Sun, mun vai muiden kamat?

Niin vapauttavaa ja trendikästä kuin kamoista poishankkiutuminen onkin, niin välillä iskee tenkkapoo. Entä jos kamat eivät olekaan omiasi? Yhteisasumisessa vastaan tulee väkisinkin sen toisen tai niiden muiden kamoja, joita ei mielellään katselisi, mutta jotka vain pyörivät jaloissa vuodesta toiseen. Entä jos kuitenkin hivuttaisin tämän tyhjän pakkauksen roskiin, ei kai se sitä huomaa (kjäh kjäh)...

Valitettavasti jäät kuitenkin rysän päältä kiinni, kyllä se vaan huomataan. Hetken päästä juuri sitä tavaraa, joka oli mielestäsi vain pölyä ja pysähtynyttä energiaa keräämässä, kaivataan suurieleisesti.

Fengshuin sääntöjen mukaan asia on hyvin yksinkertainen: jokainen on vastuussa vain omista kamoistaan ja toisten aarteisiin ei kosketa. Jos joku on sentimaalisesti kiintynyt vanhaan pahviseen keksipakettiin, jonka sai lahjana muutama vuosi sitten, niin muilla ei ole asiaa sitä heivata kierrätyskartonkiin. Olen sisäistänyt tämän nyt, joo. Ja täytyy muistaa millainen äläkkä siitä syntyisi, jos OMIA tavaroitasi yhtäkkiä alkaisi hävitä - "kun ne oli vaan tiellä" tai "mun mielestä sitä ei enää tarvittu".

Nykyään skannailen silmilläni tietysti muidenkin kodeissa, että paljonko sitä tavaraa on kertynyt ja "kuinka avaraa tänne tulisikaan, jos nuo ja tuo ja kaikki tämä heitettäisiin menemään". Etenkin italialaisten rouvashenkilöiden luona olen mielessäni koko ajan karsimassa. Kun ihminen on ehtinyt tiettyyn ikään ja mitään ei ole heitetty pois, kun "se on saatu lahjaksi" tai "tämähän on vielä aivan uusi", niin selvää on, että tavarassa kylvetään. Matkamuistojen määrä on suorastaan hengästyttävä - ei niin, että itse olisi välttämättä niinkään matkustettu, mutta jokainen siskontytär tai kumminserkku, joka on käynyt reissussa, on muistanut tätiä jollain kivalla pienellä objektilla, jonka voi ripustaa seinälle tai tyrkätä kirjahyllyn reunalle tai hautoa kaappien syvyyksiin. Sukulaisten hää- ja konfirmaatiokuvat tulee olla esillä samoin kuin reissulaisten postikortit sieltä missä aurinko paistaa aina.

Siinä missä suomalaiset ovat jo ehkä päässeet matkamuistokrääsästä eroon eikä sitä osteta itselle eikä muillekaan, niin yksi asia on ja pysyy, niin Suomessa, Italiassa kuin ympäri läntistä maailmaa. Jo kotoa muuttaneiden lasten tavaroiden hautominen vanhempien luona. Tämä näkyy hyvin vaikkapa juuri anopin luona, jonka lapset ovat lähteneet Italiasta töihin muihin maihin ja jättäneet lapsuuden aikaisen koko omaisuutensa jälkeensä. Kirjoja, levyjä, videokasetteja, kouluvihkoja, lisää hauskoja matkamuistoja, erikoisia juomatölkkejä, leluja, lahjaksi saatuja possupankkeja, ihan mitä vaan. Edellä olevan fengshui-logiikan mukaan perheenäiti ei voi hankkiutua lastensa tavaroista eroon ilman heidän suostumustaan ja poismuuttaneet aikuiset lapset taas haluavat tuntea, että kotona on turvallinen pesä, jossa voi fiilistellä lapsuuden tavaroita. "Ai, täällä on tämäkin! Luulin jo heittäneeni sen pois!" Harvoin tulee hetkeä, että arvokkaat lomapäivät vanhempien luona käytettäisiin varastojen siivoukseen. Ennemmin saatetaan syventyä vanhaan Aku Ankkaan tai naureskella koulumuistoille.   

Toinen seikka, minkä olen huomannut, on se, että Suomessa on hyvin helppoa päästä tavaroistaan eroon. On ekotorit, kirpputorit, siivouspäivät, facebook-ryhmät. Italiassa second hand -tavara ei ole seksikästä. Toisten vanhat tavarat ovat roinaa, jota muut eivät halua. Kirpputoreja on vaikea löytää, sillä ihmiset eivät voisi kuvitellakaan pukeutuvansa toisten käyttämiin ja sitten hylkäämiin vaatteisiin. Siis mitä? Kävin kerran yhdessä maaseutukylässä käytetyn tavaran kaupassa ja se ei ollut mitenkään mieltäylentävä kokemus. Haju oli se perinteinen ummehtunut, mutta paikassa ei ollut mitään kivaa, jota olisi edes voinut harkita ostavansa. Siellä oli ne pahimmat 80-luvun muovihärpäkkeet ja lastulevyhuonekalut, joista halutaan kyllä eroon, mutta joita kukaan muukaan ei halua vaivoikseen.

Italiassa, jossa on tärkeää näyttää ulospäin hyvältä (ajaa uudella autolla ja näppäillä uusinta iPhonea, vaikka henkilökohtaiset finanssit on kriisissä), ei olisi voitu keksiä Siivouspäivää. Siellä myydään kyllä antiikkia iltatorilla, ehkä peräti hieman vintage-vaatteitakin huippumerkeiltä, mutta se perusroina ei liiku. Joko siihen tukehdutaan kotona (autotallissa, kellarissa, kakkosasunnolla tms.) tai sitten se heitetään vain roskiin, sen kummempia miettimättä. 

Siinä missä puutteenalaisten määrä kasvaa, tavaraähkystäkin kärsii yhä useampi. Kenties keksimme vielä keinon tasoittaa tavarat? Tosin mietin kyllä, mitä niillä miljoonilla tonneilla matkamuistoja ympäri maailmaa oikein tehdään? Entä milloin vanhemmat nousevat kapinaan, eivätkä enää säilö jälkikasvunsa varastoja?

Ovistopparina olleen posliinikoiran karu kohtalo.