Tunnetsunami

Voi pojat, mitkä energiat! Tytöt, tekin olette ehkä tunteneet sen nahoissanne. Minä ainakin olen. Ensin tuli sadonkorjuun täysikuu Kaloissa. Se alkoi iloisesti, olin voimani tunnossa ja tuijottelin kirkasta, maagista täysikuuta taivaalla pari iltaa. Sitten tuli pudotus, emotionaalinen tsunami. Olihan siitä jo varoiteltu taroteissa, mutta vasta kun jouduin tuon korkean aallon yliajamaksi, tiesin, mistä puhutaan.

Tunteita ei vaan voinut hillitä, omia sanomisiaan ei voinut hillitä. Niinpä annoin tulla täyslaidallisen molempia. Niin, tehkää kuten sanon, älkääkä kuten itse teen. Mutta oli pakko sanoa, ja vielä oikein painavasti. Täydenkuun energia vaati sitä.

Kun siitä tsunamista selvisin, tulikin Marsin kolmio Plutolle. Sitten muuten mentiin taas. Olin täynnä liikkeellepanevaa energiaa ja tehtävälistallani pyörineet hommat tuli kaikki tehtyä alta aikayksikössä vimmaisella voimalla. Sain jopa viimein kysyttyä ex-mieheltäni, että joko hakisit omaisuutesi. Erostamme kun on kohta jo puolitoista vuotta.

Heti alkoi tapahtua, ja se varmaan taas johtuu siitä, että Saturnus lakkasi perääntymästä. Staattinen, nyt ei tapahdu mitään -periodi tuli tiensä päähän ja Saturnus antoi toiminnalle suunnan. Vetkuteltu, vatkuteltu ja viivytelty asia olikin äkkiä sovittu, muuttoauto Italiaan asti tilattu – ja emotionaalinen tsunami taas päällä. Menin aallon alle niin, että korviin meni suolavettä ja silmistä tuli sitä ulos. Eron tuska piti taas käydä läpi, sillä Saturnus käski. Vain sillä tavalla pääset eteenpäin.

Kun aaltoilee tunteesta toiseen, topakasta tomeruudesta kipunoivaan vihaan, ikävästä ja surusta kaikenkattavaan rakkauteen, tuntee olevansa vähän tuuliajolla, haaksirikkoinen. Vähän rikki, vieläkin.

Viimeinen puolivuotinen on ollut sisäänpäinkääntymisen aikaa, tunteiden lajittelun ja analysoinnin aikaa, sillä planeetat ovat olleet levolla, pysähtyneitä. Itselläkin on ollut pakkopysähdys, vaikka kuinka olisi halunnut edetä. Jotain kuitenkin eteni, nimittäin juuri tuo omien tunteiden lajitteluprosessi. Käytin kirjan kirjoittamista omaehtoisena terapiana. Kun oli sanottavaa, sanoin sen heti. Sitä sanomista on nyt kertynyt yli 600 sivua.

Tuskasta voi tiivistyä vielä se timantti, kun siivoaa katkerat sanat pois, ja yrittää ymmärtää itseään ja muita osapuolia. Minulle taivaan ja planeettojen määräämä pysähtymisvaihe ei jäänyt peukaloiden pyörittelyksi. Minä panin tuulemaan. Sillä minun aivokopassani on ollut tuulista. Siellä on ollut sadetta, myrskyä, salamointia. Nyt siellä kävi myös se tsunami, kaiken kruunaava tunnemyrsky.

Mutta tiedättehän te kaikki, mitä myrskyn jälkeen tulee? Sateenkaari, pisaroiden kimmallusta, raikas ilma ja lopulta tyyni, kirkas taivas.

Se on tulossa. Kirja on tulossa. Ja miehen muuttokuorma, se on kohta menossa. 

Tänään.

Kun pakkasin viimeisiä johtoja, Paavo Nurmi tsemppasi. Kultaa, kunniaa ja kovia kolhuja. Tämä oli yksi kovimmista kolhuista.

Nyt tyhjeni kellari, alitajunnan tukos. Odotan uutta alkua.
Sillä se on väistämätön.

Kevytmielinen

Aina ei voi miellyttää kaikkia. Sain Astro.fi-sivuilla julkaistusta kirjoituksestani palautetta, että vaikutan kevytmieliseltä. Vai niin. Tätäpä täytyy tutkia lisää.

Älkää vain erehtykö luulemaan, että olisin loukkaantunut ja kostoretkellä kommentoijaa kohti. Olen itse asiassa tyytyväinen. Minua on tulkittu juuri oikein. Kevytmielinen, sellainen olen.

Mieleni on nimittäin keventynyt huomattavasti. Se on alkanut kuplia kuin shampanjavispilällä vatkattuna, ja välillä nousee päähänkin. Niin juoma, kuplat kuin elämän keveys.

Onko kevytmielinen ihminen sellainen, joka ei ota mitään vakavasti? Entä onko kevytmielinen ihminen tyhmä ja pinnallinen? Vai onko kevytmielinen sellainen ihminen, joka on katsonut elämän raskautta silmiin ja todennut, että ei enää?

Olen ollut oikeinkin vakava. Olen ollut oikeinkin pinnallinen, sillä en ole jaksanut mennä enää yhtään syvemmälle. Tyhmäkin olen ollut. Tyhmä siinä mielessä, että jaksoin sitä aivan liian kauan. Sitä kaikkea raskautta, mielen mataluutta ja syvällä tarpomista.

Vesillä ankkuri lasketaan pohjaan, jotta ei paikaltaan liikuttaisi. Se on joskus viisasta ja tarpeen. Mutta entä kun tuo ankkuri jää jumiin pohjalle, etkä enää pääse etenemään, lähtemään kauemmas kalaan? Vedät samaa ympyrää, nyit ja nyit, vaan ei irtoa. Näköalat kaventuvat kummasti, kun maisemat eivät vaihdu. Kalatkin karkaavat muualle, kun mekastat.

Avuksi jää ainoastaan, että katkaisee silloin köyden kokonaan. Sinne jää pohjamutiin ankkuri, ja sinä yhtäkkiä kohoat. Kohoat niin korkealle, kun taakka yhtäkkiä irtoaa, että saat roiskeita kasvoillesi ja huojut hetken tasapainoa etsien. Kylläpäs keveni, ja äkkiä.

Sitten olet vapaa. Nyt voit lähteä mihin vain, reitti on avoinna 360 astetta. Voit soutaa, tai voit vetäistä moottorin käyntiin. Veden pärskeet ja raikas tuuli tuntuvat hyvältä, vapaus huljuttaa tukkaasi edestakaisin. Huulille nousee hymy. Tässä on menoa ja meininkiä, kaiken sen staattisuuden jälkeen.

En enää souda paikallani ja kiroa ankkuria, joka estää minua etenemästä. Pohjamudat olen huuhdellut iholtani pois ja todennut, että savikylpy tekee kyllä hyvää, mutta ei 24 h. 

Niin se vain on elämä keventynyt, mielen täyttävät kevyemmät jutut. Suorastaan pinnalliset.

Varoitan, että aion muuttua entistäkin kevytmielisemmäksi.
Sillä niin raskasmielinen olen aiemmin ollut.

Niin kevyt, ettei meinaa perässä pysyä. 
Saattaa jopa lähteä tuulen mukaan.