Suruaika

Elokuussa lähdin Etelä-Italiaan, Pugliaan, etsimään sisäistä rauhaa elämäni suurimman myrskyn keskellä. Kun asetuin sisäistä tilaani hyvin kuvaavaan haisevaan ja pimeään kellarimajoitukseen Italiassa, huomasin erääseen ulko-oveen liimatun ilmoituksen. Siinä oli ristinkuva ja teksti Lutto. Suruaika. Se tuntui kovin osuvalta, jopa lohduttavalta. Muutkin surevat. En ole täysin yksin tunnelmissani, sekopäisenä surusta.

Minun suruaikani ei ole mustiin pukeutumista. Se ei ole nenäliinapakkausten läpikäymistä. Se ei ole makujen unohtamista. Siinä on värejä, kirkkaita ja loistavia. Siinä on ilon kyyneleitä aina tuskan kyynelten seassa. Siinä on elämän makua. Sillä olenhan elänyt täysillä ja tuntenut rakkautta. Nyt enemmän kuin koskaan ennen. Otan milloin vain elämän vastaan kaikkine voimakkaine tunteineen kuin mitäänsanomattomana, tylppänä, tuskin elossa. Sillä sellaiseltakin minusta on joskus tuntunut.

Oli täysin oikea ratkaisu lähteä kriisin keskeltä pois, mutta kriisiä sisälläni ja mukanani kantaen, muihin kaukaisiin maisemiin. Näin erilaisen auringon. Tunsin ihollani erilaisen kuumuuden. Maistoin erilaisia makuja ja tutustuin erilaisiin ihmisiin. Kaikki antoivat toivoa siitä, että selviydyn. Ihan varmasti selviydyn vielä. Kun vain elän vielä tämän minuutin, tämän tunnin, tämän päivän. Sitten varmasti selviydyn.

Maadoituin. Makasin rannalla, koskettelin ja pyöritin kiviä. Uin meressä, tunsin merilevän tuoksun. Annoin auringon muuttaa minut ruskeaksi. Käänsin välillä vaan kylkeä. Joskus en liikkunut ollenkaan. Luonto parantaa, eikö niin? 

En olisi kestänyt yhtään isomman kaupungin energiaa. Mitä vähemmän virikkeitä, mitä vähemmän havainnoitavaa, sen parempi. Minulle riitti pelkkä meri. Tuuli. Aurinko. Ja kirjoittaminen. En voi ottaa energiaa sisään, jos en saa sitä myös ulos.

Viimeisenä päivänä Italiassa kiersin ja hyvästelin kaikki rakkaiksi muodostuneet paikat. Rantabulevardin, aallonmurtajat, kivisen uimarannan, pikkukujat, jonne tahdoin aina vähän eksyä. Kävin myös tutkimassa mitä kuuluu suruajalle. Ja kuten vain elämässä voi ihmeitä tapahtua, Lutto-ilmoitus oli poistettu. Juuri nillä hetkillä kun minun lähtöni koitti. Oli aika siirtyä surusta eteenpäin. Pidin tätä lähes jumalaisena merkkinä, sillä minäkin olin valmis siirtymään eteenpäin, takaisin kohti iloa.

Suru ei tietenkään lopu yhteen päivään ja päätökseen tai yhden suruilmoituksen poistumiseen ovesta. Se jatkuu niin kauan kuin on tarpeen, niin kauan kuin sillä on jokin tarkoitus ja opetus oman kasvamisen kannalta.

Sillä minä suren sitä, että en voi enää kuulla nauruasi tai nähdä silmiäsi. En voi enää suudella niskaasi aamukahvipöydässä ja jäädä siihen hetkeen. En tunne enää sormieni alla silkinsileää kulmakarvaasi. Mistään muusta puhumattakaan. Sitä tulen suremaan vielä kauan, ehkä jollain tasolla lopun ikääni. Kunnes häviämme kaikki tähtipölyyn ja olemme yhtä tuossa äärettömässä kosmoksessa, jolla on omat suunnitelmansa. Siellä olemme kaikki taas yhtä energiaa.

Tänään yritän uudestaan pistää elämää pakettiin, hänen elämäänsä. Ja vaikka surenkin, teen sen myös ilolla. Sillä minulla on ollut elämässäni paljon rakkautta. Ja se ei mihinkään voi hävitä. Nyt sitä rakkautta on vieläkin enemmän. Ystäviltä.

Kun kävelin pikkukaupungin kujilla, näin myös toisenlaisen kyltin, jossa luki Lotto. Vain yksi kirjain erottaa luton lotosta, suruajan jättipotista. Minä tiedän, että minun täytyy vain kääntää tuo yksi kirjain ja pääsen jälleen kiinni omaan onneeni.


Lotto siis vetämään.

Suruaika kellarissa. Ja elämän lotossa jättipottia odotellen.

Pois kellarista. Olit ehkä elämäni intensiivisin periodi.

Kiitos siitä.

Vähäturistinen kalastajakylä oli oiva valinta toipumiseen. Mutta sitä valintaa en edes tehnyt itse, vaan elämä toi sen eteeni.

Isot elementit, kuten aurinko, meri, avoin taivas ja tuulet, sekä jykevät kivivallit, sopivat isoihin tunteisiin.

Aina koittaa uusi päivä, aina on mahdollisuus löytää surun keskeltä kauneutta.

Kiviset kadut hohkaavat kuumuutta. Tätä lämpöä en unohda koskaan.