Jotta unohtaisin

Matkustin Italiaan unohtaakseni elämäni rakkauden ja sen päättymisen. Minulla ei ollut aavistustakaan millainen matkastani muodostuisi. Kuinka suuria ja vaikeita tunteita kävisin läpi. Kuinka syvällä räpiköisin. Ja kuinka rakastuisin yllättäen uudelleen.

Tämän piti pysyä salassa. Ja tietyllä tavalla se salassa pysyykin. Kerron vain oman puoleni tarinasta. Sillä en edes tiedä miten tämä kaikki päättyy. Vai päättyikö se jo. Tässä uudessa elämässäni kaikki tuntuu olevan mahdollista.

Kun 29.8. join yksinäistä gintonicia Giovinazzon vanhan kaupungin baarissa, jätettynä, hylkiönä, jollain kaukaisella tasolla epäonnistuneena naisena, minulla ei ollut tietoa, että kohta tapahtuu jotain järisyttävää.

Kohtalo astui nimittäin peliin.

Ensin kuulin baarissa laulun, joka istui tilanteeseeni kuin nappi läpeen. Per Dimenticare Te, siinä laulettiin. Jotta unohtaisin sinut. Ja minähän istuin siinä juomassa ainoaa drinkkiäni nimenomaan unohtaakseni sinut. En voinut muuta kuin naurahtaa. Mitä viestejä minulle nyt taas tarjotaan. Niitä tuntui olevan ilma sakeanaan.

Kun palasin sinä iltana kellariini yhden juoman jälkeen (en voinut juoda yhtä enempää, sillä unettomuus ja syömättömyys ja sydänsuru yhdessä alkoholin kanssa olisi ollut jo suorilta jaloilta katuun kaatava tekijä), purin taas pahaa oloani kavereilleni chatissa. Ja sitten ajattelin gintonic-aivoillani, että mitä hittoa, vastaan tuolle miehelle, joka lähestyi minua aamulla LinkedInissä. Että mitä haittaa siitä nyt voi olla. Olenhan jo täysillä palleaan lyöty ja elämän pelissä selkeästi tämän kierroksen hävinnyt.

Tuo yksi päätös muutti sen hetkisen elämäni täysin. Aloinkin kiinnostua, että kuka on niin kiinnostunut minusta. Seurasi sellainen tunteiden hurrikaani, etten ole siitä vieläkään kuivilla vesillä. Kävi klassisesti, ilmeisesti. Eron syövereissä hullaannuin uuteen mieheen. Välittämättä mahdollisista seurauksista vähääkään. Sen hetkinen mielentilani ei osannut muuta kuin tarttua pelastavaan köyteen ja alkaa hinautua taas ylöspäin. Tämän hetkinen mielentilani roikkuu siinä köydessä edelleen. Eikä tiedä putoaako lujaa vai kiipeääkö vielä ylemmäs. 

Laastarisuhteita on erilaisia. Kevyitä, jotka käväisevät iholla hetken aikaa ja jatkavat sitten matkaa. Ja sellaisia, jotka vievät järjen ja ihokarvat juurineen. Sekä sydämen, jo ennestään särkyneen. Arvaat varmaan, millainen minun laastarini on. Se on tiukassa. Sen liima pysyy. Jumalauta, sitä ei saa irti millään.

Olen yrittänyt hengitellä. Olen yrittänyt istua käsieni päällä, etten ottaisi taas yhteyttä. Olen kääntänyt volyyminappulat kaakkoon, jotten kuulisi omia ajatuksiani. Tai sydämeni kiivasta sykettä. Ja olen yrittänyt unohtaa ottamalla välillä railakkaan illan täydeltä juomaa.

Nyt unohdan. Tänään unohdan sen miehen. Nyt ei paina enää missään. Nyt keskityn vain itseeni. Tänään imuroin ja siivoan. En missään nimessä katso kuvia tai lue viestejä. Olen jo niin yli tästä. Olen olen. Ihan kohta olen. Voi v...

Ketä yritän huijata ellen itseäni. Päästin laastarin ihon alle, kuin antabus-kapselin. Ja jos mitään teen, niin sieltä se puskee päälle ja tuottaa ihan karmaisevan olon. Silloin siis kun en leiju seitsemännessä taivaassa pikkukerubien ja keijujen kanssa. Olen ihan pilvessä suurimman osan aikaa. Aurinko paistaa vain minulle ja haavekuvilleni.

Ex-miestä en ole joutanut enää paljoakaan ajattelemaan, nyt kun kamat on roudattu kellariin ja tilit tehty selviksi. Tiedän vain, että kohta se tulee hakemaan kamansa. Ja että sillä on nyt uudet kalapuikkoviikset. Varmaan uuden naisen ehdotuksesta. Minua ei enää kiinnosta.

Älä kysy minulta mitä nyt tapahtuu. Tiedän vain, että laastarimieheni on ottanut etäisyyttä, livahtanut karkuun ensitapaamisemme jälkeen. Hän ei ehkä ollutkaan ihan niin valmis tähän uuteen suhteeseen kuin kuvitteli olevansa. Tähän kevyeen, mehän vain chattailemme -suhteeseen. Jossa kuitenkin kerittiin jo luvata Saturnuksen kuut ja renkaat toisillemme. Tai ehkä kuitenkin nautinnonhaluisen Jupiterin, sillä Saturnus on aika tiukka käskyttäjä.

Tähän voisi sanoa, että no, mitäs läksit jehu. Se ei pelaa joka pelkää. Ja minä en pelkää. Tiedän jo yhden sydänsurun eläneenä, että selviän toisestakin. Sitten jos joudun laskeutumaan sieltä pilvestäni manalan kautta taas maan pinnalle.

Jokaisella näistä drinkeistä oli oma makunsa. Yhdessä maistui toiveikkuus ja uusi alku, yhden nimi oli Passion Kamikaze, eli omaan jalkaan ampuva intohimo. Ollakseen niin täynnä tunteita se oli oudon laimean makuinen. Sitten oli se itkun makuinen mojito, joka maistui niin pahalta ja niin hyvältä yhtä aikaa, kyynelten virratessa poskille ja ruokosokerin maistuessa kielellä. Ja sitten tuo katkera gintonic, joka auttoi unohtamaan. Eli toisin sanoen ei.

Paljon on virrattava vinettoa veressä ennen kuin kykenee unohtamaan. Käytännössähän unohtamaan ei pysty ikinä. Voin silti yrittää nauttia matkasta, tälleen sivistyneesti, you know. Yhtään sammaltamatta, yhtään rakkaudesta humaltumatta.