Hidasta elämää

Olemme pohtineet kumppanini kanssa usein missä haluaisimme asua. Olisiko se puutalo maaseutumaisessa ympäristössä, takkatulen tuoksu, pihasauna? Vai helppoa asumista kerrostalossa kaupungissa, nurkan takana kaikki kaupat ja korttelileipomon houkutukset? On niin vaikea päättää, kun haluaisi molemmat.

Viimeiset yli 10 vuotta olen ollut hautautuneena ns. nukkumalähiöön. Vanhukset ja lapsiperheet viihtyvät täällä hyvin ja minäkin olen ollut hyvin tallessa. Vajaan viiden kilometrin matka kaupunkiin vaan tuntuu joskus aika pitkältä, ei sitä pyörällä montaa kertaa päivässä viitsi edestakaisin ajella, eikä välttämättä bussillakaan. En noin vain "piipahda" kaupungilla, vaan menoni on aina etukäteen suunniteltuja ja aikataulutettuja. Ex tempore -heittäytyminen onkin minulle vähän vaikeaa.

Asun varjoisan metsän vieressä, ensimmäisessä kerroksessa, jonne paistaa aurinko vain kesäisin iltapäivällä muutaman hetken. Varpukasvillisuus, männyt ja saniaiset pitävät kyllä huolen henkisestä kehityksestäni (näin minulle puutarhafengshuin luennolla on kerrottu), mutta onkohan kaikki jo liian yiniä? Kaiken kruunaa se, että koko taloyhtiö sekä oma asuntoni on umpikujan päässä. Voit unohtua tänne koko elämäksi.

Miltä maaseudun kasvatista ja liikennettä karsastavasta tuntuisikaan asua täysin eri ääripäässä? Vauhtikaista, kaupungin syke, joka päivä kaupungilla, energiapyörteessä. Ympärilläsi tapahtuu koko ajan, tiedät missä mennään. Se vasta olisi yangia!

Ihmisissä on sisäänrakennettuna joko enemmän yin- tai yang-luonteenpiirteitä. Elämäntilanne ja työ ratkaisee myös. Jos yang-ihminen on hakeutunut kaupungin keskustaan, on kiireisessä työssä ja harrastaa paljon, olisi ehkä syytä sisustaa koti yinmäiseksi pesäksi, joka sulkee hyörinän kodin ulkopuolelle ja jossa ei ole liikaa visuaalisia ärsykkeitä. Koti voisi olla minimaalinen, jossa ei tarvitse tapahtua mitään. Yin-ihminen taas saattaa helposti jäädä kotiin sohvalle nyhjäämään, jos elämässä ei ole mitään yang-vipinää ja sisustuskin on pelkkää beessiä. 

Kun olin äärimmäisen kiireisessä toimistotyössä, oli ihan luonnollista tuntea halua vetäytyä metsän suojiin ja katsella sängystä kuinka puiden latvat huojuvat. Viikonloppuisin suurin toiveeni oli olla tekemättä mitään ja olla menemättä minnekään.

Olin siis valinnut kämppäni juuri siihen elämäntilanteeseen sopivaksi.

Uudenlaisen elämän houkutteleminen esiin saattaa hyvinkin vaatia uuden asunnon ja ympäristön. En ehkä haluakaan unohtua nukkumalähiöön ja viettää hiljaiselämää. Metsän sijaan haluaisin nähdä auringonpaistetta ja sen nousut ja laskut. Maantasalta haluan korkealle, nähdä minne on tarkoitus kulkea seuraavaksi.

Kodin on tarkoitus tukea asukastaan tämän kulloisessakin elämäntilanteessa. Kun kasvat siitä yli, onkin jo aika lähteä.

Aurinko paistaa sisälle - harvinainen hetki

Hamstraajan tunnustuksia, osa 2: vaatetus

Legenda kertoo, että jo lapsena ymmärsin vaatetuspuolen päälle. Mottoni on aina ollut: mitä enemmän, sen parempi. Päiväkodissa 80-luvun alussa kuulemma laskettiin hämmästellen, että minulla oli yhtenä päivänä ollut seitsemän hametta päällä - yhtäaikaa. Olin ilmeisesti saanut aamulla päättää itse mitä garderoobista ylleni valitsen. Omaa muistikuvaa tilanteesta ei ole, mutta olisihan se kyllä ollut ehdottomasti selfien paikka...

Tulen suvusta, jossa oli aiemmin tapana pestä viilipurkitkin säilöntäkäyttöön, tehdä mattoja muovisista maitopusseista (mitä ne sitten lienevätkään) ja nikkaroida kaikki mahdollinen itse. Jos jotain halvalla saatiin, vaikkapa ylijäämälattiaa tai maalia, niin sehän ostettiin pois kuljeksimasta. Ehkä ei siis ole kummoinenkaan ihme, että olen soveltanut samaa käytäntöä omassa elämässäni, myös vaatetuspuolella. Alennusmyynnit ovat saaneet silmäni kiilumaan, kirpparit ovat olleet peruskauraa ja jos jostain on pitänyt maksaa täysi hinta, on sydän vuotanut verta ja lompakko vaikeroinut. Etenkin jos saman tavaran sai myöhemmin alennuksella.

Suurinta ylpeyttä ovat tuoneet hetket, jolloin olen voinut todeta kysyjille, että tämä on kirpputorilta - ja maksoi VAIN euron. Halvoista hinnoista huolimatta olen ehtinyt kuluttaa pennin, sentin, markan ja euron jos toisenkin vaatteisiini. Mekkojen perään lähden viuhuen niin kuin naistenmies vainun saaneena. Välillä on pitänyt saada koruja ja korviksia, sitten vöitä ja kenkiä, ja takkeja olen todennäköisesti omistanut elämässäni ainakin sata kappaletta. Kerran jollain lehdellä oli kilpailu tai kysely, johon olisi pitänyt laskea koko vaatekaapin sisältö. Jo pelkkä ajatus tuntui raskaalta, kun niitä mekkojakin oli varmaan 50... En lähtenyt leikkiin mukaan.

Mikä vaatteilla koreilussa oikein koukuttaa? Onko se aina uusi mahdollisuus nähdä itsensä vieläkin parempana versiona itsestään? Täytyyhän toisten saada uusi auto tai kännykkä parin vuoden välein. Statuksen nostamista siis, katsokaa mitä minulla on. Tai sitten se on vaan haluamista. Kohde vain vaihtuu ihmisen mukaan.

Olisin toki voinut laittaa rahani mieluummin harvempiin ja laadukkaampiin yksilöihin kuin kantaa kotiin pussi toisensa jälkeen halpaa italotrikoota tai hieman laittoa vaativia retromekkoja. Olisin jopa voinut laittaa rahaa joskus säästöönkin ja käyttää jo kaapissa roikkuvia vaatteita. Näin ei juurikaan päässyt tapahtumaan.

Otetaan fengshui. Otetaan tavarapaljous. Jokin näissä kahdessa ei oikein täsmää. Kun ihminen jotain oikein himoitsee ja hamstraa, on takana yleensä emotionaalisia ongelmia. Jostain on jääty paitsi, oli se sitten rakkautta, rahaa, tunnustusta, ystäviä. Jostainhan se mielihyvä on revittävä. Toiset vetävät nupin turvoksiin viinalla, toiset jäätelöllä. Toiset tarvitsevat taas uuden mekon. Etenkin jos mässäily on jäänyt vyötärölle.

Tiedostin siis ongelman, mutta luopuminen oli - taas - vaikeaa. Kun vaatteita on paljon, ne eivät edes ehdi käytössä kulua. Muoti saattaa vaihtua, mutta äkkiäkös sitä odotellaan seuraavaa vuosikymmentä. Ne liian pienet yksilöt survotaan vain vähän kauemmas kaapissa.

Oikeastaan vasta pitkällisen sulatteluprosessin ja kahden kirjaoppaan avulla pääsin työssä kunnolla alkuun. Karen Kingstonin Paikat kuntoon fengshuin avulla vinkkasi raha- ja paino-ongelmien yhteydestä pullottavaan vaatekaappiin. Mitä kevyempi vaatekaappisi on, sitä kevyempi myös itse käyttäjä. Tällaista motivaatiopuhetta en voinut vastustaa, vaan tein tilaa hoikemmalle minälleni. 

Marie Kondon kirja KonMari-menetelmineen jatkoi siitä, mihin Kingstonin kirja jäi. Se vain pisti isomman vaihteen päälle ja käski lukijaa koskettamaan jokaista omistamaansa esinettä, aloittaen vaatteista. Vaate - tai esine - kyllä kertoisi, onko sillä vielä elämää jäljellä vai onko aika sanoa hyvästit. Samaa rahantuloa ja painonmenoa tarjottiin täkynä.

Mitä olen sitten saanut toistaiseksi aikaan? Vaatekokoelmani on jo huomattavasti laihtunut, itse en niinkään. Oikeastaan harmittaa, etten ottanut pari kolme vuotta sitten ennen-kuvaa, jotta näkisin itsekin miten paljon olen karsinut. Jossain vaiheessa huomasin, että minulla ei enää ollut yhtään villapuseroa tai paksua pitkähihaista. Henkareita on poistettu parisenkymmentä. Kokonaista kaksi hyllyllistä on vapautettu vaatevelvollisuuksista. Lisäksi huiveja, hattuja, lapasia ja takkeja on kannettu kierrätykseen ja olen luopunut myös "ei tämä nyt niin kovin pahasti ole rikki"-kenkäpareistani.

Olen myös välillä kokeillut ostaa jotain kalliimpaa, L'orealin tyyliin "koska olet sen arvoinen". Sanoisin, että talvitakissa se kannattaa, fiinimmässä mekossa ei. Ja jos kalliimpi tavara jää käyttämättä, siitä tuleva morkkis on sitäkin pahempi. Luulen, että pitäydyn edelleen minua ilahduttavissa kirppisostoksissa, sillä parin euron ostosta ei tarvitse katua kovin kauaa - ja siitä saattaa saada myytäessä tuplahinnan.

Olen tyytyväinen saavutuksiini, nyt ei enää tarvitse kaivella vaatteita toistensa alta, kun niitä on vähemmän. Henkinen kuorma on kevyempi, voin myös kuvitella olevani kontrolloidumpi ihminen. Mutta jos euron Converset tuottavat niin suuren ilon, voi olla vaikeaa pitää "kauhun tasapainoa" yllä. Se jää nähtäväksi. Minimalistia, jolla on vain yksi takki per kausi, minusta ei koskaan tule. 35 vaatteen kapsuligarderobi ei myöskään ole minua varten tässä elämässä. Mutta jos jokin vaate, koru tms. ei enää puhuttele minua, niin nyt voin luvan ja hyvän omantunnon kanssa siirtää sen kotini rajojen ulkopuolelle. Ei ole pakko odottaa kirpputoripäivää tai saada sitä kaupaksi netissä, vaan sen voi viedä Uffille TÄNÄÄN. 

Kuvan kengät liittyvät tapaukseen

Hamstraajan tunnustuksia, osa 1: sisustuslehdet

Sisustuslehtien jemmauksessa olen ollut mestariainesta. Aina siitä lähtien kun siirryin vuokra-asumisesta omistusasujaksi joskus 90-luvun lopulla, sisustamisesta tuli jonkin sortin pakkomielle. Vuoden 1999 keväällä löysin johtotähteni, brittiläisen sisustuslehtien kuninkaan, Living Etc:n. Kaikki mitä tuossa lehdessä sanottiin, oli kiveen hakattu totuus. Kuukauden odotetuin juhlahetki oli retki Prisman lehtihyllylle. Muistan millaisia slaageja ja hyperventilaatioita välillä sain, kun lehteä ei joskus määräpäivänä löytynytkään. 

Suhteeni Living Etc:hen on ollut enimmäkseen puhdasta rakkautta ja vain vähän vihaa ja kiukkua siitä, etten voi saada mitä lehden sivuilla tarjoillaan. Aika monet moninaiset tunnit olen tuijotellut vuorotellen omien kämppieni seiniä ja lehden sivuja ja pähkäillyt kuinka voisin saada enemmän tuota ja vähemmän tätä. Jossain vaiheessa aloin jo pahasti kyynistyä ja totesin, että lehti ei enää edusta itseni kaltaista tavallista tallaajaa, olihan koti toisensa perään arkkitehtien, sisustussuunnittelijoiden, designerien ja muiden hurjan tärkeiden ihmisten luksuslukaaleja. Petyin tähän elitistisyyteen ja sanktiona Living Etc:tä kohtaan jätin silloin tällöin jonkun lehden ostamatta - tyydyin vain vilkaisemaan sitä lehtihyllyllä ja välttelemään myyjien katseita. Pitäkää lehtenne ja sisustuksenne!

Muutettuani joksikin aikaa Italiaan 2000-luvun alussa lehdestä tuli taas elämää suurempi instanssi ja sitä oli saatava. Harmi vain, että oli kokonaisia kaupunkeja, joista lehteä ei löytynyt, eivätkä epäluuloiset kioskinpitäjät suostuneet sitä minulle edes tilaamaan. Olin epätoivon syövereissä, osa minua oli poissa. Mikä ilo seurasikaan, kun vahingossa lehteä löytyi Luccasta, kun olin jo menettänyt toivoni monta kertaa.

Vuodet kuluivat, välillä jaksoin sisustaa, välillä en yhtään. Jokaisen Living Etc -lehden silti tallensin kirjahyllyyni ja ehkä vähän silittelinkin niitä ohimennen pölyjä pyyhkiessäni. 

Alkaako kuva jo kirkastua? Kaikesta muusta olin suurinpiirtein valmis luopumaan, mutten rakkaasta lehtiarkistostani.  

Luopuminen liian suureksi kasvaneesta lehtisaldostani alkoi pienin askelin: ensin luovuin kaikista Kodin Kuvalehdistä. Pläräsin ne kaikki läpi, vuosikerta toisensa jälkeen ja päätin, että uudet lehdet luetaan ja laitetaan saman tien kierrätykseen. Sitten kävin läpi Koti ja Keittiö -lehdet. Huomasin, että aika oli jo ajanut ohi, eikä vanhimmilla lehdillä ollut minulle enää suurtakaan tyylillistä sanomaa. Hampaita jonkin verran kiristellen tein selvää Dekoista, Glorian Kodeista ja lopulta Divaaneistakin, ja näidenkin kohdalla päätin pistää uudet lehdet suoraan paperikoriin kirjahyllyn sijaan. Kesti kuitenkin siis vuosia, että päästiin tähän kulminaatiopisteeseen.

Oltuani kolmessa suomalaisessa sisustuslehdessä työharjoittelussa aloin jälleen hukkua lehtiin. Niitä tuntui vain kertyvän ja kertyvän, ja samassa suhteessa luin niitä vähemmän ja vähemmän. Siitä, mikä ennen oli ollut kallisarvoista luksusta ja vapaa-ajan suurinta huvia, olikin tullut arkea ja se vähän niin kuin haiskahti jo työltäkin. Tosin hyvin vienosti ja aromaattisesti.

Marie Kondon Siivouksen elämänmullistava taika -kirjan luettuani aloin kyseenalaistaa myös kaikkein tiukimmin varjeltua omaisuuttani. Tuli siis lopulta se hetki, kun päätin luopua myös Living Etc -lehdistäni. Olinhan lopulta vain ani harvoin enää palannut katsomaan niitä jälkeenpäin. Päätin aloittaa vanhimmista ja selailla ne toki vielä kerran läpi, viedä käden lippaan, tehdä kunniaa ja päästää lehtienergiat vapauteen.

Lehtien plärääminen osoittautuikin mielenkiintoiseksi prosessiksi. Tajusin taas, että 90-luvun sisustukset eivät ehkä enää niin puhuttele, vaikka ne silloin olivatkin huokauksia herättäviä. Seurasin miten päätoimittajan vaihtuessa lehden linja muuttui aikuismaisemmaksi ja sofistikoituneemmaksi; kuinka humoristiset kolumnit vähitellen karsittiin pois ja kuinka designerit saatettiin esitellä järkyttävän tyylittömissä vaatteissa, kampauksissa ja ilmeissä. DIY-jutut, jotka ilahduttivat minua aina suunnattomasti, olivat nekin eläneet aikansa, kun elintaso nousi lehden lukijoiden ikääntyessä. "Nyt niillä on jo varaa teettää työt ammattilaisilla", tuumasin omien virittelyjeni ja maalausprojektieni keskellä.

Lehdistä luopuminen oli kokonaisvaltainen prosessi, jossa samalla kävin läpi omaa sisustamisen historiaani, yleisen maun ja trendien kehittymistä ja muutoksia valokuvaus- ja esitystavoissa. 

"Tuollaisen kylpyhuoneen olisin silloin halunnut", "ai olipa laventelinvioletti todella valtava trendi tuolloin, ilmankos mullakin oli sitä kaikkialla" ja "enpä muistanut, että täällä annettiin myös sijoitusvinkkejä asuntomarkkinoille". En tiedä tekeekö lehtiaarteistani luopuminen minusta paremman ihmisen, mutta välillä on hyvä kyseenalaistaa omia valintoja ja ehdottomia totuuksiaan. Kaikki se hamstrausenergia, jonka sisustuslehtiin tiukasti tallensin, on nyt vapaana käytettävissä johonkin muuhun. 

- No niin, mitäs tv:stä tulikaan?