Termi "Jumalan teatteri" jäi ruskeiden jarrujälkien ja muistojen ohella elämään ja olenkin pohtinut tuota ilmausta viime aikoina, kun nyt sattumalta olen teatterissa vielä töissäkin.
Minulle ihan normaalista arjesta on tullut tuollaista taivaallista teatteria. Olen alkanut nähdä viestejä kaikkialla. Kun mietin jotain asiaa ja kaipaan siihen ratkaisua, minulle vastataan. Suoraan tai kiertotietä pitkin.
En tiedä kuinka kauas taaksepäin pitäisi mennä tällä kertaa, mutta vuosi sitten ehkä alkoi tapahtua. Muistan, kuinka olin selittämättömän allapäin viime vuoden marraskuussa, kun mieheni matkusti Italiaan ja New Yorkiin, ilman minua. Nyt on tietenkin helppo vetää jälkiviisaita johtopäätöksiä, mutta ihan kuin jokin osa minua olisi jo tiennyt, että kohta se lähtee eikä tule enää takaisin. Surin ikäänkuin etukäteen. (Vuoden takaiset tunnelmat voi lukea täältä: Unelmakartta - miten kävi)
Alkuvuodesta 2018 koin suuria tunteita Aurajokirannassa, kun kävelin kohti ravintola Blankon julkisivuremonttista seinää. Elin juuri intoutunutta Göstä Sundqvist ja Leevi & The Leavings -kautta ja kuulin jo kaukaa, kuinka tuttu musiikki täytti maiseman. En tahdo sinua enää soi mahtipontisesti rakennusmiesten kajareista ja koin elämää suuremman, merkityksellisen hetken, joka pysäytti minut niille sijoilleen. Sisälläni repesi riemu - tiesin, että se oli viesti. Otin sen silmäniskuna Göstalta.
Jos tunnet kappaletta yhtään, siinä on lopussa kuoro-osuus, joka tuntui suorastaan taivaalliselta johdatukselta kaikuessaan talvipäivän kirkkaudessa minua kohti. Hetki tuntui vapauttavalta ja henkeäsalpaavalta. En silti aavistanutkaan, että kohta hän ei tahdo minua enää.
Palataan takaisin tähän syksyyn. Kun olen miettinyt, mahtaako tästä uudesta tuhkan ja kirvelevän katkun keskeltä nousseesta rakkaudesta tulla koskaan mitään, olen kääntänyt päätä ja samassa toisella silmällä nähnyt mainoksen, jossa hehkutetaan, että Tehdään yhdessä loistava tulevaisuus. Ja kun yhtenä päivänä mietin, että pitäisikö kuitenkin harkita vielä ja kokeilla muitakin miehiä, niin nostin katseeni ja katumainos sanoi Vain yksi kumppani riittää. Olkoon niin. Katsotaan vielä kuka se loppupeleissä on.
Kun romantiikannälkäinen vatsasi vetää vatkainta etkä millään jaksaisi odottaa, että uusi elämänvaiheesi alkaa, niin tarvitsee vain nostaa katse työpaikalla ja valotauluun ilmestyy teksti Hyvää kannattaa odottaa.
Kun synkällä epätietoisuuden hetkellä olet jo riisumassa hanskoja kädestä ripustaaksesi ne siihen kuvitteelliseen luovuttamisen naulaan, ja pyydät mielessäsi, että näkyisi jo valoa tunnelin päässä, antakaa hei pliis joku merkki, niin ohitsesi ajaa hetken kuluttua pakettiauto, jossa on teksti Ihannepuoliso. Kissankokoisin vaaleanpunaisin kirjaimin. Hymähdät ensin, sitten hymyilet vinosti. Tulihan se sieltä.
Täytyy vaan jatkaa. Joka päivä. Olen osa Jumalan teatteria, enkä ole vielä saanut käsikirjoituksen loppuosaa. Vuorosanat ovat vähän hakusessa enkä tiedä mikä vastanäyttelijän rooli oikein on - vai meneekö roolitus vielä peräti kokonaan uusiksi. Onko tämä muuten tragedia, tragikomedia, komedia vai peräti farssi? Minua ei ainakaan vielä naurata. Ennemmin tämä tuntuu Romeolta ja Julialta, joita yritetään pitää erossa toisistaan.
Jumalan teatterilta tuntuu myös se, että "yksi jos jättää, niin toinen jo ottaa, tralalaa", kuten Astro-Sepon Sisäinen soturi -tulkinnassa minulle sanottiin. Ihan kuin sieltä vinkattaisiin, että kaatuneen maidon perään ei muuten kannata itkeä, tässä on uusi ehdokas tarjolla heti perään. Enkä edes ehtinyt selata katalogia vielä, kun ensimmäinen tilaus jo toimitettiin!
Jumalan teatterilta tuntuu se, että kun parisuhteeni hajoaa taivaan tuuliin, minulla alkaakin mennä tosi hyvin alkujärkytyksestä selvittyäni. Alkaa tähän asti paras jakso elämässä, kun Jupiter siirtyy Jousimiehen merkkiin ja elämäni siirtyy uusille kierroksille seuraaviksi 12 vuodeksi. Ihan pian se kaikki uusi ja ihmeellinen alkaa. Eikö niin?
Jumalan teatterissa olemme näyttelijöitä lavalla, kuuman valospotin alla, häikäistyneinä. Ohjaus on ulkoistettu ja kyllä siellä joku kuiskaamassakin on, jos satumme unohtamaan tärkeät vuorosanat ja mitä meidän pitikään seuraavaksi tehdä (vinkki: sitä sanotaan vaistoksi). Jos on oikein laadukas produktio, on taitava liveorkesteri pitämässä virettä korkealla ja jännitystä yllä. Voimme pistää jalalla musiikin tahtiin koreasti ja yleisö taputtaa mukana.
Harjoitella pitää, sillä ihan ensimmäisellä vedolla ei olla vielä ensi-iltakunnossa. Välillä uhkaa iskeä ramppikuume (pystynkö tähän varmasti?), mutta syvään hengittämällä ja tietoisesti rentoutumalla siitäkin selviää. On tärkeää keskittyä, ettei roiski vaan sinne tänne, vaan pitää paletin kasassa.
Oikeastaan ei ole mitään hätää. Aina on joku muu, joka huolehtii lavasteista, puvustuksesta, kupletin juonesta ja muista roolihenkilöistä. Sinun täytyy vain saapua paikalle, muistaa oma roolisi ja vetää se mahdollisimman hyvin. Vähän saa eleitään liioitellakin, että näkyy varmasti takariviin asti. Diivoista ja suurista staroista puhutaan pidempään.
Kun olet itsestäsi varma, tarpeeksi kauan harjoitellut ja yleisön edessä ylpeästi oma itsesi, saatat saada raikuvat aplodit ja ruusuja sataa päällesi. Ja kun elinvuosiesi loistokas esitys on ohi, esirippu laskeutuu viimeisen kerran.
Mutta show jatkuu vielä. Sillä niin kauan kuin on elämää, Jumalan teatterissa on aina näytös menossa. Ja tämän esityksen minä haluan nähdä loppuun asti!
 |
| Nyt on kunnon show! Antakaapa niiden viestien vaan sataa taivaalta tänne päin. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti