevätkö mietelauseet kivan tsemppauksen vaiko ärsyttävyyden, eli visuaalisen roinan, puolelle.

Varsinaista visuaalisen roinan aikakautta eletään varmasti jokaisessa lapsiperheessä, silloin kun lelut ja legot on levitelty ympäri olohuoneen lattiaa, kurakamppeet ovat vallanneet eteisen kulkuväylät ja keittiön pöydän ympärys on mopattu leivänmuruilla ja ruoantähteillä. Uuh, otan osaa. Itse voin vain keskittyä miettimään, että noiden eteisen takkien värit eivät oikein soinnu toisiinsa... 

Arki tuntuukin olevan visuaalisuudelle melkoinen haaste. Moni asuu pienessä asunnossa, jossa ei ole kunnon pyykinkuivaustiloja. Niinpä arki tahdittuu pyykkäämisen ja "liputuspäivien" mukaan - välillä lakanat kuivuvat ovenkarmeissa ja sukkien esiinmarssi tervehtii kuivaustelineistä, joita pahimmillaan täytyy siirrellä sitä mukaa kun haluaa mennä suihkuun tai ylipäätään päästä ovesta ulos. Tuntuu, ettei edes fengshui kykene tarjoamaan tähän dilemmaan ratkaisua. Paitsi ehkä siirtymisen käyttämään taloyhtiöiden pyykkitupia. Itselläni esimerkiksi ei ole pesukonetta, vaan olen ulkoistanut pyykinpesun. Homma täytyy valitettavasti edelleen itse tehdä, mutta kuivausoperaatio käy näppärästi pyykkituvan kuivaushuoneessa eikä märkien pyykkien kanssa tarvitse jakaa elämäänsä. 

Visuaalisen roinan näkökulmasta minimalistit ovat valinneet aivan oikean polun. Mikä rauha, mikä tyhjyys! Kun ympäristö ei pursua ärsykkeitä, voi keskittyä siihen, mikä kullekin on olennaista. Se, miten tuollainen askeettinen ja täydellisyyttä hipova koti luodaan, tai oikeastaan miten sellainen arjessa säilytetään, on pieni mysteeri. Jos vähiin neliöihin täytyy mahduttaa koko elämän toiminnot (ja koko elämän tavarat), niin väkisinkin jossain kohti mennään ronskimmalla otteella rimaa hipoen. Eri ääripää on sitten keräilijät. Jos olohuoneen seinän täyttää tuhat kukkopilliä, silitysrautaa tai käsinukkea, se voi olla vierailijalle kakisteleva kokemus, mutta itse omistajalle jokapäiväinen ilonlähde.

Visuaalinen roina voi olla suuri haaste myös innokkaille sisustajille, jotka ihastuvat aina uusiin trendikkäisiin kauden sisustustuotteisiin, niinsanottuihin "musthaveihin". Kun laittaa monta ihanaa asiaa yhteen, kokonaisuus ei enää välttämättä olekaan niin ihku. Pitäisi ymmärtää milloin liika on liikaa ja lepuuttaa vanhoja tavaroita, jos uusia on pakko saada. Tämä on vaikeaa, jos hamstraaminen on verissä eikä malttaisi pistää suosikkiesineitään jäähylle. Hyvä idea saattaisi olla se, että feikkaa kotiinsa asuntoesittelyn. Silloinhan pitää karsia ja karsia, jotta potentiaaliset asunnon ostajat näkisivät itse asunnon, eli itse metsän puilta. Sitä varten tarvitsisi varmaan ison varaston. Ja sitten pitäisi päättää, kummasta nojatuolista luopuu visuaalisen roinan ja estetiikan nimissä: siitä, jossa on todella hyvä istua vai siitä, jonka on itse vaivalla verhoillut...

Sanoisinkin, että visuaalinen roina on ihan yhtä kova luu purtavaksi kuin muukin kaapin täyte, jota yritetään piilotella. Oikeastaan, sehän käy suoraan silmille. Minulle on sanottu asunnostani, että "täällä on paljon katseltavaa." Nostan kädet pystyyn. I rest my case. 

* Visuaalisen roinan nimissä tässä postauksessa ei ole kuvaa. *