Ensimmäistä kertaa

Tämän kesän (sillä elän vielä ikuista kesää) suosituin kirjoitukseni on ollut Viimeinen kerta, jossa kerroin kuinka pitkä suhde pilkkoutuu palasiksi, kokemuksiksi ja muistoiksi viimeisistä kerroista. Jokainen viimeinen kerta lyö uuden naulan arkkuun - tai repäisee uuden jeesusteipin muuttolaatikkoon.

Nyt on aikaa jo kulunut (runsaasti! unettomana päivät ja yöt ovat pitkiä), ja voin alkaa katsella niitä ensimmäisiä kertoja, joita elämääni nyt alkaa tulla. Yksi kerrallaan.

Ensimmäinen eka kerta oli tietysti se, että minut ylipäätään jätettiin. Se nyt on elämän suurimpia mysteereitä, että kuka minusta eroon haluaa päästä, kun on minut kerta saanut. Mutta meillä on kaikilla omat omituisuutemme ja omat vaelluskengät jalassa. Ei aina käy kulku samaa reittiä pitkin. Välillä tarvitaan jopa eri reittä.

Italian pakomatkallani tuli monta ekaa kertaa vastaan. Ajoin ensimmäistä kertaa jalkajarruttomalla polkupyörällä, pelkillä käsijarruilla. Hermostutti, lisää siihen vielä eteläitalialainen liikenne ja pujottelu autojen seassa. Mutta hei, selvisin. Nyt osaan senkin tarpeen vaatiessa.

Toinen eka kerta oli, kun minut piti taluttaa mereen, päivä toisensa jälkeen. Minun oli pakko ottaa tukea toisesta, jotta en luiskahtaisi niljakkailla rantakallioilla pitkin pituuttani ja satuttaisi itseäni pahasti. Henkinen kipu oli jo ihan tarpeeksi, en tarvinnut enää fyysistä telomista. Mutta kerran kaaduin suoraan selälleni, kun lähdin sooloilemaan. Onneksi on sen verran pehmustetta takapuolessa, että se otti suurimman tällin. En muuten saanut mustelmaakaan, vaikka odotin oimaa viherrystä.

Oli myös ensimmäinen kerta, kun tietyllä tavalla annoin virran vaan viedä. En onneksi kauas merelle, josta en olisi jaksanut enää uida rantaan, vaan tapahtumien virran. Annoin sen kuljettaa. Minulla ei ollut voimia itse ohjata kulkuani, joten heittäydyin muiden armoille.

Koin ensimmäisen kerran nettirakkauden (mitä tämä kertookaan ajasta, jossa elämme...), koin ensimmäisen kerran totaalista yhteyttä kohtaamiini ihmisiin ja vanhoihin ystäviin, joista olin vähän irrallaan. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin minä olin todella aidosti vuorovaikutuksessa toisten kanssa, oli se sitten livenä, chatissa tai... chatissa. Joo. 

Olin myös ensimmäistä kertaa aidossa vuorovaikutuksessa omien tunteideni kanssa. Tutustuin itseeni ja omiin voimavaroihini. Ja aloin arvostaa sitä kuka olen. Ensimmäistä kertaa minulla oli rohkeutta alkaa kirjoittaa asioista, joita koin ja joita ajattelin. Ensimmäiset kerrat pelottivat, kuten silloin kun kirjoitin työttömyydestäni. Oli ihan kauhean suuri kynnys tunnustaa se. Sitten pelko karisi. Mitä tahansa voi sanoa tai kirjoittaa, jos todella tarkoittaa sitä. Ja jos se ei loukkaa ketään (tuoreita eksiä ei ehkä nyt lasketa).

Olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tilanteessa, jossa tulevaisuus on tuntematon, mutta täynnä lupausta. Eikä enää mitään epämääräisiä lupauksia, vaan ihan konkreettisia. Minä teen niistä lupauksista totta. Ihan itse.

Ensi viikolla aloitan uudessa työpaikassa ja tulette tietysti siitä kuulemaan ja näkemään. Ensi kuussa minulla on ensimmäinen ihan oikea bisnesmeetinki. Olen jo sitä mieltä, että kunhan saan unirytmini kuntoon ja kertyneen väsymyksen kuitattua, alan purkamaan muutakin kuin pääni sisältöä. Alan taas liikkumaan, elämään kehoni kautta, enkä pelkästään ajatusten kautta.

Entä kuuluuko uuteen elämään ensimmäinen uusi rakkaus? Ainakin harjoitan "itserakkautta", jos kukaan muu ei minua huoli. Ja varmasti huolii. Olenhan elämäni parhaassa iässä, ja vihdoinkin laput ovat pudonneet silmiltäni. En elä enää epämääräistä tulevaisuutta, enkä mudan väristä menneisyyttä.

Elän tätä päivää. Ihan täysillä.

Näyttääkö tämä sinun mielestäsi murheen murtamalta naiselta? 

Ei minunkaan mielestäni. Korkeintaan vähän elämästä juopuneelta.

Elämäni miehet tällä hetkellä. Reino Nordin, jota kuuntelen taukoamatta. Ja Italian ihmemies Tommaso Paradiso. Ja tietty Archie Cruz, joka potkii minua eteenpäin silloin kun itse en jaksa. Noilla hauiksilla se ei ole temppu eikä mikään.

Mutta loppupeleissä eniten munaa on ehkä kuitenkin minulla itselläni. Pään sisällä. Ja ehkä myöhemmin vielä jossain muuallakin!

PS: Otettaisiinko taas teemabiisi? Joo, yksimielisesti päätän, että otetaan vaan. Se on tämä suurta lyriikkaa sisältävä, miesadrenaliinin tuoksuinen Voice of the New Generation, johon nelikymppisenä ehdottomasti kuulun. Rivi Bang bang tonight motherfucker ilahduttaa minua joka kerta yhtä riemukkaasti! Jos on tiukka päivä ja pää vaatii heti aamusta hanaa, niin voit nähdä minut sielusi silmillä rokkaamassa tätä olohuoneessa, nyrkkiä heiluttaen. Alasti. Näetkö sen varmasti? Hyvä. Nyt päästä siitä kaikesta irti.

Sillä niin minäkin päästän.