Fengshui-paasto

Sanotaan, että ihmisen kannattaisi välillä paastota. Tulla toimeen vähemmällä, karsia energiamäärää, niin sitten jaksaisi taas paremmin, kun keho on puhdistunut ylimääräisestä moskasta.

Ruoka on energiaa, tunteet ovat energiaa, fengshui on energiaa. Minä olen ollut paastolla, mutta en ruoan suhteen. Minä olen yrittänyt saada vanhat moskat pintaan ja sitten pyyhkiä ne pois tieltä. Tunteita on ollut niin valtavasti, että niiden tsunami on pyyhkäissyt yli välillä vasemmalta, välillä oikealta. Välillä ne ovat iskeneet päälle takaa ilman, että olen yhtään voinut valmistautua.

Olen ollut myös fengshui-paastolla. Ei ole kiinnostanut, en ole jaksanut. Olen kyseenalaistanut sitä, voinko edes nimittää itseäni fengshui-konsultiksi, jos en minkään sortin konsultointia tee, enkä seuraa fengshui-maailmaa.

Vuosi sitten minua kehotettiin yksinkertaistamaan elämää, ja niin käsistä tippuivat monet asiat, ote herposi myös fengshuista. Jätin sen pois elämästäni. Tämän vuoden ajan olen kyllä tiennyt, että nukun viitostähden alueella (vuoden raskaimmat energiat omassa sängyssä), että kirjoittelen tietokoneella parhaalla maineen ja luovuuden alueella, ja että Sikaa ei kannata haastaa katsomalla sitä silmiin, vaan se täytyy pitää selkäpuolella. Siihen se oikeastaan sitten jäikin. Sairaustähti ei ole saanut minua sairastumaan, ainoastaan sydämeni on ollut kipeä.

Kohta alkaa kuitenkin tapahtua. Oikeastaan on jo alkanut. Minulla vaihtuu 10 vuoden onnenpilari kiinalaisessa astrologiassa, ja jätän törmäysenergiat taakseni. Olen törmäillyt elämässä jo yli kymmenen vuotta. Olen kertakaikkiaan kuin jyrän alle jäänyt. Sanon Maa-Koiran onnenpilarille heipat ja otan vastaan Tuli-Kukon. Ei se huonompi voi olla, ei todellakaan. Onnenpilari ei enää sodi minun kanssani, vaan se tekee liiton. Kaikki se, mikä on elämässäni irroteltu paikoiltaan viimeisen kymmenen vuoden aikana (eli kaikki mahdollinen), liimataan nyt paikoilleen, uusiin kohtiin, kunnon liimalla. Olen valmis tähän korjausprosessiin, joka kestää seuraavat kymmenen vuotta. Se jos mikä on energiaa ja sen kanssa työskentelemistä.

Minua pyydettiin myös luennoimaan ensi vuoden, Metalli-Rotan vuoden, fengshui-energioista ja kiinalaisesta astrologiasta. Mietin hetken ja sanoin kyllä.

Ehkä on nimittäin aika nostaa energiat pystyyn, myös ne fengshui-energiat. Luulenpa, että Rotan vuosi tarjoaa minulle mehevän juustopalan, ja jaksan taas puskea eteenpäin. Enkä aio katsoa Rottaa liian kriittisesti karvoihin. Se voi välillä vaikuttaa mitättömältä vikisevältä hiireltä, jonka viiksikarvat värähtelevät pelosta, ja välillä se näyttää karkuun pääsevältä jyrsijältä, joka nakertelee vielä monen ihmisen elämän realisointikuntoon.

Täytyypä ottaa asiat taas haltuun. Energiat, Rotat, onnenpilarit ja fengshuit. Ehkä nyt on sen aika.

Paljon kahvia on kulunut, jotta selviää erosta, unettomuudesta ja sydämensäryistä. Mutta välillä tulee merkki suoraan silmien eteen, ja sitten mennään taas.

Aina on uusi alku jossain.

Tunnetsunami

Voi pojat, mitkä energiat! Tytöt, tekin olette ehkä tunteneet sen nahoissanne. Minä ainakin olen. Ensin tuli sadonkorjuun täysikuu Kaloissa. Se alkoi iloisesti, olin voimani tunnossa ja tuijottelin kirkasta, maagista täysikuuta taivaalla pari iltaa. Sitten tuli pudotus, emotionaalinen tsunami. Olihan siitä jo varoiteltu taroteissa, mutta vasta kun jouduin tuon korkean aallon yliajamaksi, tiesin, mistä puhutaan.

Tunteita ei vaan voinut hillitä, omia sanomisiaan ei voinut hillitä. Niinpä annoin tulla täyslaidallisen molempia. Niin, tehkää kuten sanon, älkääkä kuten itse teen. Mutta oli pakko sanoa, ja vielä oikein painavasti. Täydenkuun energia vaati sitä.

Kun siitä tsunamista selvisin, tulikin Marsin kolmio Plutolle. Sitten muuten mentiin taas. Olin täynnä liikkeellepanevaa energiaa ja tehtävälistallani pyörineet hommat tuli kaikki tehtyä alta aikayksikössä vimmaisella voimalla. Sain jopa viimein kysyttyä ex-mieheltäni, että joko hakisit omaisuutesi. Erostamme kun on kohta jo puolitoista vuotta.

Heti alkoi tapahtua, ja se varmaan taas johtuu siitä, että Saturnus lakkasi perääntymästä. Staattinen, nyt ei tapahdu mitään -periodi tuli tiensä päähän ja Saturnus antoi toiminnalle suunnan. Vetkuteltu, vatkuteltu ja viivytelty asia olikin äkkiä sovittu, muuttoauto Italiaan asti tilattu – ja emotionaalinen tsunami taas päällä. Menin aallon alle niin, että korviin meni suolavettä ja silmistä tuli sitä ulos. Eron tuska piti taas käydä läpi, sillä Saturnus käski. Vain sillä tavalla pääset eteenpäin.

Kun aaltoilee tunteesta toiseen, topakasta tomeruudesta kipunoivaan vihaan, ikävästä ja surusta kaikenkattavaan rakkauteen, tuntee olevansa vähän tuuliajolla, haaksirikkoinen. Vähän rikki, vieläkin.

Viimeinen puolivuotinen on ollut sisäänpäinkääntymisen aikaa, tunteiden lajittelun ja analysoinnin aikaa, sillä planeetat ovat olleet levolla, pysähtyneitä. Itselläkin on ollut pakkopysähdys, vaikka kuinka olisi halunnut edetä. Jotain kuitenkin eteni, nimittäin juuri tuo omien tunteiden lajitteluprosessi. Käytin kirjan kirjoittamista omaehtoisena terapiana. Kun oli sanottavaa, sanoin sen heti. Sitä sanomista on nyt kertynyt yli 600 sivua.

Tuskasta voi tiivistyä vielä se timantti, kun siivoaa katkerat sanat pois, ja yrittää ymmärtää itseään ja muita osapuolia. Minulle taivaan ja planeettojen määräämä pysähtymisvaihe ei jäänyt peukaloiden pyörittelyksi. Minä panin tuulemaan. Sillä minun aivokopassani on ollut tuulista. Siellä on ollut sadetta, myrskyä, salamointia. Nyt siellä kävi myös se tsunami, kaiken kruunaava tunnemyrsky.

Mutta tiedättehän te kaikki, mitä myrskyn jälkeen tulee? Sateenkaari, pisaroiden kimmallusta, raikas ilma ja lopulta tyyni, kirkas taivas.

Se on tulossa. Kirja on tulossa. Ja miehen muuttokuorma, se on kohta menossa. 

Tänään.

Kun pakkasin viimeisiä johtoja, Paavo Nurmi tsemppasi. Kultaa, kunniaa ja kovia kolhuja. Tämä oli yksi kovimmista kolhuista.

Nyt tyhjeni kellari, alitajunnan tukos. Odotan uutta alkua.
Sillä se on väistämätön.

Elämän parasta aikaa

Olen juuri viettänyt elämäni elämyksellisimmän, nauruntäytteisimmän ja onnellisimman viikonlopun kesäfestareilla. Tätä aikaa en ikinä unohda.

Vuosi sitten itkin tyhjän päällä shokissa. Sitäkään aikaa en ikinä unohda.

On upeaa huomata, miten aika ja asenne auttavat elämässä, kun tulee tiukka paikka ja täystyrmäys. Minä ja sukulaistyttöni paikkailimme molemmat sydämiämme viime syksynä, kun miehet olivat niiden yli kävelleet ja jättäneet jälkeensä kipeän ja tyhjiin valuneen aukon rintaan. Yhtäkkiä kaikki erosivat. Meitä oli monta. Vertaistukea ei tarvinnut etsiä kaukaa.

Päätin tämän vuoden alussa, että nyt kokeilen kaikkea uutta, nyt oikeasti elän enkä sano ei millekään tarjoukselle, jonka elämä asettaa eteeni. Kun avasin reppuni uusille asioille, ensin sen vanhasta tyhjentäen, on elämysten virta ollut loputon. Eron jälkeinen aika on korvannut kaiken sen kivun, jota ensin tunsin.

Tänä kesänä rinnassa sykkii uutta elämää, entistä suuremmalla innolla. Kun ulvoo tuhatpäisen väkijoukon mukana hetkessä eläen, ei ehdi miettiä kuka teki ja mitä, kuka loukkasi ja ketä, kuka hävisi ja kuka jäi. Voi jopa käydä niin, että viereltä löytyykin yhtäkkiä uusia tuttavuuksia, jotka saavat pään kääntymään 180 astetta. Voit nauraa päättömyyksille kesäyössä, voit kuulla aivan tuntemattomien ihmisten keskustelun pätkiä, jotka sopivat juuri siihen mielentilaasi täydellisesti. Voit tuntea hetkellisen onnen, auringonpilkahduksen sadekuuron jälkeen, ja tuntea, että tässä se on. Elämä.

Festareilla näin ympärilläni niin paljon nuoruutta, niin paljon nupullaan olevaa toivoa elämästä ja mitä kaikkea se tuo tullessaan. En kadehtinut nuoruutta tai sileämpää ihoa, en nuoruuden intoa ja optimismia. Sillä minussa oli se kaikki myös. Ikä ei tunnu sisällepäin. Meissä kaikissa on se nuoruuden voima tallella. Älä päästä sitä unohtumaan, älä jää arjen orjaksi. Revittele vähän, pöyhi vielä villejä unelmiasi. Onhan niitä siellä, vähän piilossa.

Meitä oli kaksi sitkeää sissiä rinta rinnan, nauttimassa elämämme kesästä, huolet ja murheet taakse jättäen. Emme ota niitä enää koskaan esiin. Viimeistään Ruisrockissa ne haihtuivat kokonaan ilmaan, taivaalle tuhansiksi atomeiksi. Olen siitä niin kiitollinen. En halua enää murehtia, en halua enää ahdistua. Nyt riittää.

Reppu on täynnä uusia kokemuksia ja olemme kolmen päivän juhlimisen jälkeen virkistyneet, emme väsähtäneet. Olemme voimamme tunnossa, olemme täynnä virtaa, olemme valmiita uusille kierroksille. Nopeammille, korkeammin värähteleville. Ihan kuin meillä olisi ohjausta mukana, kohtalo mukana pelissä. Ilmassa väreili merkkejä siitä, että nyt lähtee. Nyt alkaa. Se kaikki uusi elämä.

Välillä pitää sotia, hampaat irvessä puolustaa omia oikeuksiaan, nostaa suojamuurit ylös, ettei kukaan pääse enää sydäntä satuttamaan. Mutta sitten on hetkiä, jolloin voi antautua täysin hetken vietäväksi, voi unohtaa olevansa hieman kolhittu ja kulunut, ja jättää muurit kokonaan pois. Olla täysin avoin ja antaa sen tulla eteen, mitä on tarkoitettu.

Nyt voin sen sanoa: olen viidakkosotani sotinut, ja minusta on kuoriutunut kuumassa tulessa miekkansa kirkastanut sissisoturi. Se, joka voitti kaikki vastukset.

Sissit. Kaikesta selviytyneet ja pinnalle nousseet. Nyt mennään pelkällä ilolla.

Perusmeininki. Eli todella hyvä sellainen.

Kun näkee ja kuulee jotain suurta, ei voi kuin tuijottaa suu auki ja yrittää saada hengen kulkemaan kappaleiden välillä.
Empire of The Sun oli minulle Kokemus.

"Oon aina valmis kuivaan sun kyyneleesi
Mä tuun puolellesi
Hei, hei beibi sä oot ihmeeni 
Vaikee uskoo todeksi
Sä oot ihmeeni
Haluun et tiedät sen beibi

Jos sulle meinaa jotain
niin mä voin kosii"

Reino Nordin polvistui yleisönsä eteen ja rakasti meidät ihan palasiksi, katsoi juuri minua silmiin "kosiessaan", ja potkaisi vielä mennessään kaiken pahan pois.

Mitä muuta ihminen voi enää toivoa?

Malja elämälle!

Jotain rajaa

Välillä vaan tuntuu, että nyt tuli ylitettyä jokin näkymätön raja. Se alkaa tuntua sapetuksena korvien välissä ja vatsanpohjassa raivoaa tunteiden myrsky. Kuinka kehtaatte kohdella minua näin.

Sanotaan, että se miten sinua kohdellaan on suoraan verrannollinen siihen, miten sinä kohtelet itseäsi, tai miten annat itseäsi kohdeltavan. Että jos joku lyö turpaan, niin väistä. Älä jää odottamaan, että se tapahtuu uudestaan. Pistä omat rajasi pystyyn.

Mietin juuri omia rajojani ja sitä mikä on hyväksyttävää käytöstä. Juu, miehiltä nyt lähinnä, sattuneesta syystä. Sillä syyttä satutetaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että saa vähän sapettaakin, jos eksäsi on lemmenlomalla Pariisissa, eikä ole vieläkään hakenut kamojaan sinun luotasi. Että on ihan ookoo tuntea ärsytystä, pettymystä, vihaakin. Että pitäisikö miehen kuitenkin ensin sulkea aiemman elämän ovet, putsata kellarikomerot, ja sitten vasta ottaa siivet kohti lemmen kaupunkia uuden rakkaansa kanssa? Kysyin työkavereiltakin, että kai tässä tilanteessa vähän saa vituttaa. Sain vastauksen, että saa. Kaikki käytös ei todellakaan ole okei.

Samaan syssyyn vatsaa korventaa ajatus siitä, että olen suostunut hiljaiseen kohteluun, silent treatmentiin. Että sen sijaan, että minua liehitellyt mies sanoisi "tämä oli tässä", hän jättää jossain vaiheessa vaan koskaan enää vastaamatta. Parin kuukauden hiljaisuus alkaa jo tuntua keskisormen osoittelulta. No, kyllä minäkin voin nostaa omani, jos sitä tarvitaan. Onko siis ok ignoorata ja ghostata toinen hiljaisuuden upottavaan suohon? Ei, ei ole. Otsasuoneni tykyttää siis molemmilta puolilta ja siinä välissä silmät näkevät punaista. Ja muutakin kuin punaista pitsiä.

Viimeinen niitti taisi olla se, kun sain eräältä kolmannelta mieheltä sydämenmuotoisen suklaarasian. Joku sentään arvostaa. Kun otin ensimmäisen konvehdin, se oli syömäkelvoton. Katsoin paketin päiväystä: parasta ennen viime vuonna. Just joo. Olen siis tämän arvoinen. Pilaantuneen suklaarasian arvoinen.

Haistakaa nyt oikeasti pitkä kukkanen. Minua ei enää kohdella näin. Siedän sentään kaikenlaista, mutta nyt ylittyi se kuuluisa raja. Miehiä mollataan usein turhaan, mutta nyt on kyllä aihettakin. 

Mies, miltä sinusta tuntuisi minun housuissani? No sitä et kyllä saa tietää, sillä nämä housut pysyvät nyt tiukasti kiinni. Kunnes joku on oikeasti minun arvoiseni.

Puumautuminen

Lienen tullut keski-ikäiseksi naiseksi, kun Kaija Koon voimaannuttavat biisit ovat minusta nykyään riemukkaita. Olen myös ostanut aivan viime aikoina minihameen, pantterivyön, tiikerihaalarin, erinäisiä alusvaatekertoja ja näyttäviä asusteita. Olen puunannut itseäni esittelykuntoon, aivan kuten asuntoa stailataan, jotta siitä saa parhaan mahdollisen hinnan.

Olen pahaa vauhtia puumautumassa. Enää puuttuu leopardilegginssit tai leopardikuvioiset kengät, ja kyllä minä sellaisiakin olen jo kirpputorilla katsellut. Stereotypiat heräävät minussa parhaillaan eloon, puuma kehrää pinnan alla. Vaan onkos sillä miehen iällä muuten mitään väliä? Koulun kemian numeronkin voi unohtaa, kun metsästää tosielämän kemioita.

Kun tämän ikäinen nainen eroaa, ja huomaa jääneensä kuin nallukka kalliolle, jotain täytyy tehdä itsetunnon pönkittämiseksi. Yleensä se tekeminen on aika näkyvää. Yliampumisen vaara on suuri. Sillä nyt täytyy nauttia elämästä niin että muutkin näkevät. Nyt täytyy varmistaa, että kaikki huomaavat, että OLEN TÄÄLLÄ. 

Kun aiemmin sanottiin, että naisella ei voi olla koskaan liikaa sohvatyynyjä, niin nyt sen voisi vääntää muotoon, että sinkkunainen ei voi ottaa liikaa selfieitä. Täytyyhän kaikkien nähdä, mitä "ylijäämää" (mutta siis aivan priimaa kamaa, ei mitään kakkoslaatua) on tarjolla. Täytyyhän sitä elää ajan digivirrassa mukana. Klik.

Jokainen joka tulee jätetyksi pitkän suhteen jälkeen, joutuu kasaamaan itsetuntonsa uudelleen, laittamaan "myyntiartikkelin" kuntoon ja päivittämään parisuhde-CV:nsä. Kun elämä kerta tarjoaa pöydän putsaamista kertalaakista, täytyy tutkia mitä sille asettaa seuraavaa kattausta varten. Mennäänkö samoilla sisällöillä, samalla tarjottavalla, vai uudistuuko menu kokonaan?

Vertauskuvani ehkä vähän ontuvat, mutta uudelle kierrokselle ei voi lähteä ihan samoin eväin kuin ennen. Nyt viimeistään täytyy miettiä mitä haluaa itselleen ja mitä on valmis antamaan itsestään toiselle. Rima taitaa hilautua koko ajan korkeammalle, mitä useamman kierroksen on ihmissuhdemarkkinoilla ehtinyt ajamaan. Kun aikaa taas kuluu liikaa, toisilla rima tippuu ihan alas. Kunhan nyt joku edes olisi vierellä. 

Minullakin on välillä rima korkealla kuin ennätystä yrittävällä korkeushyppääjällä, ja välillä ei ole rimaa ollenkaan. Mieli voi muuttua, tuuli kääntää tuuliviirin suuntaa. Kai sitä saa vähän ailahdella. Ihan samalla tavalla kuin joku päivä on synkkä, veemäinen ja itkuinen, ja toinen päivä alkaa vuorenhuipulta, läheltä aurinkoista taivasta. Välillä mennään peppumäkea alas, ja sitten taas kiivetään vuorenrinnettä ylös. Aina ei ole ihan varmaa, onko turvavaljaat mukana, ja varmistaako joku alhaalla (tai ylhäällä) jos tipun. Miten saa sisäisen verenvuodon tyrehtymään, jos ulospäin ei näy yhtään ruhjeita?

Se ainakin on varmaa, että nyt mennään minun ehdoillani, ja minä päätän. Minä päätän kenen kanssa seuraavaksi pelaan tai leikin, ja kenen kohdalla laitan täydet panokset peliin. Mistä miehen suhteen tingitään, ja mistä ei todellakaan tingitä.

Tosin en ole varma, jaksaisinko ketään juuri nyt. Minua on kehotettu Tinderöimään jo kauemman aikaa, mutta...

Ihmissuhdepelit ovat pidemmän päälle rasittavia, ja siksi välillä on tervettä huokaista ihan omassa rauhassa, ilman että kukaan vaatii sinulta mitään. Nukkua pitkään, valvoa myöhään, ajatella, kuunnella yön hiljaisuutta tai aamun pulssia. Yksin. Omassa rauhassa. Niin ihanana tai kamalana kuin sillä hetkellä sattuu olemaan. Eipä ole kukaan katsomassa. Sillä kaikkein herkimmät hetket olet aina yksin.

Kun pitää astua ulkomaailmaan, sinne missä se "totuus" on, puetaan joku sopiva rooli päälle, vaikka se puuma tai tiikeri. Pistetään tukka ojennukseen, täydet tällingit kasvojen komistukseksi ja vaatteet tietenkin mielialan mukaan. Tätä koreaa selfien arvoista helyä kiillotan kuitenkin ihan itselleni, omaksi silmäniloksi ja mielenvirkistykseksi. Varsinkin kun tiedän, että se ei ole mitään silkkoa sisältä, vaan täyttä timanttia. Kovassa paineessa mustasta hiilestä kirkkaaksi kiveksi jalostunut. Pientä hiomista vielä vailla.

Voisi myös sanoa, että sisäinen puumani on rakkain lemmikkini ja leikkikaluni nyt. Ja kuka tämän mirrin viereen lopulta pääsee kehräämään, saa todella kiittää onneaan.

Teemabiisiksi on nyt tarjolla vain yksi ainoa varteenotettava vaihtoehto:

Kaija Koo - Pelkkää voittoo

Nyt erotellaan kissimirrit villipedoista, kyläkollit puumista.

Kun lakkaat odottamasta

Moni käyttää elämänsä parempien aikojen odotteluun. Tulevaisuus on täynnä kiehtovia asioita, yleensä parempia kuin mitä juuri nyt on tarjolla. Joskus itse asiassa menneisyyskin on parempaa kuin nykyisyys, sillä miksi muuten joutuisimme välillä armottomaan nostalgisuuden puuskaan. Ennen oli paremmin, ja kohta on taas paremmin. Nyt - no, tämä on sellaista väliaikaa. Vähän niin kuin kevät kesän ja talven välissä. Kunpa se olisi pian ohi, jotta on taas kesä!

Odotamme vuoroamme paitsi kauppajonossa niin myös elämässä. Kun tulee MINUN vuoroni, niin sitten alkaa tapahtua.

Sitten kun tämä projekti on valmis, voin vihdoin huokaista helpotuksesta. Sitten kun tulee palkkapäivä, voin ostaa jotain kivaa itselleni. Sitten kun olen hoikempi ja terveempi, minulla on parempi mieli. Sitten kun tuleva kesä on ohi, voin unohtaa kehotietoisuuden - tietoisuuden siitä, että kehoni ei ole rantamittojen mukainen (puhutaanko nyt muuten metrijärjestelmästä vai tuumista?)

Sitten kun toivun tästä erosta ja pyyhin tunnetiskin puhtaaksi, olen parempi ihminen. Sitten kun en enää vaivu alakuloon, olen iloinen. Sitten kun en enää mieti rakkauselämäni outoja käänteitä, olen itsevarmempi. Sitten kun nukun taas normaalisti, olen normaali.

Jossain vaiheessa sitä kyllästyy kuitenkin täydelliseen mielikuvaelämään oman pään sisällä ja havahtuu nykyhetkeen. Olen tässä, tällainen, näillä voimavaroilla, näillä ihmissuhteilla, näillä paheilla ja näillä hyveillä. Pistetäänkö pakettiin - ihan tällaisenaan? 

Se, millainen olin ennen, ei enää palaa. Tulevaa minää en vielä tunne. Hauska kuitenkin tutustua, vaikutat aika jännältä tyypiltä. Juuri nyt.

Se hetki...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit jotenkin parempi kuin nyt olet...

...kun lakkaat odottamasta, että voitat lotossa ja laveampi, arvoisesi elämä voisi vihdoin alkaa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku hoitaisi kaikki ikävät asiat puolestasi ("ikäviä asioita ei enää tarvitse ajatella")...

...kun lakkaat odottamasta, että saat tietoosi kaikki elämän suurimmat salaisuudet (N-Y-T H-E-T-I)...

...kun lakkaat odottamasta, että kunpa satumainen onni kohtaisi vielä minutkin...

...kun lakkaat odottamasta, että joku toinen voisi sinua koskaan täydentää...

...kun lakkaat odottamasta, että murheet, ilot ja kaiken niiden väliltä voisi todella jakaa toisen kanssa...

...kun lakkaat odottamasta, että joku kohtelisi sinua arvosi mukaan...

...kun lakkaat odottamasta, että eksäsi hakisi kamansa luotasi...

...kun lakkaat odottamasta, että mies jonka sinä olet valinnut, valitsisi vuorostaan sinut...

...kun lakkaat odottamasta, että jonkun toisen hymy voisi taas valaista maailmasi...

...kun lakkaat odottamasta, että olisit koskaan valmis.



Sillä kun lakkaat odottamasta, että jotain parempaa tapahtuisi...

...voit vihdoin aloittaa oman elämäsi.

Itsenäisen, itsellisen, itsepäisen. Mahdollisesti erittäin uhmaikäisen. Minä itse!

Turha tulla huutelemaan eilisen tai huomisen perään. Sillä elän tätä päivää, oli se sitten hyvä tai huono päivä. Enkä jaksa enää odotella juuri mitään. Sillä haluan kaiken NYT.

Jalat hei sammaloituu, jos jää odottamaan muita. Mieluummin ilmapallon narusta kiinni ja korkeuksiin.

Ja kenen hymy valaisee päiväsi? Omasi, tietenkin.

Aurinko palaa elämään

Keväällä 2018 tilasin ensimmäistä kertaa Astro-Sepolta Auringonpaluutulkinnan. Ihmettelin dramaattista tekstiä. Miten tämä voi mitenkään liittyä minun elämääni?

Pian sain tietää. Vuoden toisella puoliskolla meni kaikki uusiksi ja kaikki se tulkinnan lupaama draama iski päin kasvoja. Kaikki, mitä tekstissä puhuttiin, alkoi osua kohdalleen. Ei siellä tietenkään suoraan sanottu, että nyt eroat ja elämäsi palapeli rakennetaan ihan kokonaan uudestaan, mutta nyt kun tekstiä tutkii, tapahtuneen valossa, niin selvää selkäevää se on kyllä on. Rakkaussuhteisiin lupailtiin draamaa ja henkeäsalpaavaa vääntöä, ja sitä sain. Koko rahan edestä!

Nyt kun syntymäpäiväni taas kolkutteli ovelle Ystävänpäivänä 14.2., niin oli aika ottaa uusi tulkinta nenän eteen ja toivoa silmät, sormet ja jalat ristissä, että tuleva vuosi sisältäisi vähemmän kaaosta, ja enemmän harmoniaa. Enkö olisikin sen ansainnut, koettuani viime vuonna yhden elämäni rankimmista ajanjaksoista? Joko se olisi ohi, tuo mielipaha ja yllätyksellisyys, ja oman itsen (ja miesten) kanssa taistelu?

Nyt henkäisen syvään, otan hyvän asennon työtuolilla, ja avaan Sepon sanaisen arkun. Auringonpaluuvuosi 2019, mitä minulle kerrot?

Siinä missä viime Auringonpaluuvuosi mentiin Skorpionin voimakkaassa merkissä, tänä vuonna uiskentelen Kalan herkissä energioissa. Vesimerkkejä molemmat, mutta Kalan energianlaatu on vähemmän vaativaa, mutta sekin voi vetää syvälle. Nimittäin syvälle suhteisiin. Kalojen nousumerkkivuosi kun voi yllättää voimakkaalla eroottisella latauksellaan. Kuin napista painamalla menee uskomaton magneetti päälle ihmissuhteiden alueella. Kun oma herkkyys ja intuitio kasvaa kalamaisiin mittoihin, niin se heijastuu voimakkaimmin seksuaaliseen käyttäytymiseen. Nyt täytyy luottaa hetkellisiin tuntemuksiin ja kohtaamisiin, minulle sanotaan.

Jes! Hei nyt pannaan menemään! Sinkkuuteni myötä tämä on varsinainen ilouutinen, ettei tarvitse yksin kieriskellä sängyn pohjalla. Sinne voi löytyä nyt seuraa jonoksi asti. Pian siis jakelen vuoronumeroita, jos tähän ennusteeseen on uskomista. On se hyvä, ettei tullut nunnaluostarikorttia tälle vuodelle, vaan jotain konkreettista toivoa uudesta alusta. Miehet, pitäkää varanne.
Kaikki ei silti ole pelkkää kuumaa kohtaamista vastakkaisen sukupuolen kanssa. Hermot siinä sivussa saattavat alkaa kiristää ja huolet vaivata fyysiseksi oireiluksi asti, sillä Kalojen auringonpaluuvuonna alitajunta herkistyy, syvät pelot alkavat purkautua ja vaikutus tuntuu kehossa, aivoissa ja sitä kautta mielenterveyden sektorilla. Saatanpa kohdata oireita, joille ei löydy mitään lääketieteellistä selitystä. Syy oireisiin löytyy kuulemma pääsääntöisesti neurologiselta puolelta ja sielläkin omasta asenteesta. Onneksi nimenomaan omaa asennetta tässä voikin korjata, ja siitä kaiken aloittaa. Alitajuiset pelot täytyykin saada purettua jo vihdoin mielen perukoilta pois kuljeksimasta.

Tällaisen aikajakson koen jo aiemmin eläneeni henkisine ja fyysisine kipuineen päivineen, joten uskon, että tämän haasteen pystyn kyllä selättämään. On siis vain pidettävä terveys ja oma jaksaminen koko ajan mielessä. Jos pää vaan suostuu pysymään kasassa ja muu kroppa sen mukana, on luvassa aikamoista menoa, suorastaan ravia, laukkaa ja estehyppyä. Nyt on nimittäin tullut aika lähteä etsimään kokonaan uudenlaista ideaa ammatilliseen elämään, kun Jousimies osuu paluukartan keskitaivaalle. Se lupaa muutoksia uraan. Sepon sanoin olen oman totuuteni kynnyksellä, ottamassa vaikuttavasti omaa paikkaani. Tästä on näillä näkymin tulossa hurjan etsinnän vuosi. Jupiter kun on puikoissa, niin rohkeaa hetkeen heittäytymistä tarvitaan, jotta palkkiot ja lahjapaketit (mielellään sekit myös!) löytävät oikean osoitteensa.

Onneksi juuri rohkeutta olen viime vuosina treenannut ja rohkeuslihakseni pullistelevatkin kuin Schwarzeneggerillä. Olen siis melkeinpä valmis ottamaan haasteet vastaan, kunhan ne tulevat pieninä suupaloina, energiajuoman kera alas huuhdeltuina.

Kun mukaan treeneihin otetaan Jupiterin lisäksi vielä yllätyksiä tarjoileva ja kahleista ulos pyristelevä Uranus, alkaa tällä Vesimiehellä vapauden aika. Nyt on mahdollisuus muokata oma elämä vaikka kokonaan uusiksi! Voi olla, että en ole enää sama ihminen tämän vuoden jälkeen, sillä niin uusille uomille olen suuntaamassa tulkinnan mukaan. Kaikki eivät sitä kakistelematta niele, mutta ihmissuhteet tulee punnittua, että kuka on messissä ja kuka huutelee vierestä.
Tulkinnan sanoin: "aivan kuin olisit muuttamassa uuteen kotiin, jonka saat sisustaa ihan haluamallasi tavalla."

No nyt kun otit puheeksi, Seppo, niin joissakin astrologisissa vuosikatsauksissa on ounasteltu, että saatan muuttaa asunnosta toiseen jopa aivan konkreettisesti. Kuinka jännittävää! En vielä lainkaan tiedä minne olen menossa ja millaisen sisustuksen uuteen elämääni luonkaan. Se varmasti selviää aiemmin kuin arvaankaan, sillä Pluto ottaa ohjat, tilaa muuttoautonkin valmiiksi ja haluaa ylipäätään tuulettaa koko elämäni. 

"Tänä aurinkovuonna on aika panna suurtuuletus käyntiin. Sinun on aika tulla ulos kaapista, sillä et kuitenkaan enää mahdu sinne. Samalla, kun tulet, avaa kaikki ikkunat maailman tuulten tulla raikastamaan koko elämäsi talon ummehtunut ilma."

Nyt kun tiedän mitä suurta ja mullistavaa on tulossa, avaan oven, jotta uusi rakkaus voi tulla sisään. Avaan ikkunat, jotta hengitän vapaammin. Avaan silmäni ja korvani, jotta uudet ideat voivat tulvia mieleeni. Ja avaan sydämeni, jotta sen valo pääsee paistamaan muillekin.

Tämä vuosi on minun. Ja se on täynnä auringonpaistetta.

Sitä on tulossa.

Koiran vuosi kanveesiin

Sunnuntai-ilta, 3. päivä helmikuuta Koiran vuonna 2019. Viimeisiä viedään, sillä huomenna alkaa Maa-Sian sisäänmarssi ja kiinalainen uudenvuoden juhlinta. Kaikki alkaa taas alusta, tulee toivoa epätoivon tilalle, tulee uusi alku ja tuntematon matka. En tiedä ketään, joka olisi siihen minua valmiimpi.

Minun pitää silti vielä hetki tasata hengitystä, pulssia ja ajatuksia. Maa-Koira veti maton jalkojeni alta, salpasi hengen, aiheutti sanoinkuvaamatonta henkistä tuskaa ja oli muutenkin veemäinen rakkipahanen. Uskokaa, kun sanon, että tätä piskiä en jää kaipaamaan.

Menetin paitsi miehen, myös mielenrauhani, jota olin pitkään ja hartaasti, suorastaan vuosikausia, kerännyt ja kerryttänyt. Sinne se meni sen siliän tien, samasta ovesta ulos, josta mieskin lähti matkoihinsa. Toivonkin, että Maa-Sian vuosi 2019 voisi tuoda minulle tämän arvokkaan lahjan takaisin, antaa taas levollisuutta niin sydämeen kuin mieleen. Mitään muuta en pyydä kuin että minulla olisi hyvä olla. Ei se silti ihan taikaiskusta taida tapahtua, sillä suru istuu tiukasti puserossa. Ihan niin kuin kahdesta ihmisestä ei ihan heti tule yhtä, niin myöskään yhdestä ei ihan heti tule taas kahta, täysin erillistä ihmistä, jos on kauan yhdessä kuljettu vierekkäin, oltu yhtä.

Maa-Koira ei silti varmaan täysin tahallaan purrut minua nilkkaan ja tartuttanut raivotautiaan. Asioiden, ikävienkin, piti tapahtua, jotta elämään voisi tulla jotain aivan uutta. Ja sitä kyllä tulikin. Tutustuin täysin uusiin ihmisiin, aloitin uudet ennalta-aavistamattomat työt, löysin itsestäni sellaisen voimavaran ja sisupussin, että ei voi kuin ihailla, vaikka itse sanonkin. 

Olisi tässä voinut makaamaankin jäädä. Ja sitäkin tein paljon. Olin suorastaan lamaantunut. En edes oikein tiedä miten selvisin tänne asti. Mutta nyt on jotain toivoa, että selviän tästä eteenkinpäin. Ei ehkä aina ole kivaa fiilistä ja kaunista hymyä, vaan välillä naama vääntyy irvistykseen, mutta jokainen päivä auttaa, jos ei unohtamaan, niin hyväksymään. Nyt on näin. Entistä ei enää ole. Muistot ovat sekä kauniita että raskaita kantaa. Anestesiaa ei taida olla tarjolla.

Pahimman hetkellä olen turvautunut musiikkiin. Parhailla onnenhetkillä, joita niitäkin olen kokenut, musiikki on tahdittanut minua yhä ylemmäs. 

Tämä laulu kosketti minua sanoituksellaan, sillä se summaa ajatukseni nyt.

"Kiitos, että satutit minua. En tule unohtamaan sitä.
Sillä nyt olen valmis juoksemaan."

Marco Mengoni: Pronto a correre

Tästä saat ja tästä! Otin mittaa paitsi eroahdistuksesta, henkisestä kivusta, särystä ja vihasta, niin myös itsestäni. Tällä kertaa lyöjä on lyötyä vahvempi.

Kyllä nyt yhdestä nukesta aina selvän tekee, mutta Maa-Koiran kanssa teki tiukkaa viime metreille asti. Nyt se sai viimeisen iskunsa. Tää rakki on kuule lyöty nyt Koirien taivaaseen. Meistä kahdesta minä jatkan vielä!

Jos ihmettelet, mitä olen oikein tekemässä, niin vihaterapiadokumenttia. Minä ja muutama muu saimme näyttää mallinukelle nyrkkiä ja purkaa kehoon kertynyttä vihaa, raivoa ja ahdistusta. Tarinani inspiroi dokumentintekijöitä niin paljon, että jatkoa on luvassa, joko pidemmän dokumentin tai kuunnelman muodossa.

Olen valmis, antaa kaiken tulla. Maa-Sika, näytä parhaat iskusi. Minulla on jo hanskat kädessä.

Se vaatii paljon rohkeutta

Älkää soittako minulle, sillä tänään en vastaa puheluihin. Olen kipeä, olen koomassa. Olen kotipoterooni syvälle hautautunut.

Öitä on kahdenlaisia. Niitä, joina heräät aamuyöstä muutaman tunnin unen jälkeen ja vedät itsesi väsyneenä päivän läpi jollain, jota kutsutaan tahdonvoimaksi. Tai sitten on niitä öitä, kun unilääkkeen otettuasi heräät 9 tunnin jälkeen, yrität pitää silmiä auki, mutta toteat puolen tunnin jälkeen, että se on mahdotonta. Ja niinpä nukut vielä 3-4 tuntia lisää. 

Noustuasi yrität taas pitää silmiä auki. Jos maitoon hukutetun kolmen espressoannoksellisen jälkeen siihen pystyt, niin silmät harittavat ja niitä on vaikea saada kohdistettua. On kuin päälläsi olisi huntu, joka sumentaa kaiken.

Mietit, että mitä musaa tänään aamukahvin (iltapäiväkahvin) kanssa, millä mielellä aloitetaan päivä. Ja laitat soimaan jotain iloista ja ihanaa. Kunnes samalla hetkellä muistat, että tämä oli teidän yhteisiä lempilevyjänne, jota kuunneltiin autossa, juuri niissä maisemissa, joissa et ehkä koskaan enää pyöri. 

Mietit hetken, että miten tähän pitää suhtautua. Romahtaisiko täysin? Jäisikö miettimään kaikkia niitä ihania muistoja, joista yhtäkkiä on tullut niin kipeitä? Vai tuijottaisiko vain harittavin unilääkesilmin ikkunasta ulos, kun männyt huojuvat tuulessa ja puhdas lumi peittää taloyhtiön pihaa. 

Kuuntelen levyn kerran, sitten aina vain uudestaan. Siinä lauletaan italialaisista teemoista, tulevaisuuden toivottomuudesta, rakkauden ja ruoan parantavasta voimasta, kaipuusta kaupungista pois, merelle, sen syvyyksiin.

Tipahdin itsekin uudelleen syvyyksiin. Tajusin, että olin koko syksyn yrittänyt olla niin optimistinen, niin toivoa täynnä, että nyt en enää vaan jaksa. En kertakaikkiaan jaksa. Luovutan tämän toivon jollekulle muulle, ainakin toistaiseksi.

Laastari-lentäjä-kaksoisliekki, joka oli ojentanut minulle elokuussa pelastavan oliivipuunoksan ja antanut nimenomaan sitä kaipaamaani toivoa paremmasta, katkaisi sen ulottuviltani juuri ennen joulua. Niinpä se puunrunko, johon olin tukeutunut henkeni kaupalla koko syksyn ajan, ei enää kannatellut. Kuului naps, ja sitten pudottiin. 

Nyt minun olisi irrotettava itseni meren pohjasta, vastustettava sen mutaisen pohjan imua, ja alettava hiljalleen nousta pintaan. Mutta sitä ei voi tehdä liian nopeasti, ettei tule sukeltajan tautia, ja pääse hengestään kokonaan. 

Laulut, jotka vievät minut kuuman väreilevään Italian kesään, taipuvien merimäntyjen tuoksuun, meren ikuisen kohinan äärelle, polttavan ja halkeilleen asfaltin päälle, soivat edelleen. 

Viimeinen laulu kertoo rohkeudesta. Kuinka vaatii paljon rohkeutta opiskella lakia, ja päätyä töihin tehtaaseen. Kuinka vaatii paljon rohkeutta katsoa itseään kunnolla peiliin ja hymyillä takaisin. Kuinka vaatii paljon rohkeutta selvitä päivästä ja kestää yöt. Kuinka vaatii paljon rohkeutta pysähtyä hetkeksi ja katsoa syvyyteen. Kuinka vaatii paljon rohkeutta olla rohkea.

Minä tiedän tasan tarkkaan kuinka paljon rohkeutta se vaatii. Kuinka paljon rohkeutta vaatii opiskella monta tutkintoa ja päätyä töihin narikkaan. Kuinka paljon rohkeutta vaatii kerätä itsensä kasaan joka ikinen päivä. Ja kuinka paljon rohkeutta vaatii kirjoittaa siitä kaikesta ja asettaa itsensä alttiiksi. Avata elämänsä kuin päiväkirjan sivut, jotka lapsena vielä sulki avaimella visusti pois näkyvistä.

Mutta ennen kaikkea kuinka paljon rohkeutta vaatiikaan rakastaa, vaikka tulee välillä turpaan niin että tömähtää ja leukaluut musertuu. 

Minulla ei ehkä ole tarpeeksi rahaa, tarpeeksi tietoa, tai tarpeeksi kokemusta. Mutta rohkeutta, sitä minulta ei puutu.

Siksi olen vielä tässä. Enkä lähde kulumallakaan.

Ex-Otago: Ci vuole molto coraggio

Vaatii paljon rohkeutta katsoa vanhoja valokuvia.
Näihin maisemiin kaipaan takaisin.

Vaatii paljon rohkeutta seisoa tyhjän päällä.
Vaatii paljon rohkeutta olla matkalla, mutta tietämättä mihin.

Vielä joku päivä tiedän, mihin suuntaan ikkunani aukaisen.
Vielä joku päivä tiedän, mistä löytyy avain kaikkeen.

Särkyneen sydämen uusivuosi

Ihmisillä on hämmästyttäviä taikavoimia. Eräs niistä oli se, että eksäni pystyi sanomaan täydellä varmuudella missä oli ollut kunakin elämänsä uutenavuotena. 1987? Tiedän, olin siellä ja siellä. 1996? Se oli se vuosi kun...

Minulla ei yleensä ole mitään hajua siitä, missä olen vuoteni uuteen vaihtanut. Pitää katsoa kuvatiedostoista, niin alkaa pikkuhiljaa palautua mieleen. Kovinkaan moni uudenvuodenvaihde ei ole ollut erityisen mieleenpainuva, vaikka sitä aina toivookin.

Tämän uudenvuoden tulen kyllä muistamaan. Valitettavasti. En yhtään haluaisi, ja se tapahtui vasta muutamia tunteja sitten. Olisin jo ihan valmis unohtamaan.

Tiedätkö sen tunteen, kun odotat jotain kovasti ja elättelet toivoa paremmasta? Ja sitten petyt karvaasti, kun asiat menevätkin ihan eri tavalla. Minäkin tiedän.

Piti olla suunnitelmia uudenvuoden illaksi. Iloista seurustelua, kippistelyä ja sitten se suuri h-hetki, kun taivas päräyttää fanfaarit ilotulituksen muodossa. Kaikilla lämmin mieli ja hyvä tahto, ja suuret lupaukset mielessä.

Huono päiväni unettoman yön jälkimainingeissa alkoi pikkuhiljaa kumuloitua. Hiipi nuha nenään, vähän jo valmiiksi masensi. Töissä hirveä härdelli, enkä päässyt juhlafiilikseen mukaan. Kaiken oikeastaan kruunasi ensimmäisen mieheni ilmaantuminen eteeni vaimoineen. Juuri tänä iltanako minun pitää palvella heitä narikassa? Hetki ei ehkä ollut paras mahdollinen, mutta osoitti hyvin mitä vuodella 2018 oli minulle vielä tarjolla.

Ja niin kaikki seura lipesi ulottuvilta, suunnitelmat kosahtivat, ja minä jäin yksin. Kuohuviinipullon korkki poksahti, ja ensimmäinen kyynel vierähti.

Se sai pian monta kaveria lisää.

Hetki, johon olin asettanut etukäteen niin paljon toiveita, kamalan vuoden 2018 vaihtuminen siihen kertakaikkiaan paljon parempaan vuosimalliin 2019, oli karu. Rinnassani ei läikähtänyt ainutkaan toivon pilkahdus. Mielessäni ei ollut ainuttakaan kiitollista ajatusta. Oli vain hartioita vavisuttava suru siitä, että olin juhlahetkellä niin totaalisen yksin. Joka ikinen raketti alleviivasi sitä ja pamautti minusta ilmat pellolle. Pum, pum, pum.

Itsesäälin määrän kohotessa rakettien myötä taivaisiin, totesin, että kehenkään ei voi luottaa, kenenkään seuraan ei voi luottaa. Ainoa, joka sinua seuraa uskollisesti, olet sinä itse. Ja jos se seura näyttää surkeaa naamaa, eikä piristä sinua piirun vertaa, you are fucked.

Taisteltuani itseni takaisin kotiin, tiesin, että nyt on otettava kovat aseet esille. Nimittäin pakastepitsa ja dvd.

Ainoat miehet, joihin saatoin hädän hetkellä todella luottaa, olivat Oz, Neville, Dennis, Bomber, Wayne, Barry ja Moxey.

Ja nyt sanon Auf Wiedersehen, Pet.

Tää maailma on rikki
Mut niin oon minäkin
Yhteys on katki
Mut niin on ajatuksetkin

On tää kai silti
Just niinku pitääkin
Tuli on irti
Huutaa hälytin

Veitsenterällä
Keinuu hetken elämä
On valoa ja pimeetä
On tuhansia sävyjä

Veitsenterällä
Huojuu koko elämä
On kyyneleet mun silmissä
Mut koitan pysyy pystyssä


Reino Nordin: Veitsenterällä

Vaihdetaan uuteen

Kun elämää pelkistetään äärimmilleen ja vedetään mutkat hyvin suoriksi, niin ihmisellä on pohjimmiltaan aina kaksi vaihtoehtoa, tehdä tai jättää tekemättä.

Joskus kyse on pienistä asioista. Jaksanko hoitaa tuon jutun tänään, vai olisiko sen aika vasta huomenna. Joillakin on itsekuria tarttua kaikkeen jo nyt, kun taas toisten (kuten minun) tekee mieli venyttää vielä vähän. Oikeastaan sisäinen ääni kertoo, mitkä asiat ovat venytettäviä ja mitkä ovat pakottavia hoitaa just nyt. Oma tärkeysjärjestys voi olla itselle selviö, ja toisille silmien pyörityksen paikka.

Esimerkiksi minulla olisi nyt pakottavia kirjoitushommia, joilla ei olisi varaa odottaa. Mutta vielä pakottavammalta tuntuu kuunnella vuodenvaihteen ja oman paranemisen sanomaa. Vuosi 2018 on pian ajanlaskussa historiaa ja minusta tuntuu, että sen raskas ja pettymyksiä tuonut energia täytyy putsata kotoa ja itsestä pois. Ennen kuin voi aloittaa jotain puhtaalta pöydältä, se pöytä on todellakin tyhjennettävä ja pyyhittävä, mielellään ihan tyhjäksi. Riippumatta siitä, kuka sen sotki tuohon kuntoon. 

Yksi päivä aikaa ennen uutta aloitusta. Se merkitsee imuria, moppia, rättiä, pesuaineita, järjestelyä, kellaria, tuuletusta, puhtaita lakanoita, wc-raikastinta, lattiakaivoa, tiskejä. Sitten kynttilöitä, suitsukkeen tuoksua, rauhallisia aikeita. Se merkitsee tarkkaan harkittua äänimaisemaa, tarkkaan harkittuja ajatuksia. Se merkitsee tunteiden kivireen vetämistä ylös sängystä ja köyden nirhaamista irti. Mutta olen vielä tässä sunnuntain aamukahvipöydässä, vasta suunnittelemassa nyt yhtäkkiä valtavalta tuntuvaa urakkaa.

Viimeiseen puoleen vuoteen ei ole tapahtunut juurikaan mitään näkyvää muutosta. Tätä vuotta on eletty pää kainalossa, resuinen nalle silmät repsottaen ja teddyvuori saumoista purkautuen. En olisi halunnut pysähtyä, mutta jalkani ovat olleet samassa sementissä kuin mielikin. Sydän taas on vetänyt kierroksia sementtimyllyn uumenissa kuukausitolkulla. Ihme, että ylipäätään näkee aina uuden päivän valon, mutta se taitaa olla sitkeää ainetta. Eikä ilmankaan voi jatkaa.

Vuosi 2018 on täynnä myös kiitollisuuden aiheita, ja yritän ennen vuoden vaihtumista, jo tänä iltana ottaa ne haltuun. Ne vaan täytyy rapsutella sieltä suruun jämähtäneen sementin seasta esiin. 

Tiedän, että suuri notkahdus on suuren muutoksen alku. Oman elämän tarkat rajat ovat ikään kuin hajonneet ja nyt täytyy varovasti tunnustella minne asti voi päästä, milloin tulee uusi seinä vastaan, vai tuleeko ollenkaan. Olenko nyt täysin rajaton?

Kuluvana vuonna olen oppinut arvostamaan rohkeutta yli kaiken. Omaa ja muiden. Rohkeuden toinen karumpi puoli on pelko. Samassa ihmisessä voi yhtä aikaa olla suurta rohkeutta ja suurta pelkoa, jotka vellovat mielessä ja mahassa. Ensin sydän hakkaa hulluna ja rohkeana, ja sitten se jättääkin kierroksia väliin, kun alkaa pelottaa.

Entisellä kumppanillani oli rohkeutta lähteä. Hän jätti taaksensa elämän, joka ei enää tuntunut elämisen arvoiselta, näissä puitteissa, näissä rajoissa. Se rohkeus tuli suuren pelon muodossa, eikä hän vieläkään ole pystynyt kohtaamaan minua. Minun silmissäni hän pakenee yhä. Sitä ei yksi jouluntoivotus miksikään muuta. Ja se joulu oli silkkaa synkkyyttä minun sisälläni, yhtä pimeä kuin vuoden lyhyin päivä. 

Edessäni on valtava urakka, pitkät portaat elämän kellarista kohti korkeuksia. Edelleen täytyy kaapia itseni pohjalta, pistää rippeet oikeasti kasaan, muutenkin kuin hopeanvärisellä jesarilla, niin kuin ensihätään tähän mennessä. 

Mikä siinä auttaa? Uusi aikakausi, uuden vuoden aina uudestaan tarjoama pelastus, oljenkorsi. Tällä kertaa otan sen tosissani ja tartun siihen. En voi jäädä vanhan vuoden puolelle, vaan uuden tuntemattoman mukaan on lähdettävä. Se uusi tuntematon voi olla kuin namusetä joka vie joko rappioon tai riemuun - etukäteen ei voi koskaan tietää onko turvallista ottaa ensimmäistä askelta kohti uutta reittiä. 

Uusi alku on kuin tarottien kohtalonpyörä, joka alkaa pikkuhiljaa nousta, kori kerrallaan. Ensin noustaan vapisevin jaloin kyytiin ja epäillään oliko tämä sittenkään ihan järkevää. Sitten noustaan ilmaan, alkavat maisemat muuttua. Kiinnostus herää, mitä tuolla ylhäällä oikein on. 

Ja kun pääset huipulle, tiedät, että se oli kaiken sen arvoista. Kaiken tuskan, kaiken mielipahan, kaiken ikävän, kaiken loukkaantumisen, pettymyksen ja haavojen nuolemisen arvoista. 

Vielä se vanha kipu haalistuu, vaikkei koskaan unohdukaan. Aurajokeen valuu ehkä lisää kyyneleitä, mutta niiden väri muuttuu vielä sumeasta kirkkaaksi, surusta iloksi. 

Tänään on taas hyvä päivä aloittaa. Nyt myllerrän, näillä vähäisillä voimilla mitä minulla tällä hetkellä on, kodin ja pääkopan ympäri. Huomenna rakettitaivaan alla poksautan korkin auki ja aloitan jotain ihan uutta. Kukaan ei tiedä mitä se on, mutta omat toiveet voi kirjoittaa paperille ja osoittaa korkeammille tahoille. Kosmoksen postilaatikko on auki niille, jotka yltävät taivaisiin asti. Otan vaikka raketin varresta kiinni ja lennän mukana viemään postit perille!

Vaihdetaan siis vuosi uuteen. Eikä kanneta vanhaa energiaa uuden vuoden puolelle. Sen aika on jäädä menneisyyteen. 

Vuosi 2018, olit ihan kamala. Mutta juuri sen takia olen valmis uuteen. Kiitos siitä. 

Äläkä tule enää koskaan takaisin!

Rikkinäisiä sydämiä, kolmen koplia.
Räjäytetään ne taivaan tuuliin!

Talvi on mun luona

Hän lähti kesävaatteilla, tarkoituksenaan palata vielä. Emme sanoneet hyvästi, sanoimme moi.

Yhdelle hän myöhemmin sanoi, että meidän juttumme oli jo ohi, kun hän lähti. Minä en vain tiennyt sitä vielä.

Toiselle hän sanoi, että minä työnsin hänet pois, kun aloin puhua muuttoilmoituksesta. Sillä hänhän oli jo päättänyt lähteä.

Samalla tarinalla on monta puolta, jo pelkästään yhden ihmisen mielessä. Sieltä voi ottaa käyttöön sopivan version, tilanteen ja kuulijan mukaan. Itselleenkin voi sepittää pajunköyttä.

Yksi asia hiipii mieleen yön viileinä tunteina, kun herään yksin. Nimittäin pipot, kaulaliinat, hansikkaat, talvitakit, talvikengät, ne paksummat housut. Italian talvi on viileä ja kostea, kylmyys tunkee ytimiin.

Ja talvi on vielä mun luona.

Talvi voi olla viileä kokemus, kun sininen puhuri käy.

Jumalan teatteria

Muistatko Jouko Turkan ja Jumalan teatterin 80-luvulta? Kukapa tuolloin Suomessa asunut ja vaahtosammutinta pidempi ei muistaisi. Sen verran sitä itseään pursuava mediatapahtuma se silloin oli.

Termi "Jumalan teatteri" jäi ruskeiden jarrujälkien ja muistojen ohella elämään ja olenkin pohtinut tuota ilmausta viime aikoina, kun nyt sattumalta olen teatterissa vielä töissäkin. 

Minulle ihan normaalista arjesta on tullut tuollaista taivaallista teatteria. Olen alkanut nähdä viestejä kaikkialla. Kun mietin jotain asiaa ja kaipaan siihen ratkaisua, minulle vastataan. Suoraan tai kiertotietä pitkin.

En tiedä kuinka kauas taaksepäin pitäisi mennä tällä kertaa, mutta vuosi sitten ehkä alkoi tapahtua. Muistan, kuinka olin selittämättömän allapäin viime vuoden marraskuussa, kun mieheni matkusti Italiaan ja New Yorkiin, ilman minua. Nyt on tietenkin helppo vetää jälkiviisaita johtopäätöksiä, mutta ihan kuin jokin osa minua olisi jo tiennyt, että kohta se lähtee eikä tule enää takaisin. Surin ikäänkuin etukäteen. (Vuoden takaiset tunnelmat voi lukea täältä: Unelmakartta - miten kävi)

Alkuvuodesta 2018 koin suuria tunteita Aurajokirannassa, kun kävelin kohti ravintola Blankon julkisivuremonttista seinää. Elin juuri intoutunutta Göstä Sundqvist ja Leevi & The Leavings -kautta ja kuulin jo kaukaa, kuinka tuttu musiikki täytti maiseman. En tahdo sinua enää soi mahtipontisesti rakennusmiesten kajareista ja koin elämää suuremman, merkityksellisen hetken, joka pysäytti minut niille sijoilleen. Sisälläni repesi riemu - tiesin, että se oli viesti. Otin sen silmäniskuna Göstalta.

Jos tunnet kappaletta yhtään, siinä on lopussa kuoro-osuus, joka tuntui suorastaan taivaalliselta johdatukselta kaikuessaan talvipäivän kirkkaudessa minua kohti. Hetki tuntui vapauttavalta ja henkeäsalpaavalta. En silti aavistanutkaan, että kohta hän ei tahdo minua enää.

Palataan takaisin tähän syksyyn. Kun olen miettinyt, mahtaako tästä uudesta tuhkan ja kirvelevän katkun keskeltä nousseesta rakkaudesta tulla koskaan mitään, olen kääntänyt päätä ja samassa toisella silmällä nähnyt mainoksen, jossa hehkutetaan, että Tehdään yhdessä loistava tulevaisuus. Ja kun yhtenä päivänä mietin, että pitäisikö kuitenkin harkita vielä ja kokeilla muitakin miehiä, niin nostin katseeni ja katumainos sanoi Vain yksi kumppani riittää. Olkoon niin. Katsotaan vielä kuka se loppupeleissä on.

Kun romantiikannälkäinen vatsasi vetää vatkainta etkä millään jaksaisi odottaa, että uusi elämänvaiheesi alkaa, niin tarvitsee vain nostaa katse työpaikalla ja valotauluun ilmestyy teksti Hyvää kannattaa odottaa. 

Kun synkällä epätietoisuuden hetkellä olet jo riisumassa hanskoja kädestä ripustaaksesi ne siihen kuvitteelliseen luovuttamisen naulaan, ja pyydät mielessäsi, että näkyisi jo valoa tunnelin päässä, antakaa hei pliis joku merkki, niin ohitsesi ajaa hetken kuluttua pakettiauto, jossa on teksti Ihannepuoliso. Kissankokoisin vaaleanpunaisin kirjaimin. Hymähdät ensin, sitten hymyilet vinosti. Tulihan se sieltä. 

Täytyy vaan jatkaa. Joka päivä. Olen osa Jumalan teatteria, enkä ole vielä saanut käsikirjoituksen loppuosaa. Vuorosanat ovat vähän hakusessa enkä tiedä mikä vastanäyttelijän rooli oikein on - vai meneekö roolitus vielä peräti kokonaan uusiksi. Onko tämä muuten tragedia, tragikomedia, komedia vai peräti farssi? Minua ei ainakaan vielä naurata. Ennemmin tämä tuntuu Romeolta ja Julialta, joita yritetään pitää erossa toisistaan.

Jumalan teatterilta tuntuu myös se, että "yksi jos jättää, niin toinen jo ottaa, tralalaa", kuten Astro-Sepon Sisäinen soturi -tulkinnassa minulle sanottiin. Ihan kuin sieltä vinkattaisiin, että kaatuneen maidon perään ei muuten kannata itkeä, tässä on uusi ehdokas tarjolla heti perään. Enkä edes ehtinyt selata katalogia vielä, kun ensimmäinen tilaus jo toimitettiin!

Jumalan teatterilta tuntuu se, että kun parisuhteeni hajoaa taivaan tuuliin, minulla alkaakin mennä tosi hyvin alkujärkytyksestä selvittyäni. Alkaa tähän asti paras jakso elämässä, kun Jupiter siirtyy Jousimiehen merkkiin ja elämäni siirtyy uusille kierroksille seuraaviksi 12 vuodeksi. Ihan pian se kaikki uusi ja ihmeellinen alkaa. Eikö niin?

Jumalan teatterissa olemme näyttelijöitä lavalla, kuuman valospotin alla, häikäistyneinä. Ohjaus on ulkoistettu ja kyllä siellä joku kuiskaamassakin on, jos satumme unohtamaan tärkeät vuorosanat ja mitä meidän pitikään seuraavaksi tehdä (vinkki: sitä sanotaan vaistoksi). Jos on oikein laadukas produktio, on taitava liveorkesteri pitämässä virettä korkealla ja jännitystä yllä. Voimme pistää jalalla musiikin tahtiin koreasti ja yleisö taputtaa mukana.

Harjoitella pitää, sillä ihan ensimmäisellä vedolla ei olla vielä ensi-iltakunnossa. Välillä uhkaa iskeä ramppikuume (pystynkö tähän varmasti?), mutta syvään hengittämällä ja tietoisesti rentoutumalla siitäkin selviää. On tärkeää keskittyä, ettei roiski vaan sinne tänne, vaan pitää paletin kasassa.

Oikeastaan ei ole mitään hätää. Aina on joku muu, joka huolehtii lavasteista, puvustuksesta, kupletin juonesta ja muista roolihenkilöistä. Sinun täytyy vain saapua paikalle, muistaa oma roolisi ja vetää se mahdollisimman hyvin. Vähän saa eleitään liioitellakin, että näkyy varmasti takariviin asti. Diivoista ja suurista staroista puhutaan pidempään.

Kun olet itsestäsi varma, tarpeeksi kauan harjoitellut ja yleisön edessä ylpeästi oma itsesi, saatat saada raikuvat aplodit ja ruusuja sataa päällesi. Ja kun elinvuosiesi loistokas esitys on ohi, esirippu laskeutuu viimeisen kerran. 

Mutta show jatkuu vielä. Sillä niin kauan kuin on elämää, Jumalan teatterissa on aina näytös menossa. Ja tämän esityksen minä haluan nähdä loppuun asti!

Nyt on kunnon show!
Antakaapa niiden viestien vaan sataa taivaalta tänne päin.