Paketissa

Jos olisin saanut euron joka kerta kun joku ehdotti, että poltan ex-miehen kamat, niin minulla olisi ainakin jo vitonen. Ja bensiinit kaupanpäälle.

Olen kuitenkin järki-ihminen. Ja empaattinen. Ymmärrän ihmisten tuskaa, elämän kokemuksia ja tarvetta kulkea omia ihme polkujaan.

Siksi en polttanut miehen kamoja. En heittänyt niitä ikkunasta. En kipannut roskikseen. En pitänyt kirpparia. Vaan pakkasin ne kaikki. Huolellisesti. Millintarkasti niin, että mitään ei säry. Jos se kertoo jotain luonteestani, niin antaapa kertoa. Juuri sellainen olen. Käytin kuplamuovia ja käärin särkyvät astiat lukemattomiin sukkiin, ensin yhteen, sitten toiseen ja kenties vielä kolmanteenkin.

Kun mies, se ex, tulee hakemaan ja lähettämään kamansa kuriiria käyttäen Suomesta Italiaan, ei tarvitse enää miettiä mikä tavara on kenenkin. Mistä sen löytää, miten sen pakkaa. Kaikki on tehty jo. 

Jos joku teistä luki Tavaraa-kirjoitukseni, niin tiedätte miten koville tuo pakkaamisen aloittaminen otti. Turvauduin viinaksiin ja siinähän ei kovin hyvin käynyt. Silti aamulla olin taas pystyssä ja analysoimassa käytöstäni blogissa. Niin tekevät järkevät ihmiset, joilla on esimerkiksi Kuu Kauriissa. Velvollisuudet ensin. Sitten ehkä voi vähän irrotella ja huvitella.

Tänä iltana huvittelen taas. Nyt kun olen sinkku, "vailla huolen häivää" (hah!), voin ottaa käsilaukkuni, avaimeni ja bussikorttini ja lähteä kaupungin yötä kartoittamaan. Kaverien kanssa juhlien tai yksin keikalle lähtien. Kukaan ei odota kotona. Kukaan ei kysy mihin aikaan tulet. En edes minä itse.

Ex-miehen tavaroita kertyi 11 laatikollista, joka kasvanee vielä yhdellä tai kahdella. Kirjalaatikot painoivat kuin synti. Hänen syntinsä, ei minun. Sillä kerrankin minä en ollut se, joka tein väärin.

Mietin miten saan kaikki kamat kellariin. Mutta sitten keksin, että talonmiehellä on varmasti sopivat työkalut. Kuten nokkakärry. Ja niin minä 3 tunnin yöunilla, ja kuukauden sellaisilla eläneenä, yksi päivä raahasin, kärräsin ja nostin kaikki kamat kellariin, oikein talvisodan hengessä.

Ja minä tein sen. Tyhjensin asuntoni toisesta ihmisestä. Rakkaasta sellaisesta, jonka luulin olevan vierellä ihmisiän loppuun asti. Ensin oli ihan kamalaa, ja lopuksi oli jo paremmin. Minä pärjään, minä olen omillani, minä olen vahva.

I feel it coming.

Uusi elämä on tulossa. En tiedä ketä muita siihen kuuluu kuin minä itse. Ehkä ei ketään muuta. Ehkä vain minä itse. Ja se riittää. Onhan minussa niin moneksi. Olenhan minä riittävä itselleni. Täydennän itseäni niin kuin kukaan mies ei voi täydentää.

Mitä muuta sanoisin? Että olen pettynyt, tietenkin. Että uskon edelleen rakkauteen. Että sydämeni on täynnä rakkautta jokaista ihmistä kohtaan. Että olen onnellinen. 

Olen onnellinen. Se riittää mainiosti. Sillä tavara on vain tavaraa. Kellarissa tai kodissa. Tärkeintä on kuka siellä kodissa asuu.

Ja täällä asun nyt minä. Ja vain minä.

Urakkapalkalla tätäkin tehtiin. Otti koville, en sitä kiellä. Mutta lopussa kiitos todellakin seisoi. Ja sitten se kiitollinen kaatui väsyneenä sänkyyn.

Mitä jää tästä kaikesta jäljelle? No oma koti ja oma lupa tehdä mitä lystää. Sekä unettomuus ja pienen pieni fengshui-kirja tyhjässä hyllyssä. Pian se hylly täyttyy. Sillä niin elämä ja sen energiat operoivat. Se jos mikä on fengshuita.

Kitarasankari

Kun kuuntelen musiikkia koko olohuoneen täydeltä ja odotan hetkellä millä hyvänsä ilmestyviä metelistä valittavia mummoja ja setiä, en voi olla ajattelematta, että minun olisi pitänyt syntyä tilulilu-kitaristiksi. Palan halusta nousta estradille ja räväyttää repertuaarini auki ja soittaa niin tiukkoja sooloja, että yleisössä leuat loksahtaa hurmoksesta.

Minua ei kuitenkaan ole luotu muusikoksi, kitaristista puhumattakaan. Minulla on lyhyet nakkisormet, en tunne nuoteista ensimmäistäkään ja kärsivällisyyteni ei riitä aloittamaan nollasta, haluaisinhan heti hypätä huipulle.

Kolminkertainen Vesi-Tiikerini alkaa kuitenkin olla sitä mieltä, että tämä valtaisa valtamerien vesitaakka saisi jo nousta harteiltani. Haluaisin palaa ja puhdistua tulessa, muuttua Tuli-Tiikeriksi. Mutta se onkin vaarallinen otus se. Ehkä maailma ei ole siihen valmis!

Otan välillä happea, samalla kun kitarat vinkuvat ja bassot tumisevat. Olen pakannut yhden laatikon täyteen kirjoja, enkä jaksa sitä enää nostaa. Toinen on meneillään. Sydän takoo, alkaa pyörryttää. Pakko pitää tauko. Ja sanoa vaikka ääneen mitä ajattelen. Sillä vaikka en osaa soittaa kitaraa, osaan vääntää vetävän soolon sanoilla.

Tässä väkisinkin joutuu miettimään, että voiko miehiin lajityyppinä enää luottaa. Kaikkiko ne lipeää käsistä? Luottamuksen rakentaminen voi olla uskomattoman kovan työn takana.

Onneksi elämässäni on kuitenkin monta miestä, jotka nyt ovat apuna, ihan konkreettisesti. Eivätkä lähde luotani koskaan. 

James Taylor sanoo, että juuri siksi olen täällä. Sting lähettää puolestani hätäviestin pullossa autiolle saarelle ja katsoo, että se menee myös perille. Billy Idol potkaisee kaikki ovet auki ja rymähtää sisään virne kasvoillaan. Se virne tarttuu minuunkin. Hyvä kun tulit.

Archie Cruzin kanssa voimme pistää nämä kovan tason bileet pystyyn ja haistatella koko maailmalle fuck yout, ja vähän muutakin. Cosmo muistuttaa, että tämä kaikki on sinua varten. Niin on. Tämä asunto, tämä elämä on nyt minun ja vain minun.

Reino Nordin ottaa minut suvereenisti haltuun ja muistuttaa, että on vain NYT. Teemu Brunilan alter ego Cherry sanoo sen, mitä itse en kehtaa sanoa: kaikki miehet ovat sikoja. Käykää vaan jonoon.

Ihania, varteenotettavia ja avuliaita miehiä on siis olemassa, jotka elävät tätä hetkeä kanssani. En ole koskaan täysin yksin. 

Nyt pistän taas haisemaan ja annan sen kuulua koko taloyhtiön täydeltä. Naapurit saattavat kauhistella, että minulla on näin paljon miesseuraa, jo nyt. Mutta niin on. Enkä pidättele yhtään. Antaa vaan mennä.

Siinähän sitä on, lähdön tunnelmaa.

Italian kartat lähtemässä seinältä.

Onneksi elämässä on yksi mies, tai montakin, jotka eivät jätä. Kuten tämä Jeeves.

Tavaraa

Minulla on elämäni suurin fengshui-ongelma. Nimittäin tavarat. Sen toisen.

Olen palannut pakoreissultani kotiin, ja vaikka oman kodin rauha syleilee ja tuntuu hyvältä, edessä on vaikeita aikoja. Koti täytyy siivota entisestä. Toisen ihmisen tavarat täytyy käydä läpi, katsoa joka ikinen laatikko ja boksi läpi, että mikä on minun, mikä on sinun.

Aloitin työn eilen, kerättyäni voimia koko päivän sängyssä ja sohvalla maaten. Illalla se alkoi. Avasin ensin dvd-kaapin ja aloin tyhjentää. Nämä on mun, noi on sun. Columbot ja Sherlockit, ei aavistustakaan kumman. Koska nehän ovat meidän yhteisiä.

Kirjakasa alkoi nousta olohuoneen lattialle, isoja paksuja kirjoja. Karttoja, vanhoja sanomalehtiä, kuitteja ja tarpeetonta paperisälää. Sinun sälääsi, ei minun.

Cd:t ja äänilevyt, niiden erottelu oli suhteellisen kivutonta. Enemmistö oli minun. Mutta kaikista levyistä en halunnut luopua, ja jätin ne itselleni. Mahdatko edes huomata?

Erehdyin avaamaan yhden pienen postikortti- ja valokuvarasian. Menneiden vuosien joulukortit, syntymäpäivätoivotukset ja kuvia nuoruuden päiviltä. Kuinka olimmekaan eri näköisiä, sileäihoisia, hoikkia, täynnä nuoruuden optimismia. Olimme onnellisia, silminnähden.

"Onnellista ikääntymistä minun kanssani" luki eräässä syntymäpäiväkortissa, jonka olin kirjoittanut. Toisessa luki "yhteistä loppuelämän pituista matkaa". Kun etsin korttia tänä aamuna, en enää löytänyt sitä. Mihin se yhtäkkiä hävisi? Ja mihin tämä suhde yhtäkkiä hävisi.

Kiristävä tunne vatsanpohjassa oli liikaa. Ja niin otin ensimmäisen vodkapaukun, ja sitten toisen. Ei mitään puolitäysiä laseja, vaan piripintaan vaan. Ja niin tyhjeni se pullo. Ja minä itkin. Ja oksensin. Ja sammuin oksennukseni viereen. Kun keskellä yötä sain itseni ylös, otin pitkän kuuman suihkun ja nojasin otsaa seinää vasten.

Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Fengshui-ongelman ratkaiseminen ei ollutkaan niin kivutonta kuin olin kuvitellut. Mielessäni oli ensin ollut, että lasken ja luetteloin joka ikisen tavaran, pidän oikein kirjaa. Näin monet kalsarit, näin monta takkia, näin monta kirjaa, näin monet kengät. Jätit ne kaikki luokseni ja silti kävelit ulos.

Sain ajatuksesta kieroutunutta voimaa. Minä vielä näytän. Kirjoitan listani ja julkaisen sen, tietysti. Vaikka täällä blogissa (lista ihmisen kalsareista olisi tylsin kirjoitus ikinä, voin taata). Kosto elää, vaikka kuinka pieni ja mitätön se olisikin.

Jossain vaiheessa tajusin, että mitä hyötyä siitä olisi. Kenellekään. Kaikista vähiten minulle. Itseänihän siinä eniten hajottaisin. Ja olen jo tarpeeksi hajalla.

Seuraavaksi ajattelin, että kylmänviileästi ja tarmokkaasti vaan erottelen toisen kamat omistani ja pakkaan ne kellariin pois silmistä. Suitsait, sitten se on tehty. Uusi elämä alkaa, ja minulla on taas kodissani tilaa katsella, että mitä se fengshui tuohon uuteen tilaan oikein kehittää. Miten se tyhjiö täyttyy.

Kuten eilisen illan kokemuksesta voin päätellä, mikään näistä skenaarioista ei toteudu. Ei kosto eikä tehokas toiminta. Joudun varmaan katselemaan tuota olohuoneen vallannutta kasaa vielä jonkin aikaa. Sillä 17 vuoden muistojen, kokemusten ja toiveiden läpikäyminen ja niiden pakkaaminen pois silmistä ei onnistu hetkessä.

Eilen oli syyskuun 11. päivä, maailmaa järisyttänyt tuhon päivä. Minunkin sisälläni asui terrori, minunkin lentokoneeni teki tuhoisan täsmäosuman, minunkin kaksoistornini kaatuivat.

Täystuhon, toivottomuuden ja silkan joka paikkaan räjähtäneen romun ja surun jälkeen on vuorossa jotain muuta. Kuinka kauan kerään oman elämäni palasia, en tiedä. On hyviä päiviä, on keskinkertaisia päiviä ja sitten on vielä täystuhon päiviä.

Elän toivossa, että koen vielä sen onnellisen päivän, ilman tuskaa ja kipua. Aamusta iltaan.

Mitä jää rakkaudesta jäljelle? No tavaraa ja tuskaista oloa ainakin. Joskus myöhemmin vielä hyvät muistot.

Vaurautta vai saituutta

Fengshui yhdistetään usein vaurauteen ja sen melkein fanaattiseen tavoittelemiseen, vaikka vauraus on vain yksi fengshuin koskettama osa-alue muun elämään kuuluvan hyvinvoinnin ohella. Se on ihmisten mielissä melkein kuin pajatso: kun tästä napista painaa tarpeeksi kauan, niin alkaa kyllä kilistä laariin kolikoita. Ennemmin tai myöhemmin. Kunhan et tule peliriippuvaiseksi ja menetä omaisuuttasi sitä ennen.

Olen alkanut viime aikoina ajatella, että raha on mielentila. Jos pelkäät, tuskailet ja hikoilet veloissasi, kierre alaspäin on alkanut. Jos säilytät mielenrauhasi ja suhtaudut rahaan kuin äkkinäiseen sateenkaareen taivaalla, näetkin sen odotettua useammin. Hedelmäpelin sijaan olen alkanut leikkiä Rhonda Byrnen Secret to Money -sovelluksella ja jättää raha-asiat ja niiden hoitamisen taivaallisen leikkimielen haltuun. Tähtään tosissani tulopuolelle, mutta en ota sitä liian vakavasti. Sama fengshuissa: kokeilen ja komplaan, että mistä narusta irtoaa jackpot. Jos se ei ole aineellista hyvää, vaan pelkkää henkistä hyvinvointia, olen enemmän kuin tyytyväinen. Sillä fengshuissa vaurausnurkka ja siihen liitettävä ilmansuunta kaakko voi tarkoittaa kaikenlaista runsautta ja hyvinvointia, myös muutakin kuin suoranaista rahaa. Se on kuin hobittien täysi ruokakaappi, josta saa massunsa täyteen ja pitoihin riittää pöydät koreaksi vielä koko talven läpi.

Sain kuitenkin aivan toisenlaisen näkemyksen raha-asioihin käydessäni maakuntamatkoilla kotiseuduilla. Jos laihialaisia on naureskeltu ja kyykytetty pihiydestä, niin voin kyllä kertoa, että löytyy sitä saituutta Savostakin. Tästä kirjoituksesta saat siihen hyvän kahisevan näppituntuman.

Sukulaismökillä Savon sydänmailla intouduimme puhumaan ihmisten suhtautumisesta rahaan ja vaurauteen, tavaraan ja autuuteen. Oikeastaan kaikki lähti ravuista. Nyt kun ravustuskausi lähestyy, niin sanoin, että en ole vielä koskaan rapujuhliin päässyt, mutta kuullut, että ovat niin kalliita, että juhlakutsuun voisi merkitä OPM:n sijaan ORM (= omat ravut mukaan). Joo ei meillä mitään rapujuhlia pidetä, rapulajuhlia kylläkin. Siinä kun toiset parantelivat rapulaansa, niin aloimme tarinoimaan säästäväisistä tutuista ja tutun tutuista. Heittäydynkin nyt nimiä mainitsematta ja juoruissa säästelemättä tarkastelemaan vaurauden ja saituuden ohutta rajapyykkiä. Heitänpä sekaan omankin saituuden kohteeni, bongaatko sen joukosta?

Olipa kerran pariskunta, joka päätti alkaa säästää omistusasuntoa varten ja elää niukasti, jotta rahaa jää säästötilille. Pikkuhiljaa sisäisen kassakoneen kilinä alkoi voimistua hukuttaen alleen muut ajatukset. Ystävät alkoivat hermostua, sillä porukan yhteiset ravintolaillalliset vaihtuivat kelmusämpylään, terassikahvilan cafe au laitit vaihtuivat euron sumppiin kauppahallissa. On se kyllä kallista, on kommentti melkein kaikkeen. Nyt lähipiiri epäilee, että pariskunnan toinen osapuoli ei enää tokene säästäväisestä elämäntavastaan, vaan saattaa olla, ettei raaski edes pistää kasaan kertyneitä rahoja kiinni asuntoon, kun ne ovat kyllä niin kalliita. Toinen osapuoli sen sijaan haaveilee jo mittatilauspuvuista, joten toivoa on, että edes toinen heistä selviytyy säästökuurista entiselleen. 

Olipa kerran hääpari, joka halusi pitää isot häät mutta säästää juhlapäivänään kaikesta. Ei tullut pitopalvelua, ei musiikkia, ei ohjelmaa tai esityksiä, ei häiden organisoijaa, ei juhlapaikan koristeita, eipä juuri mitään. Häävieraat joutuivat itse lämmittelemään ruokiaan keittiön puolella ja pyörittelemään peukaloitaan, kun mitään ohjelmaa ei ollut. Tilassa kaikui jäätävä hiljaisuus ja lasten itku ja kiljunta (meillä mitään lasten leikkipaikkaa ole...). Ainoa mitä oli tarjolla, oli laatikkoviinit. Morsiamen isän mielestä niitäkään ei olisi saanut juoda enää ruokailun jälkeen. Leukani oli tässä vaiheessa loksahtanut niin alas, että sain sen vaivoin roudattua ylös. Miksi edes mennä naimisiin, jos raha tai sen puute on päällimmäisenä asialistalla? Yllättävää kyllä, pariskunta on sittemmin eronnut.

Olipa kerran elämänsä ehtoopuolta elävä mummo, jolle tuotiin kauppaostokset aina kotiin. Kerran hän kyseli, että ovatkohan ne viinirypäleet kamalan kalliita, että voisikohan niitä ostaa kun tekee mieli. Vaan taitavat nuo kyllä olla aika tyyriitä, että ei kai sitten voi. Mummon kuoltua kävi ilmi, että tilillä oli rahaa useita satoja tuhansia. Eikä niitä mummonmarkkoja, vaan oikeita ehtoisia euroja. Mutta nuo kaukomaiden rapsakat rypäleet, niihin ei ollut oikein varaa. Kuivalla käntyllä on sinun elämäsi pärjättävän.

Olipa kerran vuokranantaja, joka omisti kolme vuokra-asuntoa keskeiseltä paikalta kaupungista. Töiden jälkeen vuokranantaja käytti kaiken vapaa-aikansa keräämällä pulloja ja jakamalla mainoksia ja näin tekivät myös muut perheenjäsenet. Kun johonkin vuokra-asunnoista tuli jotain vikaa, alkoi tuskanhiki kertyä otsalle. Ai ei piippu vedä, mutta juurihan se nuohottiin seitsemän vuotta sitten. Ai pitäisi järjestää jätteiden keräyspiste, mutta eihän meiltä kerry juuri mitään, kun eletään niin niukasti. Ai pitää kutsua putkimies, no se tulee kyllä kalliiksi. Putkimiestä ei koskaan kutsuttu, mutta vesivahinko tuli kyllä kutsumattakin. Ai että, se kävi kalliiksi se. Tarvitsetko muuten poismuuttaessasi noita huonekaluja, vai voisitko jättää ne tänne asuntoon?

Olipa kerran varakas metsänomistaja, joka säilytti kaikki viili- ja jogurttipurkit, kuten talossa oli aina ollut tapana. Niistä oli kätevä tarjota vieraille viiniä.

Olipa kerran sarjayrittäjä, joka ei osannut luopua kelvollisesta ja myyntikuntoisesta tavarasta. Tämänhän voi aina korjata! Oikea ostaja sopivanpaksuisen lompakon kera voi milloin tahansa osua kohdalle, jolloin hintaa hilataan ylöspäin. Koska mitään ei koskaan heitetty pois, oli jätemaksujakaan turha maksaa. Roskapussit pinottiin auton takaluukkuun, usein sinne unohtuen. Ei pieni hajuhaitta mitään merkitse, ajattele mikä säästö kun ei mene turhaan jätemaksuja! Auton huoltokin on ihan ylimainostettua, ai nyt moottori savuaa ja joku hihna taisi napsahtaa... Ja ehei, noita hiirenpaskomia tuolinpäällisiä ei kyllä heitetä pois. Hyvinhän se sohvakin on tuossa ulkona yhden talven säilynyt.

Olipa kerran säästäväisyys kunniassaan ja pakettikuoret, lahjanarut ja -paperit sekä leimaamattomat postimerkit otettiin jatkokäyttöä varten talteen. Siinä säästää pitkän pennin kun voi ottaa vain muutaman kerran käytetyn pakettikuoren taas esille ja liimailla kuoreen melkein tuliterän postimerkin. Ai Postin alasajo? No välillä tulee tahattomia uhreja, ei sille mitään mahda.

Olipa kerran köyhä lapsuus ja tavarat tiukassa. Koko aikuiselämä meni maallista mammonaa haaliessa ja varastojen täyttyessä. Lopulta alkoi lähipiirin pinna kiristyä ja ihmissuhteet kärsiä. Mutta tavarat, ne on ja pysyy. Ehkä vähän ummehtuu, mallit muuttuu ja vanhentuu, mutta jotain konkreettista on tässä elämässä saatu aikaan. Isoja kasoja. Wau.

Milloin säästäväisyys menee överiksi? Voiko saituuteen sairastua? Tuleeko rahojaan ja tavaroitaan rakastavasta ihmisestä kuin Roope Ankka, joka istuu massinsa päällä ja ärhentelee muut ihmiset pois. Hus! Tämä on minun! Pysy poissa! Se ainakin on varmaa, että sosiaaliset suhteet kärsivät, kun sisäinen kassakone räknää koko ajan. Kumpi on arvokkaampaa, ihminen ja kanssakäyminen toisten kanssa vai kolikko, seteli, osake ja kiinteistö? Kun käytät fengshuita siellä kotona ja mietit vaurautta (pakko saada rahaa), niin tarkistathan, että myös muut asiat ovat kunnossa. Kun henkinen vauraus on herätelty liekkiin ja näkee asiat myös omaa pennikukkaroa pidemmälle, voi elämän todellinen rikkaus yllättää.

Yltäkylläistä elokuun sadonkorjuujuhlaa! Älä silti istu yksin kaikkien käpyjen päällä. Jaettu saalis maistuu makeammalta.

Minulle rikkautta ovat viime aikoina olleet luonnon valoshowt, jo unohtumaan päässeet lapsuusmuistot, yllättävät artisti-kohtaamiset (kuvassa Reino Nordinin jalat ilmaiskeikalla) ja kiireettömät aamukahvit Miss Piggy -mukista. Aah, tämä se on elämää! 

Tavararakkaus

Viime aikoina on ollut niin paljon ajateltavaa ja prosessoitavaa, että on mennyt aamuyön tuntejakin ajatusten järjestelemiseen ja lajittelemiseen (ja unet siihen päälle). Siitä yleensä tietää, että ollaan stressin puolella. Ajatuksia on virrannut siihen tahtiin, että on kuin spiidiä olisi vetänyt ja ajaa formulaa pään sisällä - mutta rata ei mahdu kuin tiukalle ympyrälle. Myös tavaroita on virrannut silmieni edessä sellainen määrä, että päätä on alkanut usein kivistää. Liikaa visuaalisia ärsykkeitä, muista ärsytyksistä puhumattakaan. Olen nimittäin ollut roudaamassa, lajittelemassa ja pelastamassa lähipiirin tavaroita. Mielelläni olisin niitä myös pois heittänyt. Rakkaus tavaroihin on tiukassa.

Tämä kaikki sai minut miettimään verenperintöä ja sukurasitteita. Äitini on kertonut, että hänen äitinsä vielä sairasvuoteellaankin pyysi oikaisemaan maton hapsut, kun ei itse siihen enää kyennyt. Äitini on kova järjestyksen ihminen ja siivoaminen on olennainen osa normaalia elämää. Kuka sitä nyt sotkussa voi elää. Välillä siivotaan myös muiden luona. Siis sellaisten ihmisten, jotka eivät omista ongelmistaan johtuen siihen oikein kykene. Äitini onkin siis varsinainen auttava samarialainen, joka tekee voimiensa mukaan ja välillä niiden ylikin "pelastustoimintaa", eli pelastaa kotia näkyviin pölykasojen ja tiskivuorien alta.

Itse olin pienenä tarkka tavaroistani. Järjestelin niitä ja tiesin missä kaikki oli (tiedän edelleen missä kaikki omat ja mieheni tavarat ovat, kun ne ovat muka häviksissä). Siihen aikaan lahjat olivat iso juttu eikä tavaroita todellakaan pursunnut kaappien täydeltä. Jossain vaiheessa otteeni hieman herposi, enkä ole koskaan ollut viikkosiivouksen noudattaja, mutta jos annan sotkun kasautua, tarvitsen siivouspäivän ennen kuin pystyn tekemään mitään luovuutta vaativaa toimintaa. Kun paikat on ojennuksessa, se edistää selkeää ajattelua ja suunnittelua. Siksi saatan alkaa pestä pyykkiä, järjestellä olohuoneen tavaroita ja pyyhkiä pölyjä, kun jokin dedis tai suurta keskittymistä vaativa juttu painaa päälle. Tärkein siis ensin, eli järjestys joka kumuloituu ja heijastuu sitten muihin tekemisiin. Kaverit sanovat, että meillä on aina kuulemma niin siistiä. En koskaan päästä vieraita kotiin, jollen ole siivonnut raivokkaasti sitä ennen. Ei täällä ihan lattioilta voi syödä, mutta kasat on ojennuksessa. Juuri tiskasin viikon tiskit, kun täällä yksin pyörin eikä kukaan ole katsomassa.

Isäni on joskus hermostunut, kun äidin pitää koko ajan olla siivoamassa. Nyt näen asian harvinaisen kirkkaasti: äidin on pitänyt järjestellä ajatuksiaan ja pitää asiat edes jollain lailla kontrollissa ottamalla imuri käteen, tamppaamalla mattoja ja käyttämällä moppia. Ikkunanpesu on klassikko, jota ei voi skipata vaikka olisi vähän huonovointinen. Jos mitään muuta ei saa järjestykseen, niin kodin saa aina. Se luo turvallisuutta ja oman pienen reviirin, jossa asiat eivät kaadu päälle. Maailma romahtakoon jossain muualla.

Olen seurannut sivusta myös toisenlaista sukurasitetta, useampaankin otteeseen, eri suvuissa. Lapsuudessa ja nuoruudessa on ollut niin köyhää, että kaikki on otettu talteen, mikä on irronnut. Ollaan oltu tehokkaita marttoja ja säästäväisiä irmoja. Vaikka sukupolvi toisensa jälkeen on päässyt hyvinvointiyhteiskunnan makuun, tavarasta pidetään silti tiukasti kiinni. Vaikka se olisi rikki ja homeessa, sitä voi vielä käyttää ja korjata (olen joskus itsekin raaputellut hometta paahtoleivästä pois ja syönyt kelvolliset osat, mutta ehkä tässä on kyse jostain vähän muusta). Tuntuu kuin olisi tulikiven katkuinen perisynti heittää mitään pois ja Pietari käännyttää heti taivaan porteilla kaikki ne, jotka ovat tällaiseen sortuneet. Kun isoäiti on ajatellut niin, sitten oma äiti ja ehkä muutkin sukuhaarat, niin onko mikään ihme, että tämä tavarakatastrofi periytyy ja kasvaa vuosi vuodelta. 

Kun joudut hamstraajien kanssa tekemisiin, on laitettava kovat piippuun. Mikään puhe ei auta, vaan on otettava fengshui-tai'at käyttöön. Kaikki tavara on vielä hyvää, vaikka olisi maannut kymmenen vuotta ulkona avokatoksessa. Ja on oikeastaan ihan sama, onko se 10 vuotta, kuukautta tai viikkoa - ulkona tai kosteissa sisätiloissa säilytetty tavara on romahtanut arvossa. Haju tulee kaupan päälle.

Tajusin ihan hiljattain - tyyliin eilen ja tänään - että minä jatkan äitini jalanjäljissä. Kerran tein raivausta hyvää hyvyyttäni viikkotolkulla ystävän luona, joka ei siihen itse pystynyt. Minä taas en pystynyt olemaan puuttumatta asiaan. Tällä hetkellä raivaan taas hullun kiilto silmissä - tai oikeastaan on vähän kyseenalaista, että kumpi osapuoli tässä hullu on... Se joka siivoaa toisen puolesta vai se joka roikkuu tavarassa kiinni ja on sokea sen määrälle. Kai tässä joku kauhun tasapaino on, en ole varma. Mutta en taaskaan kykene olemaan tekemättä mitään, muuten ehkä muserrun henkisen ja fyysisen tavaraähkyn alle. Siksi silmissäni siis vilisee ja päässä piippaa aamuöisin.

En tiedä kumpaan kastiin sinun perheesi kuuluu, mutta huokaan salaa tyytyväisyydestä, että meillä kotona uskalletaan heittää kamaa kierrätykseen ja raivataan tilaa elämiselle. Sillä jos ei nyt, niin milloin? Sitten kun ollaan perintöä jakamassa ja pitää tyhjentää koko huusholli? 

Voiko sitä enää paremmin sanoa? Klassikkoteos Paikat kuntoon fengshuin avulla on kirjoitettu jo kauan ennen kuin Marie Kondo näki päivänvalon.

Tavaraa, tavaraa, enemmän tavaraa

Toiset suuntaavat lomalla kultturelleihin kaupunkikohteisiin tai rantautuvat meren ääreen. Jotkut innostuvat joogaretriiteistä tai topakasta toimintalomasta patikoiden. Itse yleensä valitsen merenrannalla loikomisen hyvän kirjan ja antoisan eväskorin kera. Koska olen hoitanut asiani hyvin ja valinnut aikoinaan italialaisen miehen, niin matkakohteemme on käytännössä aina Italia. Siellä asuu mamma, zia, amici, eli sukulaiset ja ystävät, ja siellä on myös asunto jos toinenkin, jonne voimme majoittua. 

Huonomminkin olisi voinut mennä - jos mies olisi vaikkapa toisella puolella maapalloa oleskelulupaviidakon päässä. Tai sitten aidan takaa kotikylästä, missä ruoho on liian samanväristä. En tiedä mitä meille on äidinmaidossa syötetty, mutta kotiseutuni tytöt ovat lähteneet miehenhakureissuillaan mahdollisimman kauas ja espanjalaista, meksikolaista, amerikkalaista, israelilaista ja uusseelantilaista miestä on kotiinviemisinä tuotu. 

Olen saanut aitiopaikalta todistaa italialaista elämänmeininkiä ja eroaahan se hyvässä ja pahassa suomalaisten totutuista kuvioista. Niitä sisustuslehtien sivuilta kadehdittuja ultramoderneja minimalistisia koteja en ole 15 vuoden aikana nähnyt yhtäkään. Liikun varmaan väärässä seurassa! Sen sijaan olen nähnyt piukkaan ahdettuja asuntoja, autotalleja täynnä tavaraa, kellareita, joissa on sitä vielä joskus tarpeellista tavaraa. Ugh! Olen ihan täynnä, enkä vain paikallisen konditorian herkkuja. 

Olen tehnyt anopille kotiin fengshui-kartoituksen, mutta mitään ei oikein ole tapahtunut, koska kämppä on jokaista nurkkaa myöten täynnä. Silmissä oikein vilisee, kun katsoo hyllyltä toiselle notkuvia pikkuesineitä. Anoppi kysyy aina silloin tällöin mitä suosittelen, miten päin huonekalut voisivat olla ja mitä värejä seiniin voisi maalata, mutta olen niin tavaraähkyssä, etten oikein voi suositella mitään. Paitsi omaisuuden puolittamista ja sen toisen puolen poistamista asunnosta huitsin umbriaan.

Olen yrittänyt varovaisesti aina vihjata sopivassa välissä, että tavaroita voisi vähän karsia, että energiat pääsevät paremmin kulkemaan ja elämän notkelmat loiventuisivat, sillä terveyttä ainakin tarvittaisiin lisää ja elämän helpompaa sujumista, italialaisesta byrokratiasta puhumattakaan. Kaikki on aina kuitenkin "uutta, vastahan tämä ostettiin 20 vuotta sitten", tai sitten saatiin ilmaiseksi/lahjaksi/ostettiin kalliilla, joten ei voi luopua. Vaikka asunnossa on muuten mukavat energiat, niin aina joskus tavaran määrä tuntuu kaatuvan päälle - visuaalista elementtiä on yksinkertaisesti liikaa kahdelle silmälle.

Tänä syksynä on kuitenkin muutoksia ilmassa ja olen aiempaa huomattavasti optimistisempi. Ennen seesteistä lopputulosta on kuitenkin hetki - tai muutama kuukausi - kaaosta. Syynä on se, että tytär (mieheni sisko) nimittäin muutti ulkomailta takaisin Italiaan, asuttuaan ensin monella eri paikkakunnalla Pohjois-Italiassa ja sitten Puolassa työn perässä. Nyt meri ja mamma vetivät kuitenkin työelämää pidemmän korren. Joskus on tehtävä niin kuin italialainen sydän sanoo ja unohdettava verokortin voihkinta.

Tyttären muuttaessa viimeiset kymmenen vuotta paikasta toiseen, iso osa tavaroista jäi tietenkin äidin luo säilöön, etenkin ulkomaille muuttaessa. Puolasta pakattiin matkaan 11 matkalaukkua ja 17 pahvilaatikkoa, mikä sai jo leuan tippumaan lattiaan - olihan kyseessä pieni yksiö. Uusi Italian asunto, joka kuuluu dementoituneelle sukulaistädille, oli sekin jo entuudestaan täynnä tavaraa, joten tyhjää kaappitilaa ei käytännössä enää ollut. Mutta vieläkin vaikuttavampaa oli alkaa kaivella äidin asunnosta tyttären aarteita: kirjoja, dvd:itä, vaatteita, kenkiä. Muutama täysi autolastillinen vietiin tädin/tyttären asuntoon ja itse olisin jo hautautunut kamojen alle epätoivoisena. Tytär sen sijaan iloitsi löytäessään tavaroita, jotka oli jo täysin unohtanut omistaneensa. Ainakin aluksi. Jossain 27. talvikenkäparin ja noin 40 käsilaukun ja kassin välimaastossa alkoi tuntua, että pärjäisi sitä kyllä vähemmälläkin. Kaikki asusteet kun eivät olleet enää ihan viimeisimmän muodin mukaisia. Itselläni olisi ollut tarjolla helppo ratkaisu käden ulottuvilla, nimittäin jätesäkki. Niin pitkälle ei olla kuitenkaan vielä päästy. Harmi.

Ei suinkaan riittänyt, että tyttären luona vietettiin tavarasirkusta, sillä myös äidin luona myllättiin kunnolla. Myös mieheni oli kaikessa yhteisymmärryksessä jättänyt koko poikuusvuosiensa kamat mamman huomaan. Ja kun toisen kamoihin ei saisi koskea ilman lupaa, poisheittämisestä puhumattakaan, niin äidillä oli siis asunto täynnä ei pelkästään omaa kamaa, vaan lastensa keräämää materiaa. Voisi hyvin puhua tehoneliöistä - tai haamuasukkaista, yksi asukas kolmen henkilön tavaroilla. Tai oikeastaan neljän, sillä mukaan pitää laskea myös dementiatädin välttämättömimmät tavarat, jotka seilaavat kahden asunnon väliä kuin limbossa.

Samalla kun pakkasin tyttären tavaroita kasseihin ja laatikoihin, päätin pistää vauhtia myös mieheni luopumisprosessiin. Sillä jo monta vuotta oli puhuttu porukalla, että kun vain olisi tarpeeksi aikaa (ja viitsimistä), niin katsottaisiin äidin hoteissa olevat kamat läpi ja tyhjennettäisiin tilaa itse elämiselle. Olin Suomessa päässyt niin vauhdikkaaseen alkuun omien kamojeni kimpussa, että sormet syyhyten tartuin toimeen. Ja nythän se sitten lähti kuin yläkoululaisen mopo keulimaan, finalmente! Tyhjensin vaatekaapin sisukset ja kävimme yhdessä läpi kaikki vaatteet, onneksi aika oli tehnyt tehtävänsä ja järkikin jo sanoi, että jos ei ole 10-20 vuoteen päälle puettu, niin eipä enää koskaan. Kun silmä vältti, tein myös taktisia täsmäiskuja: yli 25 vuotta sitten saatu aamutakki, jota ei oltu koskaan pidetty edes päällä, mutta joka oli jotenkin liian vaikea pala myöntää, oli minulle helppoa heittää pois, samoin kutittava käyttämätön villapyjama, niin ikään lahjaksi saatu.

Seuraavaksi kippasin kaikki kasetit ja cd:t sängylle, pölytin noin 500 videokasettia ja jätin ne siihen sivuun lattialle, minkä jälkeen siirsin kalusteet uuteen uskoon. 

Kun mies tuli asioilta, vuorossa oli pieni shokkiterapia. Luulit siis, että sisarellasi on paljon tavaraa? Jos meinaat tänä yönä nukkua tässä sängyssä, niin nämä kasetit ja cd:t pitäisi käydä läpi, eiks joo? Ja jotain pitäisi tehdä näille videokaseteillekin... Shokkimenetelmä tuntui toimivan, sillä eihän tässä digitaaliajassa enää kannata säilyttää analogista nauhaa kilometrikaupalla.

Kuvittelin, että olin tilanteen tasalla, sillä vaihtoehtoja oli tasan kolme: säilytettävät äänitteet takaisin hyllyyn, jollekulle muulle kuuluvat siirretään pois ja poisheitettävät lähtevät roskiin (näiden toivoin olevan enemmistössä). Mutta ei. Niitä kasetteja piti ruveta kuuntelemaan. Videot piti ensin katsoa, että mitä niissä on. Apua. Tässähän tulee tuomiopäivä ja vedenpaisumus ennen kuin päästään asiaan. Ja tuo jalkapallo-ottelu Italia vastaan Englanti vuodelta -96 (tai jotain sinne päin) on legendaarinen, ei sitä voi heittää pois! Kuten ei myöskään noin sataa videokasettia, jotka sisältävät 80- ja 90-luvun musiikkivideoita (osaa videoista ei kuulemma löydä edes YouTubesta.) Aha. Vain noin joka kymmenes kasetti lähti kohti roskista, joten hävitys ei ollut niin totaalinen kuin olin toivonut. Mutta jonkinlainen alku kuitenkin. Fyysinen hiki vaihtui aina välillä tuskanhieksi, kun väänsin peistä näiden hamstraajien kanssa.

Rento drinkkien siemailu rantabaarissa lämpimän tuulen heilutellessa kutreja on tällä erää toive vain, ja sen on korvannut hikinen toimintaloma, johon kuuluu olennaisena varusteena rätti ja kärsivälliset hermot. Yritän pitää fengshuita ja chi-energioita yllä ja ymmärtää, että luopuminen on kullekin oma prosessinsa. Pääasia, että se joskus alkaa, sillä eihän tällaista menneeseen ja materiaan jämähtämistä voi kenellekään suositella. Eikä fengshuitakaan oikein voi liimata siihen päälle ratkaisuksi, sillä ensin tarvitaan syväpuhdistus. Niin henkinen kuin materiaalinen.

Olen kovasti miettinyt näinä päivinä, että pitääkö joka ikinen matkan varrella ostettu tavara, kenkä, vaate ja huonekalu, itse äänitetyistä musiikki- ja videokaseteista puhumattakaan, säilyttää ikuisesti? Onko kaikesta jäätävä jokin fyysinen muisto? Tuntuu, että moni - ainakin tässä perheessä - säilyttää jotain esinettä vain sen takia, että muistaa sen kautta jonkun kivan tapahtuman tai matkan. Itse luotan mieluummin valokuviin, muuten saattaa unohtua puolet elämästä. Yleensä vielä se kivampi puoli. 

Toinen ajatus, jota olen pyöritellyt mielessä kaiken tämän organisoinnin keskellä, on kaikki se aika, joka tavaran ostamiseen, järjestämiseen, liikuttelemiseen, pyyhkimiseen, pesemiseen, kuljettamiseen ja poisheittämiseen kuluu. Paikka kaikelle -bloggaajan luennolla tämä jäi erityisesti itämään mieleeni. Tavara syö meiltä aikaa joltain muulta toiminnalta ja sosiaaliselta seurustelulta. Olisi vähemmän muistettavaakin, kun ei tarvitsisi miettiä missä unohtuneet esineet ovat. Voisi vaikka harrastaa taiteita, lukea tai liikkua enemmän, kun kamat eivät varastaisi aikaa. Ja sen sijaan, että tuijottelee hyllyjen täytettä, voisi vaikka tuijotella toista silmiin. Mihin kaikkeen kivaan sekin johtaisi?

Huokaus, siltä nyt tuntuu, kun päivätolkulla olen roudannut toisten kamaa ja seulonut ja miettinyt mitä strategiaa käyttäisin tällä kertaa, jotta penni kolahtaisi pajatson perälle asti ja tavara liikkuisi kohti kierrätystä. Siis voisin olla rannalla ottamassa aurinkoa! Voisin olla metsästämässä viikunoita! Voisin pyöräillä katsomaan auringonlaskua sen sijaan, että olen kaiken tämän tavaran ympäröimänä ja ahdistamana. Eivätkä nämä kamat edes ole minun! Herranjestas! Nyt kaipaan vähän shoppailuterapiaa ja lähden katumarkkinoille ostamaan jotain kivoja vaatteita ja kenkiä. Ostan, olen siis olemassa.

Kaseteissa on koko elämä. Ja koko elämä siihen meneekin, jos ne pitää kaikki ensin kuunnella läpi. 

Sun, mun vai muiden kamat?

Niin vapauttavaa ja trendikästä kuin kamoista poishankkiutuminen onkin, niin välillä iskee tenkkapoo. Entä jos kamat eivät olekaan omiasi? Yhteisasumisessa vastaan tulee väkisinkin sen toisen tai niiden muiden kamoja, joita ei mielellään katselisi, mutta jotka vain pyörivät jaloissa vuodesta toiseen. Entä jos kuitenkin hivuttaisin tämän tyhjän pakkauksen roskiin, ei kai se sitä huomaa (kjäh kjäh)...

Valitettavasti jäät kuitenkin rysän päältä kiinni, kyllä se vaan huomataan. Hetken päästä juuri sitä tavaraa, joka oli mielestäsi vain pölyä ja pysähtynyttä energiaa keräämässä, kaivataan suurieleisesti.

Fengshuin sääntöjen mukaan asia on hyvin yksinkertainen: jokainen on vastuussa vain omista kamoistaan ja toisten aarteisiin ei kosketa. Jos joku on sentimaalisesti kiintynyt vanhaan pahviseen keksipakettiin, jonka sai lahjana muutama vuosi sitten, niin muilla ei ole asiaa sitä heivata kierrätyskartonkiin. Olen sisäistänyt tämän nyt, joo. Ja täytyy muistaa millainen äläkkä siitä syntyisi, jos OMIA tavaroitasi yhtäkkiä alkaisi hävitä - "kun ne oli vaan tiellä" tai "mun mielestä sitä ei enää tarvittu".

Nykyään skannailen silmilläni tietysti muidenkin kodeissa, että paljonko sitä tavaraa on kertynyt ja "kuinka avaraa tänne tulisikaan, jos nuo ja tuo ja kaikki tämä heitettäisiin menemään". Etenkin italialaisten rouvashenkilöiden luona olen mielessäni koko ajan karsimassa. Kun ihminen on ehtinyt tiettyyn ikään ja mitään ei ole heitetty pois, kun "se on saatu lahjaksi" tai "tämähän on vielä aivan uusi", niin selvää on, että tavarassa kylvetään. Matkamuistojen määrä on suorastaan hengästyttävä - ei niin, että itse olisi välttämättä niinkään matkustettu, mutta jokainen siskontytär tai kumminserkku, joka on käynyt reissussa, on muistanut tätiä jollain kivalla pienellä objektilla, jonka voi ripustaa seinälle tai tyrkätä kirjahyllyn reunalle tai hautoa kaappien syvyyksiin. Sukulaisten hää- ja konfirmaatiokuvat tulee olla esillä samoin kuin reissulaisten postikortit sieltä missä aurinko paistaa aina.

Siinä missä suomalaiset ovat jo ehkä päässeet matkamuistokrääsästä eroon eikä sitä osteta itselle eikä muillekaan, niin yksi asia on ja pysyy, niin Suomessa, Italiassa kuin ympäri läntistä maailmaa. Jo kotoa muuttaneiden lasten tavaroiden hautominen vanhempien luona. Tämä näkyy hyvin vaikkapa juuri anopin luona, jonka lapset ovat lähteneet Italiasta töihin muihin maihin ja jättäneet lapsuuden aikaisen koko omaisuutensa jälkeensä. Kirjoja, levyjä, videokasetteja, kouluvihkoja, lisää hauskoja matkamuistoja, erikoisia juomatölkkejä, leluja, lahjaksi saatuja possupankkeja, ihan mitä vaan. Edellä olevan fengshui-logiikan mukaan perheenäiti ei voi hankkiutua lastensa tavaroista eroon ilman heidän suostumustaan ja poismuuttaneet aikuiset lapset taas haluavat tuntea, että kotona on turvallinen pesä, jossa voi fiilistellä lapsuuden tavaroita. "Ai, täällä on tämäkin! Luulin jo heittäneeni sen pois!" Harvoin tulee hetkeä, että arvokkaat lomapäivät vanhempien luona käytettäisiin varastojen siivoukseen. Ennemmin saatetaan syventyä vanhaan Aku Ankkaan tai naureskella koulumuistoille.   

Toinen seikka, minkä olen huomannut, on se, että Suomessa on hyvin helppoa päästä tavaroistaan eroon. On ekotorit, kirpputorit, siivouspäivät, facebook-ryhmät. Italiassa second hand -tavara ei ole seksikästä. Toisten vanhat tavarat ovat roinaa, jota muut eivät halua. Kirpputoreja on vaikea löytää, sillä ihmiset eivät voisi kuvitellakaan pukeutuvansa toisten käyttämiin ja sitten hylkäämiin vaatteisiin. Siis mitä? Kävin kerran yhdessä maaseutukylässä käytetyn tavaran kaupassa ja se ei ollut mitenkään mieltäylentävä kokemus. Haju oli se perinteinen ummehtunut, mutta paikassa ei ollut mitään kivaa, jota olisi edes voinut harkita ostavansa. Siellä oli ne pahimmat 80-luvun muovihärpäkkeet ja lastulevyhuonekalut, joista halutaan kyllä eroon, mutta joita kukaan muukaan ei halua vaivoikseen.

Italiassa, jossa on tärkeää näyttää ulospäin hyvältä (ajaa uudella autolla ja näppäillä uusinta iPhonea, vaikka henkilökohtaiset finanssit on kriisissä), ei olisi voitu keksiä Siivouspäivää. Siellä myydään kyllä antiikkia iltatorilla, ehkä peräti hieman vintage-vaatteitakin huippumerkeiltä, mutta se perusroina ei liiku. Joko siihen tukehdutaan kotona (autotallissa, kellarissa, kakkosasunnolla tms.) tai sitten se heitetään vain roskiin, sen kummempia miettimättä. 

Siinä missä puutteenalaisten määrä kasvaa, tavaraähkystäkin kärsii yhä useampi. Kenties keksimme vielä keinon tasoittaa tavarat? Tosin mietin kyllä, mitä niillä miljoonilla tonneilla matkamuistoja ympäri maailmaa oikein tehdään? Entä milloin vanhemmat nousevat kapinaan, eivätkä enää säilö jälkikasvunsa varastoja?

Ovistopparina olleen posliinikoiran karu kohtalo.