Uudistumisen tuska suomalaisessa liike-elämässä: tapaus Nanso

Eilen illalla pohdin ystäväpiirissä sitä, että lähes kaikki päällämme olevat vaatteet ovat ruotsalaisten ketjujen myymiä. Ikisuosikki Nansokin lopettaa tuotantonsa Suomessa kokonaan. Miten voikin olla, että naapurimaassa tekstiiliteollisuus ja vaateketjut kukoistavat (vaikka tuotanto onkin toki ulkoistettu) ja Suomessa mikään ei enää kannata?

Jos ajatellaan Nansoa, niin siihen liitetään hyvin vahvasti mielikuvina kotimaisuus ja kestävyys. Itsekin Nanson pyjamia joululahjaksi saaneena joskus jopa tuskailin sitä, että vaatteet eivät käytössä kulu millään, kestävät vaan vuosikymmenestä toiseen. Omassa vaatekaapissani on lukuisia Nanson mekkoja, jotka ovat niin hyvää materiaalia, että käyttöikää on varmasti minunkin jälkeeni jäljellä. Tässä siis dilemma: kun ruotsalaisketjut suoltavat heikkolaatuista ja epäeettisesti tuotettua tavaraa, niin suomalaiset tekevät liiankin kestävää ja laadukasta hyvissä työoloissa. Kun on kerran jotain Nansoa ostanut, sillä elää pitkään. Ei ehkä muodin aallonharjalla, mutta mukavuuden aallonharjalla kylläkin. Trikoo on suomalaiselle rakas.

Itse olen kompensoinut halpavaatteiden ostamistani satsaamalla aina välillä johonkin suomalaiseen laatumerkkiin. Yleensä se oli Nansoa, joskus Marimekkoa. Kymmenen, ehkä viisikin vuotta sitten Nanso oli vielä kovassa iskussa ja huokailin ihastuksesta aina myymälässä käydessäni. Olisin heti ollut valmis ostamaan useammankin kestävän luomuksen, sillä niissä oli jokin kiva juju ja ne olivat nuorekkaita. Kyllä, luit oikein. Suunnittelijat kuten Ivana Helsinki ja Katri Niskanen toivat perinteiseen trikootyyliin uutta vaihtelua ja katu-uskottavuutta. Vilkaise vaikkapa profiilikuvaani tuossa oikealla - siinä minulla on ylläni yksi rakkaimmista Nanso-mekoistani, jossa yhdistyy mehukkaan värin lisäksi mielenkiintoiset rypytykset ja vartaloa imarteleva malli. Suomalaisen työn ja ihoa vasten hyvältä tuntuvan kankaan lisäksi mitä muuta voi toivoa? Ja jos hinta olisi poljettu, ei tuotteella olisi enää samanlaista pakko saada -arvoa.

Ulkopuolisen silmin on helppo alkaa huudella, mutta Nanson tilanne olisi varmasti ollut pelastettavissa. Ensin nuorennetaan brändiä ja hankitaan joku ulkopuolinen tyyliguru luotsaamaan laivaa, heitetään nyt vaikka nimeksi Jaakko Selin esimerkinomaisesti. Herätetään muutaman vuoden takaa supersuosikkiohjelma eloon: Anne Kukkohovin luotsaama Muodin huipulle voisi keskittyä tällä kertaa pelkästään trikoovaatteisiin ja kauden voittaja pääsisi Nansolle pääsuunnittelijaksi. Lisäksi tehtäisiin pari kertaa vuodessa vierailevan kuuman nimen kanssa jokin haluttu ja mediassa kohkattu minimallisto. Laatua, ei määrää. Mert Otsamo ja Antti Asplund tulevat etsimättä mieleen, olivathan he sillä ekalla ja ainoalla Suomen Muodin huipulle -kaudella mukana.

Ja sitten se kansainvälistyminen: jos näillä keinoilla saataisiin myyntiartikkelit kuntoon, niin sitten brändäys ulkomaille suomalaisen designin keinoin. Siinä vaiheessa korkea hinta ja superlaadukas Suomessa valmistettu tuote olisi vain myyntivaltti, ei este, vertaa vaikka Samujiin. Luonnollisesti sisustusmallisto olisi seuraavaksi vuorossa, eikä miesten vaatetarpeita kannata missään nimessä unohtaa. Ai niin, ja lapset. Trendikkäät lastenvaatteet tuntuvat olevan kovassa nousussa. Mainosarvoksi voisi vaikka ottaa, että näitä tuotteita ei ole valmistettu kenenkään hengen uhalla lapsiorjatehtaissa. Sen sijaan, että "Nyt uutuutena Kids-mallisto. Lapsilta lapsille"...

Entä sitten Nanson nykyinen pääasiakaskunta? 50-70-vuotiaat naiset, joille tärkeintä on laatu, mukavuus ja kotimaisuus. Mikä estää pitämästä mukana heille erikseen kohdennuttua mallistoa, jota myytäisiin vaikkapa vain Suomessa? Junttius ja maaseudun olot kunniaan. Ja sanon tämän kaikella rakkaudella suomalaisia maakuntien naisia kohtaan - olenhan sellainen itsekin.

Tässä siis pelastusreseptini Nansolle, olkaa hyvät, saa ottaa käyttöön. Sillä jotainhan tässä olisi tehtävä ja ne, joilla on rahaa investoida, saisivat investoida suomalaiseen laatuun ja työhön. Jos emme pysty kilpailemaan ruotsalaisten ja tanskalaisten kanssa heidän omalla bravuurikentällään (paljon ja halvalla), niin keksitään jotain uutta, josta voimme olla ylpeitä. Kestävää, ekologista, yksilöllistä, haluttua ja myyvää. Sillä kuten nyt joudumme Suomen talouselämässä toteamaan, jos et uudistu ja tomuta tottuneita tapoja, jäät muiden jalkoihin. Vähän niin kuin fengshuissakin.

Uutta ilmettä kehiin!

* Kaupallinen yhteistyö Instrumentariumin ja Indiedaysin kanssa *

Vierailin Keloranta-blogin Teija Helinin kanssa Indiedaysin Bloggers' Inspiration Day -tapahtumassa lokakuun lopussa. Koska olin aveccina siinä siivellä, oli jännä seurata miten virallisessa blogimaailmassa toimitaan. Vedettyäni navan täyteen ilmaista sponsoriruokaa ja -juomaa, olikin aika hoitaa kynnet kuntoon ja poseerata eri ständeillä ammattikuvaajien räpsytellessä kameraansa. Hiukan nostatusta siis arjen keskelle.

Kuva: Krista Luoma Photography

Helsingin Kampissa Maxine-ravintolassa järjestetyssä blogipäivässä ihastelin mm. Vagabondin kenkäuutuuksia ja laukkuja sekä Instrumentariumin timantinkimalteisia silmälasikehyksiä. Instrun ständillä oli minunkin kasvoihini sopivia Heritage Swarovski -kehyksiä, joista todisteaineistoa alempana. Yleensä en kaipaa kehyksiini kimalletta, mutta näissä se oli tehty asiallisen hillitysti. Mieleen jäikin, että pitäisiköhän ne silmälasit taas uusia...

Jäin virkistävän ja naisellisen bloggaajapäivän jälkeen miettimään mitä uudet kengät, laukut, silmälasit ja hiukset naisille oikein merkitsevätkään. Toisilla on uutta koko ajan hakusessa ja liikutaan muodin kärkijoukoissa, kun taas toiset inhoavat shoppaamista ja pysyvät tiukasti siinä mitä kaapista jo löytyy. Tai he ostavat sen saman mustan koltun kerta toisensa jälkeen. Uudistuminen jotenkin siis ahdistaa.

Olen viime aikoina seurannut Anne Kukkohovin Vuosia nuoremmaksi -muutosohjelmaa. Aiemmin olen ollut koukussa niin Hurjaan muodonmuutokseen kuin Gok Wanin Nätti nakuna -ohjelmaan. Hurjissa muodonmuutoksissa on välillä laitettu kouluvuosien nörtti-ilmeeseen jämähtäneelle oikein kunnolla leuan täytettä implantin muodossa ja tehty ihmisistä ylipäätään täysin erinäköisiä kosmeettisen kirurgian avulla. Nätti nakuna -ohjelmassa on ensin itketty omaa ulkonäköä kaiken paljastavassa peilikopissa ja sitten tehty ihmeitä pelkällä stailauksella, jotta kyseinen koekaniini on uskaltanut lopulta riisua itsensä paljaaksi alastonkuvia varten. Mahtavaa viihdettä! Kummasti ohjelmien jälkeen miettii omaakin olemustaan, että pitäisiköhän säväyttää jollain uudella ilmeellä.

Näin sivullisena on helppo ihmetellä ihmisten jämähtämistä vanhaan lookiin, mutta sisältäpäin on joskus vaikea nähdä missä mennään ja mitä viestejä ja energioita välität ulospäin. Vuosia nuoremmaksi -ohjelmassa eräskin harmaantunut rouva kertoi säästäneensä kaikki elämänsä silmälasit, kengät ja vaatteet, ihan vaan siltä varalta jos niitä vielä tarvitsisi ja ne tulisivat uudelleen muotiin. Kun vanhoja vaatteita sitten sovitettiin Teri Niitin valvovan silmän alla, ne olivat auttamatta aikakautensa vankeja. Eivät tyylikästä retroa, jota hipsterit voisivat kieli poskessa käyttää ja näyttää erittäin katu-uskottavilta, vaan pelkästään vanhaa ja tunkkaista. 

Sama ongelma on yleensä myös hiusten suhteen. Siihen nuoruuden hiuspehkoon on jumiuduttu eikä tyyliä ole vaihdettu sitten 70-luvun. Vaikka lähipiiri on jo suorastaan tylysti ilmaissut, että hei, mee kampaajalle, niin luonne ei anna jostain syystä periksi. Meikkaustyylikin on helpompi pitää samana kuin kokeilla jotain uutta. Ja silmälasikehykset jos mitkä kertovat seuraatko aikaasi vai onko pokat uusittu viimeksi Elviksen aikoihin. Miksiköhän ihmiset sitten niin helposti juuttuvat vanhaan tyyliin? Onkohan vaikea sanoa heipat sille peilistä vastaan katsovalle vanhalle minälle, jos ei oikein tiedä kuka se uusi minä voisi olla? Henkinen ja fyysinen muutos kun kulkevat kimpassa.

Fengshuin kannalta katsottuna jos oma olemus jumahtaa menneille vuosikymmenille, niin se alkaa helposti näkyä myös muussa elämässä. Elämänenergia chi on silloin tunkkaista ja sen virtaus heikkoa. Puoliso saattaa lähteä vihreämmille nurmille, työelämässä ei ylennyksiä näy ja elämä on muutenkin sitä samaa vuodesta toiseen. Todennäköisesti lapsetkin välttävät näyttäytymistä vanhempansa kanssa, jotteivat vaan joutuisi naurunalaisiksi kavereidensa kesken. Kaukana ovat ne ajat, kun oma äiti oli maailman kaunein prinsessa. No ehkä prinsessaa ei enää saada taiottua esiin, mutta kävisikö kunnon kuningatar? Tai puuma!

Olisikin ihanaa noiden tv-ohjelmien tapaan päästä ammattilaisten käsittelyyn stailattavaksi (ilman niitä leukaimplantteja) ja löytää itsestään ja ulkonäöstään jotain ihan uutta. Jos vaikka tukkaankin saisi sen uuden ilmeen ulkopuolisen avulla. No, stailaajien kynsiin en ole vielä päätynyt, mutta ne uudet silmälasit voisivat tosiaan tehdä terää. Mitä pidätte esimerkiksi näistä Swarovskin mustista kehyksistä, sopivatko minulle? Peukku ylös vai peukku alas?

Koko mallistoon voi käydä tutustumassa osoitteessa: www.instru.fi/heritageswarovski

Poseerausilme päälle ja menoksi!

Esillepano oli ihanan herkkää! Kehykset olivat makeita kuin karkit.
Kuvat Instrun pisteellä otti Tim Kiukas.

http://www.instru.fi/heritageswarovski?utm_source=Blog%20post&utm_medium=blog%20&utm_content=myfengshuilife&utm_campaign=heritageswarovski

Hidasta elämää

Olemme pohtineet kumppanini kanssa usein missä haluaisimme asua. Olisiko se puutalo maaseutumaisessa ympäristössä, takkatulen tuoksu, pihasauna? Vai helppoa asumista kerrostalossa kaupungissa, nurkan takana kaikki kaupat ja korttelileipomon houkutukset? On niin vaikea päättää, kun haluaisi molemmat.

Viimeiset yli 10 vuotta olen ollut hautautuneena ns. nukkumalähiöön. Vanhukset ja lapsiperheet viihtyvät täällä hyvin ja minäkin olen ollut hyvin tallessa. Vajaan viiden kilometrin matka kaupunkiin vaan tuntuu joskus aika pitkältä, ei sitä pyörällä montaa kertaa päivässä viitsi edestakaisin ajella, eikä välttämättä bussillakaan. En noin vain "piipahda" kaupungilla, vaan menoni on aina etukäteen suunniteltuja ja aikataulutettuja. Ex tempore -heittäytyminen onkin minulle vähän vaikeaa.

Asun varjoisan metsän vieressä, ensimmäisessä kerroksessa, jonne paistaa aurinko vain kesäisin iltapäivällä muutaman hetken. Varpukasvillisuus, männyt ja saniaiset pitävät kyllä huolen henkisestä kehityksestäni (näin minulle puutarhafengshuin luennolla on kerrottu), mutta onkohan kaikki jo liian yiniä? Kaiken kruunaa se, että koko taloyhtiö sekä oma asuntoni on umpikujan päässä. Voit unohtua tänne koko elämäksi.

Miltä maaseudun kasvatista ja liikennettä karsastavasta tuntuisikaan asua täysin eri ääripäässä? Vauhtikaista, kaupungin syke, joka päivä kaupungilla, energiapyörteessä. Ympärilläsi tapahtuu koko ajan, tiedät missä mennään. Se vasta olisi yangia!

Ihmisissä on sisäänrakennettuna joko enemmän yin- tai yang-luonteenpiirteitä. Elämäntilanne ja työ ratkaisee myös. Jos yang-ihminen on hakeutunut kaupungin keskustaan, on kiireisessä työssä ja harrastaa paljon, olisi ehkä syytä sisustaa koti yinmäiseksi pesäksi, joka sulkee hyörinän kodin ulkopuolelle ja jossa ei ole liikaa visuaalisia ärsykkeitä. Koti voisi olla minimaalinen, jossa ei tarvitse tapahtua mitään. Yin-ihminen taas saattaa helposti jäädä kotiin sohvalle nyhjäämään, jos elämässä ei ole mitään yang-vipinää ja sisustuskin on pelkkää beessiä. 

Kun olin äärimmäisen kiireisessä toimistotyössä, oli ihan luonnollista tuntea halua vetäytyä metsän suojiin ja katsella sängystä kuinka puiden latvat huojuvat. Viikonloppuisin suurin toiveeni oli olla tekemättä mitään ja olla menemättä minnekään.

Olin siis valinnut kämppäni juuri siihen elämäntilanteeseen sopivaksi.

Uudenlaisen elämän houkutteleminen esiin saattaa hyvinkin vaatia uuden asunnon ja ympäristön. En ehkä haluakaan unohtua nukkumalähiöön ja viettää hiljaiselämää. Metsän sijaan haluaisin nähdä auringonpaistetta ja sen nousut ja laskut. Maantasalta haluan korkealle, nähdä minne on tarkoitus kulkea seuraavaksi.

Kodin on tarkoitus tukea asukastaan tämän kulloisessakin elämäntilanteessa. Kun kasvat siitä yli, onkin jo aika lähteä.

Aurinko paistaa sisälle - harvinainen hetki