Kaikki mitä tarvitset

Suurten elämänmuutosten keskellä tulee pakostikin mietittyä, että mikäpä se tässä elämässä oikein on tärkeää, tärkeämpää kuin muut joutavammat asiat. Mitä ihminen loppujen lopuksi oikein tarvitsee? Tai rajataan vähän, kun en voi muiden puolesta vastata, omasta puolestani vain. 

Lokakuussa tekemäni selvitystyö elämän tärkeysjärjestyksestä alkaa vihdoin olla loppusuoralla. Haluatko kuulla mitä mieltä asiasta olen?

Olen käynyt kävelyllä Nummen omakotitaloalueella syksyn hapesta ja kirpeydestä nauttien ja taloja taas silmilläni ohimennen skannaten. Joskus ennen olisin miettinyt, että missä talossa näistä haluaisin asua. Nyt vaan mietin, että onpa ihanaa, kun ei tarvitse huolehtia mistään liian raskaasta. Minun ei tarvitse rassata rännejä, huolehtia katon sammaloitumisesta tai välipohjan kostumisesta. Ei edes mennä sinne pihatöihin, sillä minua ei ole luotu niihin hommiin. 

Isoja massiivisia rakenteilla olevia kivitaloja katson sillä silmällä, että mitä te asukkaat sitten teette, kun avioero pätkähtää päälle ja lainaa tursuaa korvista. Ai asenneongelma? Minulle on tainnut kehittyä pienoinen kivitaloangsti. Niissä on jotain muita taloja jyräävää, etenkin herttaisella puutaloalueella. Mitä vikaa on mummonmökissä?

Kerrostaloasumisen helppous on osoittanut vuosien varrella puolensa. Kerrostalossamme on oma talonmies eikä minua erityisemmin kiehdo ajatus siitä, että talvisin minä olisin vastuussa oman tonttini kadunpätkän lumitöistä ja hiekoittamisesta. Voin myös katsella keittiön ikkunasta, kun joku muu haravoi, lakaisee, auraa ja ylipäätään hoitaa hommat, tuli sitten millaisia ongelmia tahansa. Se antaa kuulkaa mielenrauhaa. Olen aina nauttinut siitä, että omasta sängystä käsin voi talviaamuina kuunnella lumiauran ääntä. Siellä se piippaa ja minä vaan makaan lämpimän peiton alla, aah!

Onnellisuuslistallani ei siis ole huoltoa vaativaa omakotitaloa, eikä ainakaan sitä kallista kivitaloa. Mitä sieltä sitten oikein löytyy? 

Mielenrauhaa. 

Mielenrauha on nykyään tärkeysjärjestykseni ylimmäisillä orsilla. Sillä jos meillä ei ole hyvä ja rauhallinen olo oman itsen kanssa, niin kenen kanssa sitten? Mieli jekuttaa meitä jatkuvasti, mutta rauhaa tuo myös tämän dominoefektin tiedostaminen: ajatuksista tulee sanoja, sanoista tulee tekoja ja kaikista tekemistäsi teoista muodostut lopulta sinä itse. Ajatukset käyvät siis toteen, etenkin ne joita pyörittelet jatkuvasti mielessäsi. Rauhoita siis mielesi, niin elämäsi tyyntyy.

Onnellisuuslistallani on aika suuria ja ilmavia aatteita, sillä mielenrauhan jälkeen kirjaan sinne vapauden ja rakkauden. Vapaus voi olla ulkoista vapautta, ja missä tahansa ei-vapaassa maassa se onkin ihmisten toive yli muiden. Saada olla vapaa. Suomessa, turvassa, linnunmaidolla ruokittuna minä arvostan sisäistä vapautta, vapauden henkistä kokemusta. On ihmeellistä, miten olen alkanut toteuttaa nousumerkkini Jousimiehen syvään juurtunutta ideologiaa vuosi vuodelta enemmän. Minä haluan olla vapaa! Ja vapaus muodostuu omista valinnoista, ei toisten.

Rakkaudesta on tänä vuonna puhuttu tässä blogissa niin paljon, että se aiheuttanee kohta jo kakomisrefleksin, joten sanotaan vaan, että astrologinen karttani ja siitä paljastuva elämäntehtäväni on jollain lailla rakkauspainottunut. Siinä on joku juttu, josta minun täytyy vielä ottaa selvää. Mielellään sen elämää suuremman rakkauden sylistä käsin. 

Sen sijaan minulla ei ole enää kovinkaan suuria materiaalisia haaveita. Olen todennut, että en tarvitse sitä jykevää ja järkyttävän kallista (kivi)taloa ollakseni puitteisiini tyytyväinen. En enää tarvitse viimeisimpien trendien mukaista sisustusta ja aina vaan uutta päivitystä sesongin mukaan. Minä, joka olin lähes obsessiivinen sisustaja, aina muuttamassa jotain nurkkaa! Siksi onkin outoa, että menin tilaamaan puhelinmyyjältä monen vuoden tauon jälkeen sisustuslehden. Ehkä olin vaan niin hyvällä tuulella, että halusin ilahduttaa häntäkin!

Olen onnellinen ilman mittavaa materiaa. Minun ei tarvitse omistaa kaikkea ollakseni tyytyväinen. Kirjat saan kirjastosta. Sauna, piha ja pesutupa on taloyhtiön muiden asukkaiden kanssa yhteisiä. Autolla en mitään tekisi. Hiilijalanjälkeni on varmasti jo riittävän mittava lentomailien suhteen.

Tätä materiaa minut pysäytti pohtimaan taitavan TV-toimittajan Simon Reeven matkaraportti Turkista, jossa hän vieraili yhden maailman (no, Turkin ainakin) rikkaimman miehen luona. Sieltä löytyi 12 Bentleyä ja 10 Rolls Roycea tallista, ainakin kolme eri naista uima-altaalta ja makuuhuoneesta, ja veikkaanpa, että kaikkea muutakin oli yltäkylläisesti, kiinteistöjä joka sormelle ja sitä varsinaista ökyä.

Mietin, että tuleeko tuosta stressiä. Kun raha pitää aina vaan saada poikimaan ja tuottamaan. Sijoituksia täytyy seurata. Naiset täytyy pitää tyytyväisinä ja uusiakin pitää aina välillä katsastella, vaihtaa sekä autot että mimmit uudempaan malliin. 

Pitäisikö olla kateellinen? Edes inan verran? Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä en tarvitse edes puolikasta Rolls Roycea, sillä pyörällä pääsee ja bussilla kulkee Turun kokoisessa kaupungissa. Jos minulle oikein tuputtamalla tuputettaisiin se puolikas luksusauto tai mieluummin siis jälleenmyyntiä ajatellen kuitenkin se kokonainen, niin niillä rahoilla maksaisin velat veks ja vielä jäisi käyttörahaa moneksi vuodeksi. 

Olisihan se kivaa, koskettaa joskus hetki luksuselämää ja seilata pitkin kaukomaita, kun palvelu pelaa. Mutta pärjään mainiosti myös omilla pennosillani, joita joutuu aina välillä venyttämään. Mutta niin joutuu suurin osa ihmisistä. Olipa fengshuit ja onnenpilarit sitten kohdillaan tai ei.

Olen vahvasti kokenut sen, että materia ei ole minun onneni takana, esteenä eikä edes edessä. Niin monen prässin kautta minut on puristettu, että olen jo tajunnut, että aina ihminen vaan jotenkin pärjää, oli taskut sitten täynnä tai aivan tyhjät. 

Ja samalla tiedostan yhtä vahvasti, että näin voi ajatella vain ihminen, joka on syntynyt Suomen tarjoamaan hyvinvointiin. Vieläkään ei ole tarvinnut käydä varaamassa omaa makuupaikkaa metsämajasta, katujen karulta ja kovalta patjalta tai siltojen suojaamalta selustalta. Se lienee se pohjimmainen syy, miksi tämä tyttö ei muuttanut koskaan Italiaan. Olisiko elämältä pudonnut pohja, turvaverkko, pois? Ehkä näin itseni putoavan Italiassa sellaiseen aukkoon, josta en omin voimin olisi enää päässyt ylös. Suomessa minulle on aina ojennettu auttava käsi ja vedetty kuiville. Kaikkialla ei todellakaan ole niin.

Mikä upea ihme siis, että valtava ahdistus taloudellisesta tilanteestani eron hetkellä saikin minut toteamaan, että nyt elän rikkaampaa elämää kuin ennen. Tilille kilahtaa rahaa aina jostain, nälkää ei tarvitse nähdä ja Suomen tarjoama turvallisuudentunne ei ole kolahtanut kolhuille. Sielun ja sydämen nälkä, se on kasvanut. Tiedon nälkä, elämän nälkä, täällä ollaan edelleen!

"Menestys on sitä, että nauttii elämästä. Ei mitään muuta." Näin lausahti Astro-Seppo tällä astrologista tulkintatyötä valottavalla videollaan. Ja siitä mitä tekee, täytyy nauttia. Muuten on elämä aika lailla haaskattu.

Minä en halua haaskata enää hetkeäkään. Sillä minulla on kaikki mitä tarvitsen. Ja jos elän täyttä, onnellista elämää tänään, sitä samaa pitäisi olla tarjolla huomennakin.

"Onnelliseksi ei voi tulla. Onnellinen voi vain olla." Olen Sepon kanssa samaa mieltä. Ja yritän parhaani mukaan olla.

Syksylläkin voi olla onnellinen, jopa marraskuussa.
Mutta sehän on pian ohi ja alkaa joulun valoshow!

PS: Tajusin vasta jälkikäteen, että olin unohtanut sen tärkeimmän, eli terveyden. Nyt kun tunnen itseni taas kaikin puolin terveeksi, en muistanut sen puutetta enää. Laitetaan se terveys tuonne mielenrauhan kanssa samalle ykkössijalle, sillä ne ruokkivat toinen toisiaan ja kulkevat kimpassa. 

Koska elin vuosikausia yhdestä sairaslomasta toiseen, tiedän minkä arvoista terve elämä on. Minulla on se kauan kaipaamani terveys nyt. Ja sen myötä minulla todellakin on kaikki mitä tarvitsen. 

Päällepäsmäri

Syy miksi mieheni jätti minut alkaa selvitä nyt lähes kahden viikon mysteerin jälkeen. Mihin jäljet rakkauden sylttytehtaalla johtavat? Tietysti takaisin minuun.

Hän oli onneton Suomessa ja syy oli tietysti minun. Olenhan suomalainen.

Hän koki suomalaisen yhteiskunnan, työkulttuurin ja elämän kovin vaikeaksi. Ja minun takiani hän täällä ylipäätään oli. Syy on siis minun.

Työ oli raskasta, uuvuttavaa ja stressaavaa vuorotyötä, pitkiä päiviä, uhraukseen nähden vähän palkkaa. Ei yötyökorvauksia, ei sunnuntai- tai iltalisiä, ei terveydenhuoltoa, ei lomarahoja. Suomalaisen taksimiehen elämää siis. Koska hän teki tämän kaiken minun vuokseni, syy hänen sisäiseen onnettomuuteensa oli tietysti minun.

Kavereille ei jäänyt aikaa, kun aina piti olla töissä. Ja kun hän oli vapaalla, hän vain nukkui. Muut olivat silloin töissä, joten oli mahdotonta tavata ketään. Kenen syy? Minun.

En halunnut muuttaa Helsinkiin etsimään kultapataa sateenkaaren päästä, koska en uskonut sellaista sieltä löytäväni. Kenen syy? Ai niin minun. Ja niin se todella olikin.

Olin itsenäinen suomalainen nainen, Vesimies-aurinko, Jousimies-nousu, Kauris-kuu ja vaadin häneltä vähintään yhtä paljon kuin itseltäni. Siis liikaa. 

Kun minä opiskelin, hänen oli käytävä töissä. Kun minä olin masentunut ja työuupunut, hänen piti olla vahva. Vaikkei ollutkaan.

Mietin, että jos toinen kotona tuntee vuosikaudet syvää synkkyyttä, ahdistusta, terveysongelmia ja näköalattomuutta, tarttuuko se seiniin ja ilmapiiriin? Fengshuin mukaan varmasti tarttuukin. Onko se kuin epidemia, joka tarttuu siihen toiseen ja aiheuttaa tälle samat oireet? Sairastutinko minä hänet?

Ja kun minä aloin toipua, oliko se merkki hänelle alkaa oireilla, saada vihdoin olla vuorostaan heikko?

Tiedän sen itsekin kokeneena, että aina on helpompi syyttää toisia kuin itseään. Niin olen tehnyt, tosin en kovin hyvin tuloksin. Kun voin huonosti töissä, syytin työtaakkaa. Kun minulta vaadittiin mielestäni liikaa, syytin esimiehiä ja pomoja, asiakkaita ja hallitsematonta työtulvaa. Kun jouduin tekemään töitä omien arvojeni vastaisesti, syytin työpaikan moraalia. Ja kun sairastuin, sillä ei ollut mitään tekemistä minun itseni kanssa. Se kaikki vain tapahtui minulle. Sain rangaistukseni, epäreilun tietysti, karmalta, universumilta, kuka ties Jumalaltakin. Elämä pani minut lyttyyn, enkä mitään voinut. Paitsi elää sen läpi ja etsiä toipumista.

Viimeisin vuosi on ehkä ollut elämäni onnellisimpia, sillä olen ollut hilkulla saavuttaa sisäisen rauhan. Välillä olen levännyt siinä, uskonut, että on vain nyt, ja nyt olen turvassa, olen rauhassa, olen täydellinen tällaisenaan. Niin ajattelin silloinkin, kun mieheni sai sanottua, että on muuttamassa pois. Tunsin vahvasti, että tällä on jokin tarkoitus, joka vielä selviää minulle. Että tästä seuraa vain hyvää ja että voin olla rauhallinen. Surunkin keskellä.

No, se rauha on nyt toistaiseksi pyyhkäisty pois, ainakin pinnalta. Sillä minähän olen syyllinen mieheni pahaan oloon. Kun minut ja minun vaatimukseni poistetaan yhtälöstä, hän voi olla vapaa.

Mutta kukaan ei voi todella olla vapaa ennen kuin ottaa vastuun omasta hyvinvoinnistaan. Mieheni olisi voinut irtisanoutua ja jäädä sitten vaikka työttömäksi miettimään tulevaisuutensa ratkaisuja, kenties kouluttaa itsensä eri alalle, antaa ajatuksilleen ja elämälleen tilaa kehittyä. Hän olisi voinut hakea keskusteluapua tai terapiaa tai jäädä edes sairaslomalle jo vuosia sitten. Hän olisi voinut puhua minulle niistä puolista suhteessamme, jotka eivät hänen mielestään toimineet. Ja hän olisi voinut lähteä Italiaan, puhuen ensin rehellisesti kanssani siitä, että voisinko hänen vuokseen harkita muuttamista sinne myös, edes jonkun vuoden päästä. Olisin saattanut suostuakin, päätöstä rauhassa kypsyteltyäni.

Sen sijaan hän päätti, tai tunsi, että hänen onneton olonsa johtuu pohjimmiltaan minusta. Olen se pirttihirmu, joka vaatii rahaa joka kuukausi yhteisiin laskuihin ja asumisen kuluihin. Olen se päällepäsmäri, jonka asunnossa Suomessa eletään ja jonka toiveiden mukaan mennään. Olen se pallo jalassa, joka ei suostunut muuttamaan Italiaan anopin nurkkiin notkumaan. Enää toista kertaa.

Mutta olen myös se elämän tärkein ihminen. Se, joka jakaa arjen vastoinkäymiset ja hyvien uutisten ilonhetket. Olen se, joka ottaa sinut vastaan kylmän yövuoron jälkeen lämpimässä sängyssä ja halaa sinut uneen. Olen se, joka auttaa sinua tekemään muuttoilmoituksen ja osoitteenvaihdon viranomaisille ja irtisanomaan vakuutukset. Olen se, joka ymmärtää täysin miksi lähdet ja miksi et voi jäädä. Ja olen se, joka on rakastanut sinua omalla vaillinaisella tavallaan 16 vuotta, 11 kuukautta ja joitakuita päiviä päälle.

Itsensä kanssa on kaikkein vaikeinta elää, 
etenkin kun ei näe eteenpäin.

  

Aurinko pilkottaa horisontin takaa,
vaikkei vielä valaise koko polkua.
Elämään kuuluu myös pimeitä paikkoja.

Kahden maan tapoja ja kansalaisia

Vaihtelu virkistää ja sitä on yleensä tarjolla kun seilataan kahden maan kansalaisen parisuhteessa. Se, mitä itse pitää normaalina, onkin toisessa maassa outoa. Otetaan suurennuslasi käteen ja tutkitaan vähän suomalaisen ja italialaisen mentaliteetin, perheen, kommunikoinnin ja asumisen eroja.

Juuri eilen juttelin italialaisen perheen tiiviistä kanssakäymisestä. Suomalainen tuttavani sanoi, että hän ei voisi sisaruksistaan asua kuin yhden kanssa edes samassa kaupungissa ja sekin on välillä vähän liikaa. Tätä suomalaisten itsenäisyyttä ja oman tilan kaipuuta on turha edes selittää italialaiselle, joka mielellään asuu sukunsa ja perheensä lähellä ja soittelee näiden kanssa päivittäin. 

Kyse on varmasti sekä tottumuksesta että olosuhteiden pakosta: monella saapasmaan kansalaisella ei yksinkertaisesti ole varaa asua yksin, vaan vanhempien hoteissa. Kommunikointikanavat täytyy silloin pitää auki, jotta kaikki tietävät missä mennään eikä kukaan sooloile. Suomessa sooloilu taas on hyve, elinehto sekä henkinen tehdasasetus. Jos vaimo ei ole valmiina tunnin sisällä siitä, kun mies keksii lähteä mökille, lähtee mies tietenkin yksin matkaan. Ja tämä on tositarina elävästä elämästä. Se, että olemme maailman johtavia viestintämaita on ihmeellisessä ristiriidassa sen kanssa, ettemme välillä osaa ollenkaan kommunikoida!

Siinä missä mieheni juttelee äitinsä kanssa lähes päivittäin, aiheena yleensä ruoka, sää ja byrokraattiset laskunmaksukiemurat, niin itse olen yhteydessä omaan äitiini n. 1-2 viikon välein. Enempään ei ole tarvetta, "soitellaan taas kun on asiaa" tai "eipä tässä nyt muuta asiaa tällä kertaa ole". Pelkän seuran vuoksi harvoin turistaan tai omien syömisten selostamisen vuoksi. Suomalaiset puhuvat vasta kun on polttava tarve kysyä jotain tai säännöllisin väliajoin kohteliaisuussyistä. Kyllähän siinä hermostuisi, jos äiti soittelisi perään joka päivä, kuten hän itsekin totesi.

Lähes parikymmentä vuotta sivusta seuranneena voin myös todeta, että pankkiasiat, laskunmaksaminen ja muu byrokratia aiheuttaa italialaisille paljon tarvetta kommunikointiin. Tietyt maksut täytyy käydä henkilökohtaisesti maksamassa Postissa (ei pankissa), samoin osa eläkeläisistä jonottaa ihan fyysisesti Postin kassalle pääsyä nostaakseen eläkkeensä käteisenä kuukauden ensimmäisenä päivänä. Ihan ufoa touhua. Se paljonko veroja pitää maksaa, milloin ja millä tavalla tuntuu olevan myös arpapeliä. Monilla italialaisilla onkin oma commercialista, joka hoitaa perheen kirjanpidon, kertoo paljonko veroja pitää maksaa ja miten kannattaisi menetellä. Laskujen suoraveloitus, valmiiksi täytetty veroehdotus ja veronpalautukset suoraan omalle tilille? Hah! Vain Suomessa (ja varmaan joissain muissakin sivistyneissä maissa).

Jos vielä maksuliikenteestä hetken puhutaan, niin Italiassa netin käyttö on kallista. Rajatonta nettiyhteyttä ei ole juuri kenelläkään ja jos megabaitit menevät vähänkin sallitun rajan yli, alkaa mittari raksuttaa. Välillä voikin tulla yllättäviä laskuja, kun erehtyy katsomaan jonkun videonpätkän väärään kellonaikaan tai kuuntelee musiikkia netissä. Täältä Suomesta käsin on niin helppo luulla, että muualla maailmassa asiat hoituvat yhtä helposti ja vaivattomasti kuin täällä! Puhelinfirmat ovat pahimpia huijareita, joista ei tahdo päästä eroon kerran liittymän avattuaan. Valelaskuja tipahtelee postiluukusta, mikä saa normaalinkin kansalaisen miettimään pommiattentaattia huijausfirmoja kohtaan. Ylipäätään Italiassa täytyy todella tarkkaan harkita mihin paperiin ja sopimukseen nimensä laittaa, sillä ehdot ovat harvoin sellaiset kuin kuvittelit ja eroon pääseminen on työn ja tuskan takana. Suomalainen rehellisyys ja luottamus tuntuu silloin hyvin arvokkaalta.

60 miljoonan asukkaan maassa myös asumisjärjestelyt poikkeavat pohjoisista. Muistan äidin sanoneen minulle lapsena, kun manguin omaan huoneeseeni uutta sisustusta ja huonekaluja, että aikuisena voin sisustaa omassa kodissa niin paljon kuin lystään (eli ei tipu). Nuori suomalainen teini ei maltakaan odottaa omaan kotiin muuttamista, oli se sitten kimppakämppä, soluasunto tai muu vastaava. Meihin on iskostettu, että omillaan pitää pärjätä mahdollisimman varhaisesta lähtien eikä jäädä äidin helmoihin roikkumaan. Mitä tekee italialainen? Odottaa sen oikean löytymistä ja naimisiinmenoa ja vasta sitten muuttaa lapsuudenkodistaan pois. Ja jos sattuisi käymään kehnommin ja tulee avioero, niin lapsi muuttaa ensi hädän iskiessä takaisin vanhempiensa luo. Tämä on aivan normaalia, sillä kuka kallista asuntoa nyt yksin pystyisi maksamaan. Perhe on lisäksi aina valmiina auttamaan ja joskus jopa helpottunut, että lapset löytyvät oman kodin katon alta. Sisiliassa ja Etelä-Italiassa tämä on vielä tiukempaa yhteiseloa ja lapsia saatetaan jopa estää lähtemästä kotoa tai kotikaupungista pois. Perheen kun täytyy pitää yhtä!

Tiedän myös tapauksen, jossa n. 40-50-vuotias poikamies asui toisessa kaupungissa töiden vuoksi ja matkusti joka viikonloppu äitinsä luo pyykkikassi mukanaan. Vuokra-asunnossa oli toki keittiö ja pyykinpesukone, mutta viikonlopun jälkeen mies matkasi takaisin poikamiesboksiinsa puhtaat pyykit kassissa ja pakasterasiat täynnä mamman kokkaamaa ruokaa. Näin siis Italiassa. Kysyn vaan, onko syy helpolla pääsevien poikamiesten, vai kenties äitien, jotka pitävät kaiken kotitaloustaidon omissa hyppysissään ja passaavat aikuisia lapsiaan hautaan asti? Suomalaisetkin äidit osaavat olla auttavaisia, mutta jossain tulee raja vastaan. Pesepä itse omat kalsarisi, tuossa on pyykkikoneen ohjekirja.

Italiassa ollaan oltu erittäin kiinnostuneita aina, kun olen kertonut, että Suomessa opiskellaan kotitaloutta eli kodinhuoltoa, siivousta ja kokkausta ihan peruskoulussa asti. Samoin jouduin suhteemme alkuaikoina välillä huomauttamaan, että pyykit eivät kulje itsestään pyykkikoriin ja muutu puhtaiksi tai että tiskit ja keittiöntasot eivät itsestään puhdistu, kun äiti ei ole täällä niitä hoitamassa.

Vaikka Italia onkin mainio paikka lomanviettoon ja irtiottoon arjesta, niin Suomessa minut valtaa toisenlainen vapaudentunne. Aah, voin tehdä mitä ja miten haluan! Koko koti omassa hallussa eikä tarvetta neuvotella miten, milloin ja kenen kanssa kukin asia hoidetaan. Sillä supersosiaalisuutta ja yhteistaloutta kädenvääntöineen ei pitkään jaksa. Yksinolo on joskus parasta balsamia, jotta kuulee omat ajatuksensa. Italiassa saatetaan silloin luulla, että sinulla on jokin ongelma kun haluat vetäytyä seurasta. Ihanaa, kun olemme kaikki vihdoin yhdessä, kuuluukin usein anopin suusta. Hetken sitä ihanuutta jaksaakin, kunnes alkaa reviiri tuntua liian tukalalta. Suomalaisessa kun asuu sisällä pieni eräjorma, jonka täytyy päästä välillä mittailemaan maita ja mantuja yksin, ihan vaan mielenterveyden vuoksi. Tämän olemme kehittäneet omaksi taiteenlajikseen ja kansanluonteeksi asti.

Asiat, jotka näen kirkkaammin Suomeen palattuani ovat edelleen ne samat kuin aina ennenkin. Iloitsen kirjastosta, saunasta, luonnon puhtaudesta ja läheisyydestä kaupungissakin sekä rauhallisesta pikkukylätunnelmasta. Asuntojen tiiviydestä ja lämmityksestä sekä asuntoyhtiöiden hyvästä hoidosta (oma talonmies yhtiömme pihapiirissä on ihan parasta!). Sen sijaan en pidä siitä, että Suomessa usein jäädään tuijottelemaan joukosta erottuvia tai oudosti käyttäytyviä. Täällä vaatii pokkaa olla erilainen ja massasta vähänkin poikkeava. Italiassa populaation sekaan mahtuu ne oudommatkin tyypit, eikä juuri mikään hätkähdytä. Se on taas omanlaistaan vapaudentunnetta.

Minun näkemykseni Italian ja Suomen eroista saattaa poiketa paljonkin mieheni ja muiden italialaisten näkövinkkelistä. Harva dissaa omaa maataan, sillä kotimaa on sydämissämme kuitenkin se lintukoto, jonne vaisto kuljettaa tuhansienkin kilometrien taa. Kaikessa hyvässä ja pahassa, sykimme synnyinmaamme kanssa samaa energiaa ja ymmärrystä.

Kuten italialainen sarjakuvakin sen sanoo, il posto ideale non c'e, eli täydellistä paikkaa ei ole olemassakaan. Ei Italiassa eikä Suomessa. Mutta lasi on aina puoliksi täynnä, kun nämä kaksi maata ja elämäntyyliä voi yhdistää. Onko kyseessä sitten prosecco-lasillinen vai kotikaljatuoppi, on makukysymys. Molemmat maistuvat hyvältä vuorotellen!

Lasi on puoliksi täynnä,
kun saa maistaa molempien maiden makuja ja maisemia.

Onni on hetki omaa rauhaa. Niin se vaan on, että kaltaiseni Vesimies kaipaa omien polkujen kulkemista, olivat ne polut sitten Italiassa tai Suomessa.

Kutsumattomat ajatusvieraat

Miten elämä muuttuu paremmaksi on kysymys, joka kiinnostaa meitä kaikkia. Sillä ainahan se voisi olla parempaa jollain tasolla. Mutta kysymys kuuluu ennen kaikkea, että miten elämä muuttuu paremmaksi ilman suuria summia rahaa, täydellistä plastiikkakirurgioperaatiota, tai sitä elämän suurta rakkautta, joka korjaa kaiken meissä vialla olevan kuntoon? Miten elämä voisi olla parempaa juuri nyt, näillä vaillinaisilla pelimerkeillä mitä käsissämme on?

Vastaus taitaa olla lyhykäisyydessään, että ajatus kerrallaan. 

Sain vähän aikaa sitten Astro-Sepon sivuilla julkaistuun blogikirjoitukseeni palautetta, jossa lukija kertoi olevansa väsynyt ja yksinäinen. Lukijalla oli selvästi tarvetta kertoa omasta tilanteestaan ja saada sitä kautta vähän vertaistukea. Tämä pieni, lyhyt viesti jäi mieleeni ja sai omat ajatukseni liikkeelle.

Ajatuksista sanotaan usein, että ne ovat kuin pilviä taivaalla, tulevat esiin ja lipuvat sitten pois tuulten mukana. Omasta mielestäni ajatus on kuin pieni pölyhiukkanen kodin nurkassa. Ensin on yksi pieni hitunen pölyä ja kun muut laskeutuvat sen viereen, kertyykin koko ajan isompi pölypallero. Sitten yhtäkkiä, ilman että sitä oikein huomaakaan, lattialla leijailee iso harmaa pölykasa, joka pitää imaista imuriin ja puhdistaa pois kuljeksimasta ja kotia likaamasta. 

Samalla tavalla yksi ohikulkeva ajatus aivoissasi jää sinne pyörimään, vaikkapa ajatus yksinäisyydestä tai väsymyksestä, köyhyydestä tai epäreiluudesta. Jos sitä ei heti karkota matkoihinsa, se tekee olonsa mukavaksi ja jää asumaan. Tässäpä oiva asuinpaikka, tähän jään! Se yksi ajatus pitää tuparit ja kutsuu luokseen muita samanhenkisiä ja kohta niillä on hurjat bileet päällä. Osa vieraista ei lähde kulumallakaan.

Sellaisia ovat sinnikkäät ajatukset. Kun kutsut yhden ikävän ajatuksen luoksesi, se ottaa kaverit mukaan ja kohta koko ajatusmaailmasi on läpipääsemättömän sumun valloittama. Sinun päiväsi alkaa onnettomilla ajatuksilla ja niihin se myös päättyy. Siihen väliin jää monta hetkeä, jolloin masennut, tympäännyt, olet surullinen eikä mitään oikein jaksaisi. Sitä mukaa kun ajatussumu kerää lisää kavereita ympärilleen, niin ne oikean elämän kaverit sen sijaan saattavat nostaa kytkintä, koska sinusta tulee niin raskasta seuraa ja painat myös heidän energioitaan ja mielialaansa alaspäin. Ihmisten täytyy alkaa suojella omaa itseään, omaa onneaan ja siksi raskassoutuinen ystävä saattaa jäädä yksin, eristyksiin muiden maailmasta. Muiden suruja kun ei voi ottaa kantaakseen ja jokaisella voi lisäksi olla omat kiviriipat kaulassaan, joita muut eivät aavista eivätkä näe.

Nyt suorastaan rinnuksissa tuntuu tuo pusertava suru ja ahdistus, eli ajatuksesta ja sen aiheuttamasta tunteesta muodostuu möykky rintaan, joka saattaa lopulta aiheuttaa ihan oikean fyysisen möykyn jonnekin päin kehoa. Kun lääkäri lopulta pääsee tilannetta tutkimaan, kyseessä voi olla hengenahdistus kuten astma, hyvä- tai huonolaatuinen kasvain, nivelreuma, mikä tahansa fyysinen (tai psyykkinen) sairaus. Mutta se kaikki alkoi ajatuksista.

Tässä kohti on turha ruveta itseään syyttämään, sillä se tuo vain lisää tuskaa. Sitä paitsi nuo ikävät ajatusmallit saattavat olla niin syväänjuurtuneita, että ovat peräti koko suvussa perintönä kiertäviä. Lapsi voi muistuttaa vanhempiaan paitsi kasvoiltaan ja keholtaan niin myös luonteeltaan, ajatuksiltaan ja arvomaailmaltaan. En siis sano, että kyseessä on helppo ajatusten kääntötemppu. Ei, kuten kaikki isot asiat ja muutokset, omien ajatustensa havainnointi, tutkiminen, lajittelu ja vanhojen, loppuunkaluttujen ajatusten kierrättäminen vaatii aikaa ja henkistä kapasiteettia. Ehkä eniten se vaatii tietynlaista tahdonvoimaa, sinnikästä toistuvuutta ja ennen kaikkea armollisuutta itseään kohtaan. 

Jos tunnet olevasi heikoilla ja elämän päähänpotkima, ei voittajaksi tulla yhdessä yössä. Anna siis itsellesi runsaasti aikaa tehdä tämä ajatusten suursiivous. Ja valitse hitusen parempia ajatuksia tilalle. Yksi kerrallaan. Jos jokin ajatus ahdistaa, jokin hieman samanlainen, mutta snadisti positiivisemmin saman asian esittävä, voisi tulla kysymykseen. Kun tätä harjoittaa tietoisesti päivästä toiseen (hetkinen, mitä soopaa oikein ajattelenkaan, nyt parempi ajatusvaihdokki tilalle!), niin pikkuhiljaa se pahin möykky rinnassa helpottaa ja synkkien ajatusten tilalle pääsee valonsäde, joka kirkastaa aivokopan. Joku voi tarvita tähän myös ulkopuolisen apua. Myös lukuisat itsehoito-oppaat voi ottaa vierelle sisäisiä siivoustalkoita vauhdittamaan.

Sillä jos asiaa oikein tuumailet, niin ne myönteiset, toiveikkaat ja hyväntahtoiset ajatukset haluavat myöskin käydä sinuun taloksi ja odottavat jo ovella. Putsaa siis sisäinen kotisi aivonystyröitä myöten ja kutsu nuo ilon lähettiläät luoksesi käymään tai olemaan. Sillä kutsumattomia ajatusvieraita emme enää halua, sillä ne jättävät jälkeensä vain hävityksen kauhistuksen ja kamalan kankkusen. Kutsu vain kivoja ajatuskavereita kylään luoksesi ja huomaat kuinka vietätkin päiväsi oikein mukavassa seurassa. Niin ajatuksissasi kuin oikeassa elämässäkin.

Muista kuitenkin, että meillä käy mielessämme kääntymässä kymmeniä tuhansia ajatuksia per päivä. Eivät ne kaikki nyt voi ihan priimaa olla. Jotkut ovat silkkaa sekundaa ja joutavat heti romukoppaan. Mutta tee kuin Pietari taivaanportilla, evää pääsy pahiksilta ja laske sisään vain ne puhtaimmat ja valoisimmat ajatukset. 

Mikä parasta, ei muuten maksa mitään! Tuloksena voi sen sijaan olla, että väsymys lientyy, yksinäisyys alkaa helpottaa, laskut eivät enää ahdista yhtä paljon, vaan uni syventyy ja terveys kääntyy paremmalle tolalle. Voipa joku löytää sen rakkaudenkin rinnalleen, saada unelmiensa työpaikan tai muuten saada elämänsä taas ihan uusille raiteille. Mutta älä taaskaan usko pelkästään minun sanojani, vaan kokeile itse. Ehkä jonkin ajan kuluttua Olavi Uusivirran On niin helppoo olla onnellinen ei enää ärsytäkään sinua, vaan pystyt yhtymään sen kertosäkeeseen. 

Jokapäiväisen touhuamisen keskellä on hyvä muistaa, että meillä on vain tämä hetki. Jos sen tuhlaa tyytymättömyyteen, huoliin, riitelyyn tai synkkyyteen, niin ajatusten pankkitili näyttää pelkkää miinusta. Itse ainakin yritän päästä plussalle, pelaamalla ajatusten pajatsoa. Välillä osuu kohdalle se oikea ajatus, joka tekee käänteen. Silloin syttyy valot, kolikot kilisee ja kasvoille nousee hymy. Minä voitin!

Osa omista toiveikkaista ajatuksistani käy heti toteen ja osassa toteutus ei vielä ole nähnyt päivänvaloa. Kuvan vihreät housut löytyivät lähes heti sen jälkeen kun tulin ajatelleeksi, että puseroon sointuvat vihreät pökät voisivat olla kivat. Näkökenttääni ilmestyi yksi ainoa pari täsmälleen oikean sävyisiä vihreitä housuja, jotka olivat vielä omaa kokoani. Vaikea uskoa, että se pelkkää sattumaa oli!

Miljardööriksi en sen sijaan ole vielä päätynyt, joten siinä on kova homma kääntää ajatukset eri asentoon. Sillä jos ihminen ajattelee alituiseen pennin venyttämistä ja rahojen riittämistä päivästä toiseen, satumainen rahasaalis ei ilmesty luoksesi tuosta noin vain. Täytyisi osata ajatella rikkaasti! Tämäkin raaputusarpa oli tyhjää täynnä. 

Italian katumarkkinoilla sen sijaan tunnen olevani "kovaa valuuttaa". Viidellä eurolla pääsee pitkälle ja kymppi on täynnä valinnanvaraa. Valitettavasti Italiassakin kaikki tulee nykyisin Kiinasta, eli ekologinen kuluttaminen on tästä kaukana. Moni ajattelee laadun sijaan pelkkää hintaa. Taas yksi ajatuspähkinä tarjolla purtavaksi!

Varjoisa "häkkikuva", jonka otin autohallin ylätasanteella, kertoo hyvin miten ihmisen sisällä voi asua musta möykky, oman itsensä pimeä varjo. Kun päätät vihdoin astua valoon, tuo ajatustesi luoma varjo hälvenee ja katoaa. Se vasta on ajatus- ja katoamistemppu.