Kaikki mitä tarvitset

Suurten elämänmuutosten keskellä tulee pakostikin mietittyä, että mikäpä se tässä elämässä oikein on tärkeää, tärkeämpää kuin muut joutavammat asiat. Mitä ihminen loppujen lopuksi oikein tarvitsee? Tai rajataan vähän, kun en voi muiden puolesta vastata, omasta puolestani vain. 

Lokakuussa tekemäni selvitystyö elämän tärkeysjärjestyksestä alkaa vihdoin olla loppusuoralla. Haluatko kuulla mitä mieltä asiasta olen?

Olen käynyt kävelyllä Nummen omakotitaloalueella syksyn hapesta ja kirpeydestä nauttien ja taloja taas silmilläni ohimennen skannaten. Joskus ennen olisin miettinyt, että missä talossa näistä haluaisin asua. Nyt vaan mietin, että onpa ihanaa, kun ei tarvitse huolehtia mistään liian raskaasta. Minun ei tarvitse rassata rännejä, huolehtia katon sammaloitumisesta tai välipohjan kostumisesta. Ei edes mennä sinne pihatöihin, sillä minua ei ole luotu niihin hommiin. 

Isoja massiivisia rakenteilla olevia kivitaloja katson sillä silmällä, että mitä te asukkaat sitten teette, kun avioero pätkähtää päälle ja lainaa tursuaa korvista. Ai asenneongelma? Minulle on tainnut kehittyä pienoinen kivitaloangsti. Niissä on jotain muita taloja jyräävää, etenkin herttaisella puutaloalueella. Mitä vikaa on mummonmökissä?

Kerrostaloasumisen helppous on osoittanut vuosien varrella puolensa. Kerrostalossamme on oma talonmies eikä minua erityisemmin kiehdo ajatus siitä, että talvisin minä olisin vastuussa oman tonttini kadunpätkän lumitöistä ja hiekoittamisesta. Voin myös katsella keittiön ikkunasta, kun joku muu haravoi, lakaisee, auraa ja ylipäätään hoitaa hommat, tuli sitten millaisia ongelmia tahansa. Se antaa kuulkaa mielenrauhaa. Olen aina nauttinut siitä, että omasta sängystä käsin voi talviaamuina kuunnella lumiauran ääntä. Siellä se piippaa ja minä vaan makaan lämpimän peiton alla, aah!

Onnellisuuslistallani ei siis ole huoltoa vaativaa omakotitaloa, eikä ainakaan sitä kallista kivitaloa. Mitä sieltä sitten oikein löytyy? 

Mielenrauhaa. 

Mielenrauha on nykyään tärkeysjärjestykseni ylimmäisillä orsilla. Sillä jos meillä ei ole hyvä ja rauhallinen olo oman itsen kanssa, niin kenen kanssa sitten? Mieli jekuttaa meitä jatkuvasti, mutta rauhaa tuo myös tämän dominoefektin tiedostaminen: ajatuksista tulee sanoja, sanoista tulee tekoja ja kaikista tekemistäsi teoista muodostut lopulta sinä itse. Ajatukset käyvät siis toteen, etenkin ne joita pyörittelet jatkuvasti mielessäsi. Rauhoita siis mielesi, niin elämäsi tyyntyy.

Onnellisuuslistallani on aika suuria ja ilmavia aatteita, sillä mielenrauhan jälkeen kirjaan sinne vapauden ja rakkauden. Vapaus voi olla ulkoista vapautta, ja missä tahansa ei-vapaassa maassa se onkin ihmisten toive yli muiden. Saada olla vapaa. Suomessa, turvassa, linnunmaidolla ruokittuna minä arvostan sisäistä vapautta, vapauden henkistä kokemusta. On ihmeellistä, miten olen alkanut toteuttaa nousumerkkini Jousimiehen syvään juurtunutta ideologiaa vuosi vuodelta enemmän. Minä haluan olla vapaa! Ja vapaus muodostuu omista valinnoista, ei toisten.

Rakkaudesta on tänä vuonna puhuttu tässä blogissa niin paljon, että se aiheuttanee kohta jo kakomisrefleksin, joten sanotaan vaan, että astrologinen karttani ja siitä paljastuva elämäntehtäväni on jollain lailla rakkauspainottunut. Siinä on joku juttu, josta minun täytyy vielä ottaa selvää. Mielellään sen elämää suuremman rakkauden sylistä käsin. 

Sen sijaan minulla ei ole enää kovinkaan suuria materiaalisia haaveita. Olen todennut, että en tarvitse sitä jykevää ja järkyttävän kallista (kivi)taloa ollakseni puitteisiini tyytyväinen. En enää tarvitse viimeisimpien trendien mukaista sisustusta ja aina vaan uutta päivitystä sesongin mukaan. Minä, joka olin lähes obsessiivinen sisustaja, aina muuttamassa jotain nurkkaa! Siksi onkin outoa, että menin tilaamaan puhelinmyyjältä monen vuoden tauon jälkeen sisustuslehden. Ehkä olin vaan niin hyvällä tuulella, että halusin ilahduttaa häntäkin!

Olen onnellinen ilman mittavaa materiaa. Minun ei tarvitse omistaa kaikkea ollakseni tyytyväinen. Kirjat saan kirjastosta. Sauna, piha ja pesutupa on taloyhtiön muiden asukkaiden kanssa yhteisiä. Autolla en mitään tekisi. Hiilijalanjälkeni on varmasti jo riittävän mittava lentomailien suhteen.

Tätä materiaa minut pysäytti pohtimaan taitavan TV-toimittajan Simon Reeven matkaraportti Turkista, jossa hän vieraili yhden maailman (no, Turkin ainakin) rikkaimman miehen luona. Sieltä löytyi 12 Bentleyä ja 10 Rolls Roycea tallista, ainakin kolme eri naista uima-altaalta ja makuuhuoneesta, ja veikkaanpa, että kaikkea muutakin oli yltäkylläisesti, kiinteistöjä joka sormelle ja sitä varsinaista ökyä.

Mietin, että tuleeko tuosta stressiä. Kun raha pitää aina vaan saada poikimaan ja tuottamaan. Sijoituksia täytyy seurata. Naiset täytyy pitää tyytyväisinä ja uusiakin pitää aina välillä katsastella, vaihtaa sekä autot että mimmit uudempaan malliin. 

Pitäisikö olla kateellinen? Edes inan verran? Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä en tarvitse edes puolikasta Rolls Roycea, sillä pyörällä pääsee ja bussilla kulkee Turun kokoisessa kaupungissa. Jos minulle oikein tuputtamalla tuputettaisiin se puolikas luksusauto tai mieluummin siis jälleenmyyntiä ajatellen kuitenkin se kokonainen, niin niillä rahoilla maksaisin velat veks ja vielä jäisi käyttörahaa moneksi vuodeksi. 

Olisihan se kivaa, koskettaa joskus hetki luksuselämää ja seilata pitkin kaukomaita, kun palvelu pelaa. Mutta pärjään mainiosti myös omilla pennosillani, joita joutuu aina välillä venyttämään. Mutta niin joutuu suurin osa ihmisistä. Olipa fengshuit ja onnenpilarit sitten kohdillaan tai ei.

Olen vahvasti kokenut sen, että materia ei ole minun onneni takana, esteenä eikä edes edessä. Niin monen prässin kautta minut on puristettu, että olen jo tajunnut, että aina ihminen vaan jotenkin pärjää, oli taskut sitten täynnä tai aivan tyhjät. 

Ja samalla tiedostan yhtä vahvasti, että näin voi ajatella vain ihminen, joka on syntynyt Suomen tarjoamaan hyvinvointiin. Vieläkään ei ole tarvinnut käydä varaamassa omaa makuupaikkaa metsämajasta, katujen karulta ja kovalta patjalta tai siltojen suojaamalta selustalta. Se lienee se pohjimmainen syy, miksi tämä tyttö ei muuttanut koskaan Italiaan. Olisiko elämältä pudonnut pohja, turvaverkko, pois? Ehkä näin itseni putoavan Italiassa sellaiseen aukkoon, josta en omin voimin olisi enää päässyt ylös. Suomessa minulle on aina ojennettu auttava käsi ja vedetty kuiville. Kaikkialla ei todellakaan ole niin.

Mikä upea ihme siis, että valtava ahdistus taloudellisesta tilanteestani eron hetkellä saikin minut toteamaan, että nyt elän rikkaampaa elämää kuin ennen. Tilille kilahtaa rahaa aina jostain, nälkää ei tarvitse nähdä ja Suomen tarjoama turvallisuudentunne ei ole kolahtanut kolhuille. Sielun ja sydämen nälkä, se on kasvanut. Tiedon nälkä, elämän nälkä, täällä ollaan edelleen!

"Menestys on sitä, että nauttii elämästä. Ei mitään muuta." Näin lausahti Astro-Seppo tällä astrologista tulkintatyötä valottavalla videollaan. Ja siitä mitä tekee, täytyy nauttia. Muuten on elämä aika lailla haaskattu.

Minä en halua haaskata enää hetkeäkään. Sillä minulla on kaikki mitä tarvitsen. Ja jos elän täyttä, onnellista elämää tänään, sitä samaa pitäisi olla tarjolla huomennakin.

"Onnelliseksi ei voi tulla. Onnellinen voi vain olla." Olen Sepon kanssa samaa mieltä. Ja yritän parhaani mukaan olla.

Syksylläkin voi olla onnellinen, jopa marraskuussa.
Mutta sehän on pian ohi ja alkaa joulun valoshow!

PS: Tajusin vasta jälkikäteen, että olin unohtanut sen tärkeimmän, eli terveyden. Nyt kun tunnen itseni taas kaikin puolin terveeksi, en muistanut sen puutetta enää. Laitetaan se terveys tuonne mielenrauhan kanssa samalle ykkössijalle, sillä ne ruokkivat toinen toisiaan ja kulkevat kimpassa. 

Koska elin vuosikausia yhdestä sairaslomasta toiseen, tiedän minkä arvoista terve elämä on. Minulla on se kauan kaipaamani terveys nyt. Ja sen myötä minulla todellakin on kaikki mitä tarvitsen.