Vaihdetaan uuteen

Kun elämää pelkistetään äärimmilleen ja vedetään mutkat hyvin suoriksi, niin ihmisellä on pohjimmiltaan aina kaksi vaihtoehtoa, tehdä tai jättää tekemättä.

Joskus kyse on pienistä asioista. Jaksanko hoitaa tuon jutun tänään, vai olisiko sen aika vasta huomenna. Joillakin on itsekuria tarttua kaikkeen jo nyt, kun taas toisten (kuten minun) tekee mieli venyttää vielä vähän. Oikeastaan sisäinen ääni kertoo, mitkä asiat ovat venytettäviä ja mitkä ovat pakottavia hoitaa just nyt. Oma tärkeysjärjestys voi olla itselle selviö, ja toisille silmien pyörityksen paikka.

Esimerkiksi minulla olisi nyt pakottavia kirjoitushommia, joilla ei olisi varaa odottaa. Mutta vielä pakottavammalta tuntuu kuunnella vuodenvaihteen ja oman paranemisen sanomaa. Vuosi 2018 on pian ajanlaskussa historiaa ja minusta tuntuu, että sen raskas ja pettymyksiä tuonut energia täytyy putsata kotoa ja itsestä pois. Ennen kuin voi aloittaa jotain puhtaalta pöydältä, se pöytä on todellakin tyhjennettävä ja pyyhittävä, mielellään ihan tyhjäksi. Riippumatta siitä, kuka sen sotki tuohon kuntoon. 

Yksi päivä aikaa ennen uutta aloitusta. Se merkitsee imuria, moppia, rättiä, pesuaineita, järjestelyä, kellaria, tuuletusta, puhtaita lakanoita, wc-raikastinta, lattiakaivoa, tiskejä. Sitten kynttilöitä, suitsukkeen tuoksua, rauhallisia aikeita. Se merkitsee tarkkaan harkittua äänimaisemaa, tarkkaan harkittuja ajatuksia. Se merkitsee tunteiden kivireen vetämistä ylös sängystä ja köyden nirhaamista irti. Mutta olen vielä tässä sunnuntain aamukahvipöydässä, vasta suunnittelemassa nyt yhtäkkiä valtavalta tuntuvaa urakkaa.

Viimeiseen puoleen vuoteen ei ole tapahtunut juurikaan mitään näkyvää muutosta. Tätä vuotta on eletty pää kainalossa, resuinen nalle silmät repsottaen ja teddyvuori saumoista purkautuen. En olisi halunnut pysähtyä, mutta jalkani ovat olleet samassa sementissä kuin mielikin. Sydän taas on vetänyt kierroksia sementtimyllyn uumenissa kuukausitolkulla. Ihme, että ylipäätään näkee aina uuden päivän valon, mutta se taitaa olla sitkeää ainetta. Eikä ilmankaan voi jatkaa.

Vuosi 2018 on täynnä myös kiitollisuuden aiheita, ja yritän ennen vuoden vaihtumista, jo tänä iltana ottaa ne haltuun. Ne vaan täytyy rapsutella sieltä suruun jämähtäneen sementin seasta esiin. 

Tiedän, että suuri notkahdus on suuren muutoksen alku. Oman elämän tarkat rajat ovat ikään kuin hajonneet ja nyt täytyy varovasti tunnustella minne asti voi päästä, milloin tulee uusi seinä vastaan, vai tuleeko ollenkaan. Olenko nyt täysin rajaton?

Kuluvana vuonna olen oppinut arvostamaan rohkeutta yli kaiken. Omaa ja muiden. Rohkeuden toinen karumpi puoli on pelko. Samassa ihmisessä voi yhtä aikaa olla suurta rohkeutta ja suurta pelkoa, jotka vellovat mielessä ja mahassa. Ensin sydän hakkaa hulluna ja rohkeana, ja sitten se jättääkin kierroksia väliin, kun alkaa pelottaa.

Entisellä kumppanillani oli rohkeutta lähteä. Hän jätti taaksensa elämän, joka ei enää tuntunut elämisen arvoiselta, näissä puitteissa, näissä rajoissa. Se rohkeus tuli suuren pelon muodossa, eikä hän vieläkään ole pystynyt kohtaamaan minua. Minun silmissäni hän pakenee yhä. Sitä ei yksi jouluntoivotus miksikään muuta. Ja se joulu oli silkkaa synkkyyttä minun sisälläni, yhtä pimeä kuin vuoden lyhyin päivä. 

Edessäni on valtava urakka, pitkät portaat elämän kellarista kohti korkeuksia. Edelleen täytyy kaapia itseni pohjalta, pistää rippeet oikeasti kasaan, muutenkin kuin hopeanvärisellä jesarilla, niin kuin ensihätään tähän mennessä. 

Mikä siinä auttaa? Uusi aikakausi, uuden vuoden aina uudestaan tarjoama pelastus, oljenkorsi. Tällä kertaa otan sen tosissani ja tartun siihen. En voi jäädä vanhan vuoden puolelle, vaan uuden tuntemattoman mukaan on lähdettävä. Se uusi tuntematon voi olla kuin namusetä joka vie joko rappioon tai riemuun - etukäteen ei voi koskaan tietää onko turvallista ottaa ensimmäistä askelta kohti uutta reittiä. 

Uusi alku on kuin tarottien kohtalonpyörä, joka alkaa pikkuhiljaa nousta, kori kerrallaan. Ensin noustaan vapisevin jaloin kyytiin ja epäillään oliko tämä sittenkään ihan järkevää. Sitten noustaan ilmaan, alkavat maisemat muuttua. Kiinnostus herää, mitä tuolla ylhäällä oikein on. 

Ja kun pääset huipulle, tiedät, että se oli kaiken sen arvoista. Kaiken tuskan, kaiken mielipahan, kaiken ikävän, kaiken loukkaantumisen, pettymyksen ja haavojen nuolemisen arvoista. 

Vielä se vanha kipu haalistuu, vaikkei koskaan unohdukaan. Aurajokeen valuu ehkä lisää kyyneleitä, mutta niiden väri muuttuu vielä sumeasta kirkkaaksi, surusta iloksi. 

Tänään on taas hyvä päivä aloittaa. Nyt myllerrän, näillä vähäisillä voimilla mitä minulla tällä hetkellä on, kodin ja pääkopan ympäri. Huomenna rakettitaivaan alla poksautan korkin auki ja aloitan jotain ihan uutta. Kukaan ei tiedä mitä se on, mutta omat toiveet voi kirjoittaa paperille ja osoittaa korkeammille tahoille. Kosmoksen postilaatikko on auki niille, jotka yltävät taivaisiin asti. Otan vaikka raketin varresta kiinni ja lennän mukana viemään postit perille!

Vaihdetaan siis vuosi uuteen. Eikä kanneta vanhaa energiaa uuden vuoden puolelle. Sen aika on jäädä menneisyyteen. 

Vuosi 2018, olit ihan kamala. Mutta juuri sen takia olen valmis uuteen. Kiitos siitä. 

Äläkä tule enää koskaan takaisin!

Rikkinäisiä sydämiä, kolmen koplia.
Räjäytetään ne taivaan tuuliin!

Talvi on mun luona

Hän lähti kesävaatteilla, tarkoituksenaan palata vielä. Emme sanoneet hyvästi, sanoimme moi.

Yhdelle hän myöhemmin sanoi, että meidän juttumme oli jo ohi, kun hän lähti. Minä en vain tiennyt sitä vielä.

Toiselle hän sanoi, että minä työnsin hänet pois, kun aloin puhua muuttoilmoituksesta. Sillä hänhän oli jo päättänyt lähteä.

Samalla tarinalla on monta puolta, jo pelkästään yhden ihmisen mielessä. Sieltä voi ottaa käyttöön sopivan version, tilanteen ja kuulijan mukaan. Itselleenkin voi sepittää pajunköyttä.

Yksi asia hiipii mieleen yön viileinä tunteina, kun herään yksin. Nimittäin pipot, kaulaliinat, hansikkaat, talvitakit, talvikengät, ne paksummat housut. Italian talvi on viileä ja kostea, kylmyys tunkee ytimiin.

Ja talvi on vielä mun luona.

Talvi voi olla viileä kokemus, kun sininen puhuri käy.

Chattihelvetissä

Tänä kesänä ja syksynä olen joutunut chattihelvettiin, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. 

Ensin minut jätettiin Facebook Messengerissä, siitä 17 vuoden suhteesta. Jälkipyykki hoidettiin Whatsupissa, ennen kuin siirryttiin puhumaan tavaroiden jakamisesta sähköpostissa ja tekstareissa. Siitä kun kaikki alkoi purkautua on nyt tasan kolme kuukautta. Mitä sitä turhaan näkemään kasvokkain tai puhumaan puhelimessa. Hoituuhan tämä siististi näinkin. 

Ihan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, niin loppukesästä minut iskettiin LinkedInissä. Vaikka ilmoitin heti ensikättelyssä olevani petetty, jätetty ja katkera nainen, joka ei kaipaa elämäänsä enää yhtään enempää draamaa, niin tämä mies ei perääntynyt. Ja kohta en osannut perääntyä enää minäkään. 

Sitten sitä viestiteltiin. Niin intensiivisesti aina aamuyöstä pitkälle iltaan asti, että hullaannuin, tai ainakin menetin sydämeni, sen vähän mitä siitä oli jäljellä. Pikaliimasin sydämeni chatissa ja se näki kuin näkikin taas syyn sykkiä uudestaan.

Sitä sydämen kuvilla täytettyä ihanuutta ja toivetta uudesta noususta kesti pari intensiivistä viikkoa ja yhden oikean ja hartaasti odotetun tapaamisen verran, johon laskettiin jos ei minuutteja niin tunteja ainakin. 

Juuri kun kaiken piti oikeasti alkaa, ja chattisormet piti nostaa puhelimesta toisen iholle, kaikki loppuikin. Ymmärsin kyllä toisella aivosolulla miksi, mutta sydämellä en yhtään ymmärtänyt. Se alkoi panikoimaan, kyseenalaistamaan, kelailemaan, vaatimaan.

Minut jätettiin tyhjän päälle roikkumaan Whatsupissa ja odottamaan tietoa, että jatkuuko tämä vielä joskus. Ei se virallisesti koskaan loppunutkaan. Opin, että tälle on termikin, ghosting (lue lisää englanniksi: This is why ghosting hurts so much). Siinä (netti)rakkaus tekee katoamistempun ja jättää sinut täyteen epätietoisuuteen. Mietit, että kuoliko se vai ei vain tykkää susta enää. 

Epätietoisuus saa sinut epäilemään järkeäsi, omaa viehätysvoimaasi ja itsekunnioitustasi, etkä enää lopulta tiedä pitääkö vihata vai rakastaa. Teet vähän molempia, vuorotellen. Ja suret, suret ihan helvetisti. Käytännössä teet surutyötä et enää yhdestä, vaan kahdesta miehestä. Yhtäaikaa.

Olen yrittänyt puhua itselleni järkeä, mutta sydämellä ja järjellä on jotenkin ihan eri mielipiteet tästä. Roikutaan sitten. Kai se naru joskus katkeaa. Kuulette kyllä sen tömähdyksen.

Sillä välin chattihelvetti saa yllättäen jatkoa. Seuraavat miehet puskevat kimppuun Instagramista. No mikäs ihme se on, kun olen julistanut koko maailmalle olevani nyt sinkku ja laittanut naamaan heleyttävät ja sileyttävät filtterit, jotka tekevät tästäkin nelikymppisestä sähäkän näköisen. Show'tahan se vaan on, koko sosiaalinen media. Ja jos maailma haluaa shown, niin täältä pesee.

Suurimman osan näistä päälle pyrkivistä ja hyvin epäilyttävistä Instagram-miehistä torppasin välittömästi, mutta jossain miehenkipeässä mielenhäiriötilassa sallin yhden amerikkalaisen military miehen alkaa viestitellä minulle. Minua aina kiinnostaa, että mitä sanottavaa niillä on.

Tiesin, että en ala yhtään mihinkään maailman toiselta puolelta olevan 7-vuotiaana orpoutuneen miehen kanssa, joka on menettänyt vaimonsa ja lapsensa autokolarissa ja joka on töissä Syyriassa kriisialueella. No, kivat rintalihakset ja six-packit sillä oli paidattomassa kuvassa, myönnetään se. Silti nämä naiivit "tarvitsen vihdoin elämäni naisen, koska olen kärsinyt niin paljon" -tyyliset viestit kävivät resuisen sydämeni päälle. 

Minun kävi häntä kovasti sääliksi, kuin rampaa koiranpentua. Samalla mietin, miten ihmeessä pääsen tästä nyt eroon. Miksi helvetissä annoin sen kirjoittaa itselleni? Lopulta oli vain tehtävä se ainoa oikea asia: kaikkea hyvää elämääsi. En ole se sinun oikeasi (vaikka minut valitsitkin kaikista mahdollisista suodatinnaamaisista Instagram-naisista ympäri maailmaa). En ghostannut, eli hävinnyt salakavalasti eetteriin, vaan sanoin suoraan, että tämä oli muuten tässä. Ja siinä se olikin, laitoin chattihanat kokonaan jäihin. Ei tällaista enää jaksa.

Olen tullut siihen tulokseen, että chattihelvetissä miehen ja naisen toiveet ja tarpeet eivät kohtaa. Toinen haluaa aina enemmän kuin toinen. Sitten alkaa sydäntäsärkevä väistely ja pakoilu. Jonkun sydän aina särkyy. Siihen ei mene kovinkaan kauaa, eikä tarvitse tuntea toista kovinkaan syvällisesti. Riittää se, että olet auki, avoin ja haavoittuvainen. Sinne uppoaa niin epärealistiset toiveet kuin tarve uskoa kaikki lupaukset. Ja se on paha, jos joku alkaa sinulle lupailla rakkautta ja yhteistä tulevaisuutta. Se sattuu, kun olet sen juuri menettänyt.

Kun kovia kokenut military mies sanoi periamerikkalaiseen tyyliin, että kaikesta elämässä selviytyy, kun vaan uskoo Jumalaan, niin minä repesin itkemään. Aivan ventovieras mies sai minut chatissa itkemään. Ja tajusin, että olin pistänyt itkuhanat kiinni ja yrittänyt mennä eteenpäin ilman kyyneleitä.

Mutta sitä surua tietysti oli ehtinyt kerääntyä. Tänä vuonna oikein isolla, peräti kahden miehen mentävällä haavilla. Joka vuoti kuin seula.

Kumpaa sinä surisit enemmän, sitä, että täytyy pistää vanha, pitkä ja onnellinen suhde pakettiin, vai sitä, että pitää pistää pakettiin uusi, lupaava ja orastava suhde, joka ei ole vielä edes kunnolla alkanut? Mutta johon sydämesi laittoi jo kaiken likoon, kuvitellen voittavansa jättipotin tällä kierroksella.

Joku ehkä surisi enemmän sitä vanhaa suhdetta, yhdessä pitkään elettyä elämää, mutta minä huomasin surevani päivä päivältä enemmän sitä, mikä ei koskaan alkanutkaan. Ja joka tässä chattihelvetissä kuulosti juuri siltä mitä elämältäni nyt halusin. 

Vaikka se olisikin ollut vain sellainen helvetin iso laastari, vanhaa paikkaamassa. Sellaisen laastaripaketin olisin kyllä ostanut, ja vienyt mukanani kotiin. Ja antanut sen jäädä iholleni lepäämään.

Niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista.


********************************************************


Soittakaa hei Paranoid! Tässä on niin paranoidit fiilikset koko rakkauden suhteen ja voiko kehenkään ylipäätään enää luottaa. 

Teemabiisiksi siis Lauv: Paranoid
               

Niinhän ne sanoo, että kun hevosen selästä putoaa, niin pitäisi heti kiivetä uudestaan satulaan. En vaan oikein ota selvää, että mitä ne pollet nykyään haluaa. Että millainen sen unelmien naisen pitäisi olla. Eikö riitä se, että on oma itsensä ja sanoo suoraan mitä ajattelee? Ja että rakastaa suurella sydämellä, chatissa ja sen ulkopuolella.

Onneksi kaverit tietää, että ISO lohtu on nyt paikallaan. Luomuna.

Kaksoisliekin polttama

Yksi parhaimmista - ja samalla pahimmista - asioista, joita olen tänä vuonna kokenut, on rakastuminen uudelleen synkimmällä erotuskan hetkellä. Se kaikki kävi niin äkkiä, etten ole vieläkään oikein tajunnut mitä tapahtui.

Uusi rakkaus auttoi minut jaloilleen, mutta samalla syöksi minut uudestaan polvilleen. Kuinka monta kertaa tässä onkaan noustava pystyyn? Varmaan niin kauan, kunnes opin sen mikä tämänkertainen oppiläksy on.

Ensin nimitin miestä laastariksi, sitten Hulluksi Rakkaudeksi (sillä siltä se tuntui), mutta pohjimmiltaan kyse oli kaiketi kaksoisliekistä. Rakkaudesta joka roihahti kuin bensatankki ja juuri raapaistu tulitikku.

Kaksoisliekki voi tarkoittaa menneen elämän rakkautta, joka löytyy uudelleen tässä elämässä. Se voi tarkoittaa yhtä sielua kahdessa kehossa, mikä kuulostaa todella pelottavalta.

Tai sitten kyseessä voi olla feikki-kaksoisliekki. Luulet vain, että nyt se syttyi eikä ikinä sammu.

Oli se mikä tahansa näistä, tai jokin muu variaatio, niin silti se tuntuu. Enemmän kuin mikään muu rakkaustarina aiemmin.

Menet hetkessä ihan sekaisin. Ei kulu kauaakaan, kun olet tunnustanut rakkautesi ja vetänyt esiin "muutetaan yhteen" ja "seuraan sinua maailman ääriin" -kortit pelipakastasi. Järkesi ja logiikkasi ovat lähteneet kaukaiselle lomamatkalle ja ostaneet vain menolipun. Jäljelle jää hurjasti hakkaava sydän, joka ei saa tarpeekseen. Ja ajatukset, joihin ei muuta mahdu.

Tällainen roihu ei syty yksipuolisena. Siihen tarvitaan kaksi yhtä hullua, sillä muuten polttoainetta ei riitä pitämään tulta elossa. 

Tällainen kaksoisliekki voi palaa yhden kirkkaan hetken ja sitten sammua yhtä nopeasti kuin alkoikin. Tai se voi palaa ja palata, kyteä, savuttaa ja sitten alkaa taas alusta liekehtimään.

Tein tutkimustyötä ja sain selville, että hyvin usein käy juuri niin kuin minulle kävi. Miesosapuoli ei yksinkertaisesti kestä sisältään löytyvää syvää tunteiden paloa eikä varsinkaan tiedä miten pitäisi suhtautua sen toisen suuriin tulisiin tunteisiin, ja pistää siksi kaikki luukut yhtäkkiä kiinni, jotta tuli tukahtuisi. 

Tälle on termikin englanniksi: twin flame runner. Kaksoisliekki lähtee karkuun ja lujaa, ja se on 99,9 prosenttisesti aina mies. Emotionaalinen lasti on liian tainnuttava eikä sitä pysty käsittelemään. Siksi esirippu laskeutuu, kaikki rakkauden puolesta taistelleet sotilaat ja hevoset kutsutaan takaisin linnoitukseen ja se teljetään pamahtaen kiinni, ettei omaa mielenrauhaa vavisuttava "vihollinen" enää pääse sisään. Noin, nyt on omat tunteet taas suojassa eivätkä maailmalla irrallaan ties mitä häviötä ja tuhoa rakkauden pelikentillä tehden.

Kaksoisliekkinaisen osaksi jää jäädä hevosten jalkoihin taistelutantereelle. Tai kuten kaksoisliekkiasiantuntija Lindy Cowling sen ilmaisi, on kuin tuhat rekkaa olisi ajanut sydämesi yli. Jäljelle jää tuskin edes märkää länttiä. Ja silti se kaksoisliekin tuli palaa, vaikket sitä tahtoisikaan. Tilanne on hyvin kuluttava.

Lindy Cowlingin mukaan jos kaksoisliekin osapuolet ovat tahoillaan parisuhteessa, he joko tyytyvät entiseen 3D-suhteeseen, joka nyt tuntuu aika lattealta, tai sitten he lopulta lähtevät kaksoisliekkinsä perään, 5D-tasolle, korkeampia energioita kohden. Kaikki eivät tähän kuitenkaan pysty, vaan jäävät entiseen, helppoon, tuttuun ja turvalliseen. Ihmismieli vaan on sellainen, vanhaan takertuva. Harvalla on voimaa todella uudistua.

Mitä siis tehdä, kun toinen on pelästyneenä lyönyt luukut kiinni ja toinen on saanut näpeilleen ja silti jäänyt epätietoisena tilanteeseen roikkumaan? Kuten katsomani videot kertovat, kaksoisliekkitilanteesta voi päästä eroon (sillä oman mielenrauhan kannalta on pakko). Ei ole totta, että välillänne on side, jota ei muka voi koskaan katkaista.

Aina voi valita. Sillä kaikkihan on vain tarinaa. Päänsisäistä. Ja sitä me voimme aina muuttaa. Ja koska Venus retrograde, eli astrologinen Venuksen perääntymisjakso, tuo kaiken tunnepuolen paskan nyt esiin, minäkin tarvitsen kunnon kuurauksen. Tolua, Vimiä ja Andy räjäyttää lian pois. Minä räjäytän tämän "rakkaudettoman ja tyhjän" rakkauden nyt pois. Sillä se vain satuttaa.

Ihan samalla tavalla kuin en voi säilyttää exän kamoja ikuisuuksiin kellarissani, en myöskään voi säilyttää täysin turhaa toivoa ajatuksissani.

Tuokaa sammutuspeite. Tuplana.

Ja jos sekään ei auta, kutsukaa palokunta ja tankillinen vettä. Sillä tämä liekki on saatava sammumaan, ennen kuin kärähdän lopullisesti.

Kuva: Chris Rhoads, Unsplash

Periksiantamaton

Nyt on uusikuu Vaa'an merkissä, Venuksen 6-viikkoinen peruutusjakso ja massiivinen muutosjakso monen ihmisen elämässä. Lokakuu saattaa alkaa yhdellä tavalla ja päättyä ihan toisella tavalla. 

Tiistaina uudenkuun hetkellä meditoin ja tsemppasin itseni uudelle aikakaudelle. Kirjoitin toiveet ylös ja uskoin ne todeksi. Sanotaan, että uudenkuun aikaan toiveet alkavat itää, etenkin jos ne kirjoittaa ylös ja laittaa tyynyn alle. Miksipä en ottaisi kaikkia keinoja käyttöön? Myös astrologia-kurssilla sanottiin, että oppi menee paremmin perille, kun nukkuu kirja pään alla!

Eilen oli pyykkipäivä ja koin ahaa-elämyksen tunkiessani likapyykkiä taloyhtiön pesukoneeseen. Tajusin, että minähän en ole luovuttaja. Minähän en anna koskaan periksi.

Tämä ei tarkoita, ettenkö antaisi joidenkin asioiden lipua ulottuviltani. Se millä ei ole niin suurta merkitystä, saa mennäkin. Se millä ei ole tulevaisuutta, saa pakata kamansa ja astua ovesta ulos. 

Lempikirppispuserossani lukee Undeclinable. Decline tarkoittaa kieltäytymistä tai taipumista, joten undeclinable on sitten kieltäytymätön tai taipumaton. Sen voisi pukea sanoiksi myös näin: ihminen, joka ei hyväksy kieltäytymistä. Ihminen, jolle ei sanota ei. Eli loppujen lopuksi ihminen, joka ei anna periksi. Periksiantamaton.

Monessa asiassa sellainen olenkin, mutta etenkin sydämen asioissa se korostuu. Sillä pyykit - nykyään vaan ihan omani - saivat minut muistamaan millainen olen ollut, kun edessä on ollut esteitä. Olen väistellyt niitä, olen kiertänyt ne, olen pysynyt paikallani, kunnes ne ovat menneet ohi. Ja joskus olen vaan kertakaikkiaan lähtenyt niitä kohti.

Kun rakastuin ensimmäisen kerran, tunteideni kohde oli minua kymmenen vuotta vanhempi. Itse olin 13-vuotias. Laskepa siitä, että miten kävi. Jouduin odottamaan kaksi pitkää vuotta, ehkä vähän ylikin, ennen kuin ihminen, jolle olin tarjoamassa rakkauttani, ymmärsi yskän ja tajusi, että ei tästä ole ulospääsyä muuten kuin alkamalla olla yhdessä. Minä voitin lopulta, mutta ei se helppoa ollut. Pelkkien kirjeiden voimalla - jotka eivät koskaan katkenneet - selvitin tieni perille. Se odotus, se kypsyminen, kannatti.

Seuraava valaiseva ajatukseni pyykkiä ripustaessani oli, että odotin toista valitsemaani miestä k y m m e n e n vuotta. Onneksi koskaan ei tiedä miten elämä lopulta näyttäytyy, sillä jos minulle olisi aivan alussa sanottu, että yhteiselämä saman katon alla alkaa vasta kymmenen etävuoden jälkeen, olisin ehkä lyönyt hanskat saman tien tiskiin. Mutta kun en tiennyt, niin en lyönyt. Pidin hanskat kädessä. Ja niin selvisin siitäkin odotusajasta, niistä kymmenestä vuodesta eri maissa asuen. Kannattiko? Joo. Kannattihan se, vaikka loppu tänä vuonna olikin arvaamaton ja äkillinen.

Astrologian silmissä seitsemän vuoden sykli yhdessä asumista tuli täyteen ja oli aika putsata pöytä. Väliäkö sillä, vaikka toisella oli vielä ateria kesken. Nyt vaihtui kiertorata.

Tiistaina, Puu-Koiran päivänä, alkoi Vesi-Koiran kuukausi. Kun meneillään on Maa-Koiran vuosi ja itselläni vielä Maa-Koiran 10-vuotinen onnenpilari, niin olen varsinaisten törmäysten keskellä kiinalaisen astrologian mukaan. Selvisin kyllä pahimmasta törmäysenergian päivästä (nelinkertainen törmäys), mutta tässä on vielä 4 viikkoa jäljellä tätä Koiran kuukautta ja törmäyskurssia Lohikäärmeeseen. Jokaisen "hengissäselvityn" päivän jälkeen voisi vetää ruksin kalenteriin.

Tässä mullistuksia lupaavassa ajassa olen kirjannut pitkän tähtäimen toiveeni ja ne löytyvät nyt "sängyn alta", kuten ala-asteella koulutoverin läksykirjat. 

Nyt jännätään miten käy. Anna tulla, universumi. Se mitä minun varalleni on suunniteltu. Se, mitä minun on määrä odottaa. Anna sen vain tulla, omalla oikealla ajallaan. Sillä sitten kun aika on kypsä, kerään satoa. Toivottavasti se on pelkkää priimaa, ja jätän matoset muille.

Minä yritän sillä aikaa olla kypsymättä liikaa. Ja hoidella tätä muuta elämää. Onneksi se näyttää - ja tuntuu - aika hyvältä juuri nyt.

Kahden euron kirppispusero tarjoaa oivallisen elämänasenteen. Voisi sitä suomalaisittain sisuksikin sanoa.

On muuten aikamoisen venymisen paikka, että saa sekä naaman että paidan tekstin mahtumaan samaan kuvaan, mutta jotenkin se onnistui. Ja laitan onnistumaan myös tämän manifestoinninkin. Ennemmin tai myöhemmin jotain hyvää tapahtuu.

Joka aamu täytyy päättää uudestaan, mitä mieltä olen elämästäni ja millainen päivä on edessä. Vaikka astrologisessa kartassani törmätään, yritän itse olla törmäilemättä liikaa pääni sisällä.

Rakastan itseäni kukkasin, kirjoin ja pienellä palalla suklaata. Suuhun mahtuu helposti kyllä koko levykin... tiedämme kaikki, että se tarkoittaa vain hetkellistä nautintoa, mutta parempi se pienikin pala rakkautta kuin ei mitään.

Parasta elämässä

Kävin eilen katsomassa Turun kaupunginteatterissa Parasta elämässä -esityksen. Narikkalappujen ja takkien kääntelyn (uusi sivutyöni) ohessa voi välillä nauttia ihan oikeasta kulttuurista, tällä kertaa pääosassa Martti Suosalo.

Esityksessä saadaan elämän aikana kasaan huikea miljoona syytä olla elossa, ne parhaat asiat, elämisen arvoiset. Esityksen jälkeen voi kirjoittaa omat parhaat asiansa post it -lapuille ja jättää muistitaululle näkyviin.

En jättänyt noottia jälkeeni, mutta mietin toki keskenäni, että mikä on parasta elämässä. Näin ajatukseni juoksivat asian tiimoilta:

Parasta elämässä on...

Musiikki. Kirjat. TV-sarjat. Kuten klassikko Näkemiin vaan, muru. 80-luvun työläisangstia ja siitä kumpuavaa huumoria ja kipeää omassa rinnassa nousevaa nostalgiaa ei voita mikään. Vanha charmantti Morse, nyttemmin Nuori yhtä charmantti Morse ja muut lukuisat brittidekkarit. Kaikki "paratiisiohjelmat", kuten Piikkejä paratiisissa (800 words) tai Murha paratiisissa. Täytyyhän sitä saada hetki huoahtaa tropiikissa ja unohtaa omat päivittäiset murheet. Meri kohisee, palmut heiluvat silmissä ja ajatukset pääsevät sieltä narikastakin pois.

Lisää parhautta on oma koti, oma sänky, oma tyyli, omat sanat ja muiden hienot, uudella tavalla ajattelemaan saavat sanat. Pidän kovasti sanoista. Ajattele jos niitä ei olisi. Pidän kyllä myös sanattomasta, vaistonvaraisesta kommunikaatiosta, kun silmissä ja sydämessä tuikkii tähdet.

Ja tähdistä päästään astrologiaan, tajunnan avaavaan itsetuntemukseen, elämän suurien syklien mukaan elämiseen. Voin levätä ajatuksessa, että näin sen pitää mennäkin. Kosminen järki ja korkeampi minä tietää paremmin mitä tarvitsen kuin minun maallinen minäni ja egoni.

Arvostan myös aitoa vuorovaikutusta ihmisten kanssa, pysähtymistä jonkin yhteisen argumentin ja jaetun kokemuksen äärelle, kunhan siitä saa aikanaan myös vetäytyä omaan rauhaan. Joka sekin on parasta elämässä.

Omaa rauhaa tässä nyt sitten kyllä on. Sillä väkisinkin parhaita asioita miettiessä tulee mieleen myös ikävimmät asiat omassa elämässä, nyt.

Se, kun löytää uuden lempiartistin (Lauv) eikä voi jakaa ilosanomaa kenenkään kanssa. Ei voi huokailla yhdessä ihastuksesta ja sanoa, että onpa kova juttu, laitetaan uudestaan soimaan. Ei voi analysoida jonkun tietyn artistin edellistä levyä tähän uusimpaan levyyn. Varsinkin kun muita faneja ei ole mailla halmeilla. Olet vain sinä.

Olen siirtynyt istumaan eri paikalle keittiön pöydän ääressä. Nyt katselen ikkunasta ulos, sillä en enää voi istua vastapäätä tyhjyyttä, jonka jätit jälkeesi. Kun et ole näköväylällä, näen enää pelkän tiskipöydän ja sen mahdollisen kaaoksen. Valitsen mieluummin puiden latvat ja pihalla kulkijat. Aina siellä on jokunen orava, koiran ulkoiluttaja tai pyykkäri, joita voi seurata.

Sillä kaikista parastahan elämässä on ihminen, joka rakastaa sinua yli kaiken muun. Joka tekisi sinun eteesi mitä tahansa. Ja täysin vapaasta tahdostaan.

Ensimmäinen mies sanoi kerran, että jos olisi pakko valita musiikin tekemisen ja minun välillä, hän valitsisi minut. Se oli suuri tunnustus, suurin mahdollinen. Sitä valintaa ei onneksi koskaan tarvinnut tehdä, sillä eihän rakkauden tarvitse olla jostain luopumista, vaan pikemminkin saamista ja jakamista.

Toinen mies kuitenkin luopui elämästään toisessa maassa ja muutti Suomeen minun vuokseni, rakkauden vuoksi. Voiko suurempaa uhrausta tehdä kuin muuttaa elämänsä täysin toisen vuoksi? Voiko suurempaa rakkautta olla?

Olen siis tottunut siihen, että olen rakkaudessa saanut kaiken. Tunteissa ja sitoumuksissa ei ole pihistelty. Olen saanut tekoja, en pelkkiä sanoja.

Nyt kun olen ensimmäistä kertaa elämässäni yksin, joudun luomaan rakkaussuhteen itseni kanssa. Joudun antamaan itselleni kaiken, kaiken huomion, kaiken rakkauden, kaikki uhraukset ja teot. Joudun laittamaan itseni kaiken muun edelle. Joudun sanomaan kauneimmat sanat itselleni, tunnustamaan syvän rakkauteni. Olet ainoani. En koskaan jätä sinua. Sen lupaan. Olen sinun elämäni loppuun asti. Tässä ihan vierellä.

Parasta elämässä. Se, että on saanut kokea ainutlaatuista rakkautta, niitä hetkiä joita ei enää koskaan jälkeenpäin saa takaisin. Ja mitä syvemmin rakastaa, sen syvemmin saa tuntea myös eron hetket.

Parasta elämässä. Nähdä kuinka aina tulee uusi päivä, oli se sitten hyvä tai huono, täynnä iloa tai kyyneleitä. Sieltä se aina tulee, kuin tilattuna. Se on lahja. Jotkut saavat näitä lahjoja toisia paljon enemmän.

Parasta elämässä. Tietää, että jo muutaman kuukauden (tai vuoden) päästä saa asioihin perspektiiviä. Että tietää näkevänsä kaiken tarkoituksen ja merkityksen, merkillisyyden. Että tietää, että tämä kaikki saattoi todella johtaa siihen, että pian elän sitä parasta aikaa elämässä. Ja että mukanani on se joku, joka ei koskaan jätä. Minä itse. Sinulle annan kaiken.

Elämän täytyy olla itsensä näköistä.
Ja jos kukaan muu ei painele nappuloitasi, niin itsellä täytyy olla peukalo elämän kohdalla ON-asennossa.

Jotenkin tästä selvitään vielä voittajana maaliin. Oli sitten huono tukkapäivä tai ei. Pääasia, että on jotain väriä elämässä. 

Parasta elämässä: värit. Erityisesti punainen, pinkki ja vihreä. Ja kulta...

Teemabiisiksi otetaan tämän uuden artisti-ihastukseni Lauvin überromanttinen Paris in the Rain. 

Sinne ei kukaan ole minua vielä vienyt. Mutta aina tulee uusia ensimmäisiä kertoja. Niitä ihan parhaita elämässä. 

Lennä leijani lennä

Kirjoitin tämän tekstin syyskuun alussa suurten tunteiden johdattelemana ja se julkaistiin Astro.fi-sivustolla jokunen viikko sitten. Laitetaan tämä "leijatutkielma" nyt myös tänne oman blogin puolelle. Sillä eihän nämä faktat ja tunteet ole tästä mihinkään muuttuneet.

Leija on edelleen ilmassa.

----------------------------------------------------------

Kaikella on aina puolensa. Aivan kuten toinen puoli maapalloa uinuu pimeydessä, kun toinen puoli paistattelee kirkasta päivää, myös meidän elämässämme ja luonteessamme on sekä pimeitä että valoisia puolia.

Olen välillä miettinyt, että olenko elämässä voittaja vai luuseri. Jos katson pelkästään tiettyjä asioita, olen ehdottomasti voittaja. Jos käännän kolikkoa hieman, alkaa näkyä enemmän varjoa. Jos käännän sen kokonaan, näen itseni pelkkänä luuserina. Mikään fakta ei muutu, muuttuu vain näkökulma.

Plussaa ja miinusta

Minun astrologisessa kartassani on yhtä paljon plussaa kuin miinustakin. Positiivisia aspekteja, eli kolmioita, ja negatiivisia aspekteja, eli neliöitä, on saman verran. Siksi onkin niin selvää, että molemmat puolet täytyy elää ja kokea läpi. Pelkällä onnenharjalla ei voi kauaa kirmailla, vaan on otettava jyrkkä pudotus alas, jotta sieltä voidaan nousta taas. Mutta tällä kertaa – ja joka kerta – aina vaan korkeammalle. Samalla pudotuksetkin voivat nousta intensiteetissään, ja tuntuvat voimakkaammin.

Tällaisen odottamattoman kovan pudotuksen koin tänä kesänä, kun pitkä parisuhteeni pirstaloitui ja katosi kokonaan. Miten se oli mahdollista? Minullahan on aina ollut onnea nimenomaan rakkaudessa.

Karttani kolmiot tekevät minusta oman elämäni Hannu Hanhen. Onnenlantti on aina nokan alla ja voi kun se oli taas helppoa! Neliöt tekevät minusta margariinitehtaan Akun, jonka linjastossa pyörii vain eltaantunutta keltaista massaa.

Kun tapahtuu ihania, hyviä asioita, olen varma, että edellisissä elämissäni olen tehnyt hyviä tekoja ja kylvänyt vain pelkkää kiitosta, jota nyt saan niittää. 

Kun saan sitten elämän moukarista päähän – tai sydämeen – olen vakuuttunut, että nyt minua rangaistaan jostain kamaluuksista, joihin olen syyllistynyt tietämättäni.

”Tässä sitä onkin karmaa purtavaksi oikein toden teolla. Täysin pielessä on kuitenkin kuvitelma, että tämä tilanne pakottaisi sinut kärsimään tässä elämässä edellisten elämien pahoista teoistasi, sillä asia sattuu olemaan juurikin päinvastoin. 

Neliöt kertovat karua kieltään siitä, että olet melkoisen tehokkaasti käyttänyt lahjojasi muiden hyväksi edellisten elämiesi aikana. Oma kehityksesi onkin sitten jäänyt tallaamaan paikallaan ja sitä taas ei suuri kosminen suunnitelma suopealla silmällä katsele.”

Sielunsopimus

Menneiden elämien karma pyörii meissä mukana, vaikka emme sitä kykene näkemään tai käsittämään. Teemme myös sielunsopimuksia ennen syntymäämme, ja kun on aika ottaa sopimusehdot esille, alkaa puolustelu, että en minä tätä pientä pränttiä kyllä lukenut enkä ole tällaista sopimusta varmasti koskaan allekirjoittanut. Missä on lakimiehet? Kosmos ei kysele mitä sinä olet kenties mieltä nyt. Se puhuu isommista sfääreistä käsin.

Minulla ja miehelläni oli sielunsopimus olla yhdessä. Sopimuksessa luki milloin kohtaamme ensi kerran. Mitkä asiat koemme yhdessä, mitä opimme niistä ja toisistamme. Ja sitten me eroamme sillä hetkellä, kun on etukäteen sovittu. Vaikka se tekee kipeää, vaikka se on selittämätöntä, eikä kukaan ymmärrä. Vähiten minä itse.

Kun yksi sopimus raukeaa, on tyhjä olo. Oppiläksy tuntuu liian vaikealta niellä.

Uusi nousu

Ihmeellinen totuus elämässä on, että kun koittaa kaikkein pimein hetki, se enteilee jo valoa. Aivan kuten yin kääntyy yangiksi ja pyörii ikuista ympyräänsä, mekin vielä nousemme kaikista vaikeuksista. Omalla kohdallani siitä kertoo myös karttani leijakuvio:

”Leija muodostuu kultaisesta kolmiosta ja pikkukolmiosta, joiden kärkiplaneettoja yhdistää oppositio. Tämä on jo erittäin harvinainen löytö astrologisella kartalla, joten lienee syytä suhtautua tähän asiaan suurella kunnioituksella ja kiitollisuudella. Symbolisesti kartaltasi löytyy "siivet", joilla voit leijailla aivan omiin korkeuksiisi niin elämisen laadussa kuin haasteellisuudessakin. 

Näin suuret valmiudet aiheuttavat valtavaa painetta sisälläsi ellet uskalla elää täysillä. Jos annat kenenkään muun tarttua leijasi naruihin niin tuho on varma ja totaalinen sillä kertaa. Sinulla on kuitenkin aina uusi leija odottamassa sopivaa tuulenvirettä niin kauan kuin elämässäsi riittää vuosia.”

Minusta tuntuu, että olen saanut leijani narunpätkästä kiinni. Yritän roikkua mukana, ottaa tukevampaa otetta, jotta en putoa uudelleen. Leija nousee korkeammalle, ja huomaan, että pysyn hyvin mukana. Nyt näkyvät maisemat ovat jo aivan erilaisia kuin olen koskaan aiemmin nähnyt.

”On olennaisen tärkeää oivaltaa, että olet todella ansainnut kaiken sen hyvän, mitä elämä tällä kertaa pystyy sinulle tarjoamaan. Anna siis palaa ja nauti tästä elämästä täysin siemauksin. Lentämällä pääset pitkälle.”

Kiitos.

Ikimuistoiset maisemat, niin pahimpaan pohjamutaan kuin kauneimpaan auringonpaisteeseen.

Oikeassa paikassa, oikeaan aikaan

Olen tajunnut, että niin kauan kuin olin ulkomaalaisen miehen kanssa suhteessa, mietin koko ajan alitajuisesti - ja myös tietoisesti - että missä meidän kuuluu asua. Missä on molempien hyvä olla. Missä on koti. Kysyin sitä astrologiltakin tämän vuoden alussa.

Skannasin maita ja kaupunkeja, taloja ja asuinalueita. Vuodesta toiseen. Onko täällä hyvä olla? Voiko tässä paikassa olla potentiaalia? Mihin minä kuulun, oikeasti. Tai mihin me kuulumme.

Se kaikki tipahti pois kuin vesi hanhen selästä, kuten sanonta kuuluu. 

Minun paikkani on nyt täällä, Turussa. Se on tämä koti, se on tämä alue, se on tämä kaupunki, se on tämä maa.

Olen jo kotona. Olen koko ajan ollut. Se toinen sen sijaan ei ollut kotonaan, ei tuntenut oloaan kotoisaksi. Kun aina oli kaipuu sinne "oikeaan kotiin", kotimaahan.

Kun eron hetki koitti ja ennenkuin sitä kunnolla olin edes hyväksynyt, mietin jo, että seuraavakin mies voisi olla italialainen. Että kun tähän on totuttu, niin mennään samalla kaavalla, samalla kielellä. Se olisi helppoa. Ei tarvitsisi selittää.

Nyt en jaksaisi sitä kaikkea uudestaan. Miestä, jonka kanssa on eri kieli, eri kulttuuri, lopulta kuitenkin erilaiset toiveet elämässä.

Vaikka kohtalo minulle nyt naureskelisikin, niin olen vähän niin kuin sitä mieltä, että seuraava mies voisi kuitenkin olla suomalainen. Asuisiko se jopa Turussa. Joo, saisi asua. Ei enää mitään etää. Etäsuhdetta, fyysistä, maantieteellistä etäisyyttä. Tai henkistä etäisyyttä.

Nyt vedetään kotiin päin. Nyt haluan käyttää omaa kieltäni, sitä, jota olen syntynyt käyttämään. Haluan ymmärtää nyanssit, nauraa rivien välisille vitseille. Haluan elää täydessä ymmärryksessä. Niin itseni kuin sen toisenkin kanssa.

Se, että olen nyt yhdelle miehelle sydämeni särkenyt ja sitä tässä kasaan liimaillut, ei vielä kerro kuka rakastaa minut ehjäksi. Se saatan olla minä itse. Se saattaa olla joku muu. Nyt ei ole siitä tietoa, en voi kiirehtiä.

Olen etsinyt kauan täydellistä fengshui-kotia, mielessäni. Mikä vapautuksen tunne on tajuta, että minulla on se jo. Täydellinen fengshui-koti, minä asun siinä jo. Ei tarvitse enää etsiä.

Sillä kaikki ratkaisut ovat oikeita juuri sillä hetkellä. Tämä ero on varmasti oikea ratkaisu molemmille, vaikka ei se siltä ensin tuntunut. Tämä asunto sen sijaan tuntui oikealta heti ensi silmäykseltä ja tässä nyt pysyn. Ja oli se mieskin oikea heti ensimmäisestä illasta lähtien. Ja pysyi mukanani kaikki nuo 17 vuotta.

Siitä voi olla kiitollinen. Sitä voi jopa juhlia. Kuinka paljon olenkaan elämältä saanut. Kuten sen, että olen elossa, terve ja minulla on koti. Oma ja täydellinen juuri tällaisena.

Pienestäkin voi saada suuren kokemuksen. Kuten oman kodin arvostamisesta. Että sellainen on. Ja että siellä on kaunista.

Nämä kivet ja höyhenet toin tuliaisena Italian pakomatkalta. Rannalla luin tätä Fifty is not a four-letter word -kirjaa, joka on edelleen kesken. Kun en ole vielä edes viittäkymmentä, mutta kirjan kriisit on silti samat kuin itsellä.

Kuvassa vaihtelevat työpisteet ja sähkömagneettista säteilyä neutraloiva tetraedri. 

Ja välillä käy mielessä, että onko tämä kaikki enkelipeliä? Kun kohtalo tuntuu kuljettavan, kun olen omaa tietä etsimässä. 

Nämä kirjat löytyvät nyt fengshuin kuutosalueelta luoteesta, perheen miehen, eli elättäjän (se olen minä) ja auttavien ystävien alueelta (joo, just ne enkelit ja muut tosiystävät).

Mitä tapahtuu romanttisessa makuuhuoneessani? No siellä tutkitaan nyt astrologiaa, vaihteeksi länsimaiseen tapaan. Suomen kirjastolaitos, I love you!

Näitä kaikkia vuorotellen. Tästä on elämä tehty.

Kaappi tyhjänä

Kaapissa ei ole yhtään ruokaa. Ei missään kaapissa. Pitäisi lähteä kauppaan, mutta ei yhtään huvita. Pitäisi lähteä täältä kotoa ulos. Pitäisi nousta täältä sängystä, vällyjen alta. Pitäisi jaksaa. Ulkona taitaa sataakin.

Tänään on sitten tällainen päivä. Sellainen ei huvita mikään -päivä. 

Vaikka yritänkin olla nykyään peruspositiivinen ihminen, niin kyllähän se vetää matalaksi, että on tullut jätetyksi kaksi kertaa kahden eri miehen taholta kahden kuukauden sisällä. 

Siis mieti vähän. Kahdet haaveet tulevaisuudesta on ammuttu alas. Hyvin lyhyen ajan sisällä. Molemmissa olin ihan täysillä mukana. Sen aikaa kuin se kesti. Ensimmäinen "vähän pidempään" kuin toinen, mutta ei se sitä jälkimmäisen kipua silti vähennä. Oli se sitten laastarisuhde tai ei. Silti minulle aito tapaus.

Tässä saattaisi jopa alkaa kuvitella, että itsessä on nyt jotain vikaa. Miksi en kelpaakaan. Onko syy minussa?

Luin Anna-lehdestä samanlaisen tarinan, jossa nainen tuli jätetyksi yllättäen ja mies muutti samantien pois. Ja tältä naiselta kesti vuosikausia rakentaa itsetuntonsa taas takaisin, tuntea taas olevansa rakkauden arvoinen ihminen. Kun luin jutun, olin helpottunut, että minun ei ainakaan tarvitse kasata itsetuntoani enää uudestaan, sillä sen työn olen tehnyt jo paljon aikaisemmin.

Korkeintaan mietin, että miksi annan itseni olla näin haavoittuvainen. Että heti voi joku iskeä heikoimpaan kohtaan ja saada taas alakuloon. Sillä sitä tämä taas on. Surua siitä, mitä ei tullutkaan.

Siinä missä on "helppo" elää nyt omaa elämää omassa kodissaan ja tehdä sitä mitä muutenkin tekisin (sain telkkarin auki vasta 10 päivää kotona oltuani, eli kyllä se normaali olotila oli vähän hakusessa), niin ei ole helppo roikkua epämääräisissä lupauksissa. Ei pitäisi varmaan koskaan luvata yhtään mitään kenellekään. Korkeintaan itselleen. Ja silloinkin pitää veto-oikeus tiukasti omissa hyppysissä. Ettei alkaisi vaan kuvitella liikoja.

Samalla kun pitäisi olla tehokas, toiminnallinen, tuottelias ja aktiivisesti tavoitteitaan kohti pyrkivä, pitäisi myös antaa itselleen omaa aikaa, levätä, ladata akkuja, palautua elämän tarjoamista reissuista ja opetuksista.

Ei se yhtä aikaa tapahdu. Ja tänään ei tapahdu oikein mitään. Pohdin edelleen sitä kauppaan lähtöä. Jos edes sen saisi aikaiseksi. Kun alkaa olla nälkäkin.

Toivottavasti nuo unilääkkeet ei muuten lihota. Jätin reseptiselosteen lukematta. En halua tietää, jos unilääkkeet vaikka aiheuttavat unettomuutta tai rentouttavat lääkkeet saavat sinut käymään ylikierroksilla. Sillä tieto lisää välillä tuskaa.

Ja välillä taas tietämättömyys on kaikkein pahinta. Niin se oli jo silloin kesällä.

Toiset kauniit kukat pääsee täysillä kukkimaan, ja toiset taas kuihtuu ennen kuin edes nuppu kunnolla aukeaa. Niin taitaa käydä ihmissuhteissakin. Kaikista lupauksista ei tule totta.

Ja teemabiiseiksi sopivat kaikki nämä lohduttomat erolaulut:

Bizi - Edelleen
Bizi - Silti
Bizi - Mitä mulle jää
Bizi - Mä pidin sanani

Ei muuten ihme, että vähän masentaa:

Ensimmäistä kertaa

Tämän kesän (sillä elän vielä ikuista kesää) suosituin kirjoitukseni on ollut Viimeinen kerta, jossa kerroin kuinka pitkä suhde pilkkoutuu palasiksi, kokemuksiksi ja muistoiksi viimeisistä kerroista. Jokainen viimeinen kerta lyö uuden naulan arkkuun - tai repäisee uuden jeesusteipin muuttolaatikkoon.

Nyt on aikaa jo kulunut (runsaasti! unettomana päivät ja yöt ovat pitkiä), ja voin alkaa katsella niitä ensimmäisiä kertoja, joita elämääni nyt alkaa tulla. Yksi kerrallaan.

Ensimmäinen eka kerta oli tietysti se, että minut ylipäätään jätettiin. Se nyt on elämän suurimpia mysteereitä, että kuka minusta eroon haluaa päästä, kun on minut kerta saanut. Mutta meillä on kaikilla omat omituisuutemme ja omat vaelluskengät jalassa. Ei aina käy kulku samaa reittiä pitkin. Välillä tarvitaan jopa eri reittä.

Italian pakomatkallani tuli monta ekaa kertaa vastaan. Ajoin ensimmäistä kertaa jalkajarruttomalla polkupyörällä, pelkillä käsijarruilla. Hermostutti, lisää siihen vielä eteläitalialainen liikenne ja pujottelu autojen seassa. Mutta hei, selvisin. Nyt osaan senkin tarpeen vaatiessa.

Toinen eka kerta oli, kun minut piti taluttaa mereen, päivä toisensa jälkeen. Minun oli pakko ottaa tukea toisesta, jotta en luiskahtaisi niljakkailla rantakallioilla pitkin pituuttani ja satuttaisi itseäni pahasti. Henkinen kipu oli jo ihan tarpeeksi, en tarvinnut enää fyysistä telomista. Mutta kerran kaaduin suoraan selälleni, kun lähdin sooloilemaan. Onneksi on sen verran pehmustetta takapuolessa, että se otti suurimman tällin. En muuten saanut mustelmaakaan, vaikka odotin oimaa viherrystä.

Oli myös ensimmäinen kerta, kun tietyllä tavalla annoin virran vaan viedä. En onneksi kauas merelle, josta en olisi jaksanut enää uida rantaan, vaan tapahtumien virran. Annoin sen kuljettaa. Minulla ei ollut voimia itse ohjata kulkuani, joten heittäydyin muiden armoille.

Koin ensimmäisen kerran nettirakkauden (mitä tämä kertookaan ajasta, jossa elämme...), koin ensimmäisen kerran totaalista yhteyttä kohtaamiini ihmisiin ja vanhoihin ystäviin, joista olin vähän irrallaan. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin minä olin todella aidosti vuorovaikutuksessa toisten kanssa, oli se sitten livenä, chatissa tai... chatissa. Joo. 

Olin myös ensimmäistä kertaa aidossa vuorovaikutuksessa omien tunteideni kanssa. Tutustuin itseeni ja omiin voimavaroihini. Ja aloin arvostaa sitä kuka olen. Ensimmäistä kertaa minulla oli rohkeutta alkaa kirjoittaa asioista, joita koin ja joita ajattelin. Ensimmäiset kerrat pelottivat, kuten silloin kun kirjoitin työttömyydestäni. Oli ihan kauhean suuri kynnys tunnustaa se. Sitten pelko karisi. Mitä tahansa voi sanoa tai kirjoittaa, jos todella tarkoittaa sitä. Ja jos se ei loukkaa ketään (tuoreita eksiä ei ehkä nyt lasketa).

Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tilanteessa, jossa tulevaisuus on tuntematon, mutta täynnä lupausta. Eikä enää mitään epämääräisiä lupauksia, vaan ihan konkreettisia. Minä teen niistä lupauksista totta. Ihan itse.

Ensi viikolla aloitan uudessa työpaikassa ja tulette tietysti siitä kuulemaan ja näkemään. Ensi kuussa minulla on ensimmäinen ihan oikea bisnesmeetinki. Olen jo sitä mieltä, että kunhan saan unirytmini kuntoon ja kertyneen väsymyksen kuitattua, alan purkamaan muutakin kuin pääni sisältöä. Alan taas liikkumaan, elämään kehoni kautta, enkä pelkästään ajatusten kautta.

Entä kuuluuko uuteen elämään ensimmäinen uusi rakkaus? Ainakin harjoitan "itserakkautta", jos kukaan muu ei minua huoli. Ja varmasti huolii. Olenhan elämäni parhaassa iässä, ja vihdoinkin laput ovat pudonneet silmiltäni. En elä enää epämääräistä tulevaisuutta, enkä mudan väristä menneisyyttä.

Elän tätä päivää. Ihan täysillä.

Näyttääkö tämä sinun mielestäsi murheen murtamalta naiselta? 

Ei minunkaan mielestäni. Korkeintaan vähän elämästä juopuneelta.

Elämäni miehet tällä hetkellä. Reino Nordin, jota kuuntelen taukoamatta. Ja Italian ihmemies Tommaso Paradiso. Ja tietty Archie Cruz, joka potkii minua eteenpäin silloin kun itse en jaksa. Noilla hauiksilla se ei ole temppu eikä mikään.

Mutta loppupeleissä eniten munaa on ehkä kuitenkin minulla itselläni. Pään sisällä. Ja ehkä myöhemmin vielä jossain muuallakin!

PS: Otettaisiinko taas teemabiisi? Joo, yksimielisesti päätän, että otetaan vaan. Se on tämä suurta lyriikkaa sisältävä, miesadrenaliinin tuoksuinen Voice of the New Generation, johon nelikymppisenä ehdottomasti kuulun. Rivi Bang bang tonight motherfucker ilahduttaa minua joka kerta yhtä riemukkaasti! Jos on tiukka päivä ja pää vaatii heti aamusta hanaa, niin voit nähdä minut sielusi silmillä rokkaamassa tätä olohuoneessa, nyrkkiä heiluttaen. Alasti. Näetkö sen varmasti? Hyvä. Nyt päästä siitä kaikesta irti.

Sillä niin minäkin päästän.