Se vaatii paljon rohkeutta

Älkää soittako minulle, sillä tänään en vastaa puheluihin. Olen kipeä, olen koomassa. Olen kotipoterooni syvälle hautautunut.

Öitä on kahdenlaisia. Niitä, joina heräät aamuyöstä muutaman tunnin unen jälkeen ja vedät itsesi väsyneenä päivän läpi jollain, jota kutsutaan tahdonvoimaksi. Tai sitten on niitä öitä, kun unilääkkeen otettuasi heräät 9 tunnin jälkeen, yrität pitää silmiä auki, mutta toteat puolen tunnin jälkeen, että se on mahdotonta. Ja niinpä nukut vielä 3-4 tuntia lisää. 

Noustuasi yrität taas pitää silmiä auki. Jos maitoon hukutetun kolmen espressoannoksellisen jälkeen siihen pystyt, niin silmät harittavat ja niitä on vaikea saada kohdistettua. On kuin päälläsi olisi huntu, joka sumentaa kaiken.

Mietit, että mitä musaa tänään aamukahvin (iltapäiväkahvin) kanssa, millä mielellä aloitetaan päivä. Ja laitat soimaan jotain iloista ja ihanaa. Kunnes samalla hetkellä muistat, että tämä oli teidän yhteisiä lempilevyjänne, jota kuunneltiin autossa, juuri niissä maisemissa, joissa et ehkä koskaan enää pyöri. 

Mietit hetken, että miten tähän pitää suhtautua. Romahtaisiko täysin? Jäisikö miettimään kaikkia niitä ihania muistoja, joista yhtäkkiä on tullut niin kipeitä? Vai tuijottaisiko vain harittavin unilääkesilmin ikkunasta ulos, kun männyt huojuvat tuulessa ja puhdas lumi peittää taloyhtiön pihaa. 

Kuuntelen levyn kerran, sitten aina vain uudestaan. Siinä lauletaan italialaisista teemoista, tulevaisuuden toivottomuudesta, rakkauden ja ruoan parantavasta voimasta, kaipuusta kaupungista pois, merelle, sen syvyyksiin.

Tipahdin itsekin uudelleen syvyyksiin. Tajusin, että olin koko syksyn yrittänyt olla niin optimistinen, niin toivoa täynnä, että nyt en enää vaan jaksa. En kertakaikkiaan jaksa. Luovutan tämän toivon jollekulle muulle, ainakin toistaiseksi.

Laastari-lentäjä-kaksoisliekki, joka oli ojentanut minulle elokuussa pelastavan oliivipuunoksan ja antanut nimenomaan sitä kaipaamaani toivoa paremmasta, katkaisi sen ulottuviltani juuri ennen joulua. Niinpä se puunrunko, johon olin tukeutunut henkeni kaupalla koko syksyn ajan, ei enää kannatellut. Kuului naps, ja sitten pudottiin. 

Nyt minun olisi irrotettava itseni meren pohjasta, vastustettava sen mutaisen pohjan imua, ja alettava hiljalleen nousta pintaan. Mutta sitä ei voi tehdä liian nopeasti, ettei tule sukeltajan tautia, ja pääse hengestään kokonaan. 

Laulut, jotka vievät minut kuuman väreilevään Italian kesään, taipuvien merimäntyjen tuoksuun, meren ikuisen kohinan äärelle, polttavan ja halkeilleen asfaltin päälle, soivat edelleen. 

Viimeinen laulu kertoo rohkeudesta. Kuinka vaatii paljon rohkeutta opiskella lakia, ja päätyä töihin tehtaaseen. Kuinka vaatii paljon rohkeutta katsoa itseään kunnolla peiliin ja hymyillä takaisin. Kuinka vaatii paljon rohkeutta selvitä päivästä ja kestää yöt. Kuinka vaatii paljon rohkeutta pysähtyä hetkeksi ja katsoa syvyyteen. Kuinka vaatii paljon rohkeutta olla rohkea.

Minä tiedän tasan tarkkaan kuinka paljon rohkeutta se vaatii. Kuinka paljon rohkeutta vaatii opiskella monta tutkintoa ja päätyä töihin narikkaan. Kuinka paljon rohkeutta vaatii kerätä itsensä kasaan joka ikinen päivä. Ja kuinka paljon rohkeutta vaatii kirjoittaa siitä kaikesta ja asettaa itsensä alttiiksi. Avata elämänsä kuin päiväkirjan sivut, jotka lapsena vielä sulki avaimella visusti pois näkyvistä.

Mutta ennen kaikkea kuinka paljon rohkeutta vaatiikaan rakastaa, vaikka tulee välillä turpaan niin että tömähtää ja leukaluut musertuu. 

Minulla ei ehkä ole tarpeeksi rahaa, tarpeeksi tietoa, tai tarpeeksi kokemusta. Mutta rohkeutta, sitä minulta ei puutu.

Siksi olen vielä tässä. Enkä lähde kulumallakaan.

Ex-Otago: Ci vuole molto coraggio

Vaatii paljon rohkeutta katsoa vanhoja valokuvia.
Näihin maisemiin kaipaan takaisin.

Vaatii paljon rohkeutta seisoa tyhjän päällä.
Vaatii paljon rohkeutta olla matkalla, mutta tietämättä mihin.

Vielä joku päivä tiedän, mihin suuntaan ikkunani aukaisen.
Vielä joku päivä tiedän, mistä löytyy avain kaikkeen.