Paketissa

Jos olisin saanut euron joka kerta kun joku ehdotti, että poltan ex-miehen kamat, niin minulla olisi ainakin jo vitonen. Ja bensiinit kaupanpäälle.

Olen kuitenkin järki-ihminen. Ja empaattinen. Ymmärrän ihmisten tuskaa, elämän kokemuksia ja tarvetta kulkea omia ihme polkujaan.

Siksi en polttanut miehen kamoja. En heittänyt niitä ikkunasta. En kipannut roskikseen. En pitänyt kirpparia. Vaan pakkasin ne kaikki. Huolellisesti. Millintarkasti niin, että mitään ei säry. Jos se kertoo jotain luonteestani, niin antaapa kertoa. Juuri sellainen olen. Käytin kuplamuovia ja käärin särkyvät astiat lukemattomiin sukkiin, ensin yhteen, sitten toiseen ja kenties vielä kolmanteenkin.

Kun mies, se ex, tulee hakemaan ja lähettämään kamansa kuriiria käyttäen Suomesta Italiaan, ei tarvitse enää miettiä mikä tavara on kenenkin. Mistä sen löytää, miten sen pakkaa. Kaikki on tehty jo. 

Jos joku teistä luki Tavaraa-kirjoitukseni, niin tiedätte miten koville tuo pakkaamisen aloittaminen otti. Turvauduin viinaksiin ja siinähän ei kovin hyvin käynyt. Silti aamulla olin taas pystyssä ja analysoimassa käytöstäni blogissa. Niin tekevät järkevät ihmiset, joilla on esimerkiksi Kuu Kauriissa. Velvollisuudet ensin. Sitten ehkä voi vähän irrotella ja huvitella.

Tänä iltana huvittelen taas. Nyt kun olen sinkku, "vailla huolen häivää" (hah!), voin ottaa käsilaukkuni, avaimeni ja bussikorttini ja lähteä kaupungin yötä kartoittamaan. Kaverien kanssa juhlien tai yksin keikalle lähtien. Kukaan ei odota kotona. Kukaan ei kysy mihin aikaan tulet. En edes minä itse.

Ex-miehen tavaroita kertyi 11 laatikollista, joka kasvanee vielä yhdellä tai kahdella. Kirjalaatikot painoivat kuin synti. Hänen syntinsä, ei minun. Sillä kerrankin minä en ollut se, joka tein väärin.

Mietin miten saan kaikki kamat kellariin. Mutta sitten keksin, että talonmiehellä on varmasti sopivat työkalut. Kuten nokkakärry. Ja niin minä 3 tunnin yöunilla, ja kuukauden sellaisilla eläneenä, yksi päivä raahasin, kärräsin ja nostin kaikki kamat kellariin, oikein talvisodan hengessä.

Ja minä tein sen. Tyhjensin asuntoni toisesta ihmisestä. Rakkaasta sellaisesta, jonka luulin olevan vierellä ihmisiän loppuun asti. Ensin oli ihan kamalaa, ja lopuksi oli jo paremmin. Minä pärjään, minä olen omillani, minä olen vahva.

I feel it coming.

Uusi elämä on tulossa. En tiedä ketä muita siihen kuuluu kuin minä itse. Ehkä ei ketään muuta. Ehkä vain minä itse. Ja se riittää. Onhan minussa niin moneksi. Olenhan minä riittävä itselleni. Täydennän itseäni niin kuin kukaan mies ei voi täydentää.

Mitä muuta sanoisin? Että olen pettynyt, tietenkin. Että uskon edelleen rakkauteen. Että sydämeni on täynnä rakkautta jokaista ihmistä kohtaan. Että olen onnellinen. 

Olen onnellinen. Se riittää mainiosti. Sillä tavara on vain tavaraa. Kellarissa tai kodissa. Tärkeintä on kuka siellä kodissa asuu.

Ja täällä asun nyt minä. Ja vain minä.

Urakkapalkalla tätäkin tehtiin. Otti koville, en sitä kiellä. Mutta lopussa kiitos todellakin seisoi. Ja sitten se kiitollinen kaatui väsyneenä sänkyyn.

Mitä jää tästä kaikesta jäljelle? No oma koti ja oma lupa tehdä mitä lystää. Sekä unettomuus ja pienen pieni fengshui-kirja tyhjässä hyllyssä. Pian se hylly täyttyy. Sillä niin elämä ja sen energiat operoivat. Se jos mikä on fengshuita.

Tavaraa

Minulla on elämäni suurin fengshui-ongelma. Nimittäin tavarat. Sen toisen.

Olen palannut pakoreissultani kotiin, ja vaikka oman kodin rauha syleilee ja tuntuu hyvältä, edessä on vaikeita aikoja. Koti täytyy siivota entisestä. Toisen ihmisen tavarat täytyy käydä läpi, katsoa joka ikinen laatikko ja boksi läpi, että mikä on minun, mikä on sinun.

Aloitin työn eilen, kerättyäni voimia koko päivän sängyssä ja sohvalla maaten. Illalla se alkoi. Avasin ensin dvd-kaapin ja aloin tyhjentää. Nämä on mun, noi on sun. Columbot ja Sherlockit, ei aavistustakaan kumman. Koska nehän ovat meidän yhteisiä.

Kirjakasa alkoi nousta olohuoneen lattialle, isoja paksuja kirjoja. Karttoja, vanhoja sanomalehtiä, kuitteja ja tarpeetonta paperisälää. Sinun sälääsi, ei minun.

Cd:t ja äänilevyt, niiden erottelu oli suhteellisen kivutonta. Enemmistö oli minun. Mutta kaikista levyistä en halunnut luopua, ja jätin ne itselleni. Mahdatko edes huomata?

Erehdyin avaamaan yhden pienen postikortti- ja valokuvarasian. Menneiden vuosien joulukortit, syntymäpäivätoivotukset ja kuvia nuoruuden päiviltä. Kuinka olimmekaan eri näköisiä, sileäihoisia, hoikkia, täynnä nuoruuden optimismia. Olimme onnellisia, silminnähden.

"Onnellista ikääntymistä minun kanssani" luki eräässä syntymäpäiväkortissa, jonka olin kirjoittanut. Toisessa luki "yhteistä loppuelämän pituista matkaa". Kun etsin korttia tänä aamuna, en enää löytänyt sitä. Mihin se yhtäkkiä hävisi? Ja mihin tämä suhde yhtäkkiä hävisi.

Kiristävä tunne vatsanpohjassa oli liikaa. Ja niin otin ensimmäisen vodkapaukun, ja sitten toisen. Ei mitään puolitäysiä laseja, vaan piripintaan vaan. Ja niin tyhjeni se pullo. Ja minä itkin. Ja oksensin. Ja sammuin oksennukseni viereen. Kun keskellä yötä sain itseni ylös, otin pitkän kuuman suihkun ja nojasin otsaa seinää vasten.

Ensimmäistä kertaa elämässäni.

Fengshui-ongelman ratkaiseminen ei ollutkaan niin kivutonta kuin olin kuvitellut. Mielessäni oli ensin ollut, että lasken ja luetteloin joka ikisen tavaran, pidän oikein kirjaa. Näin monet kalsarit, näin monta takkia, näin monta kirjaa, näin monet kengät. Jätit ne kaikki luokseni ja silti kävelit ulos.

Sain ajatuksesta kieroutunutta voimaa. Minä vielä näytän. Kirjoitan listani ja julkaisen sen, tietysti. Vaikka täällä blogissa (lista ihmisen kalsareista olisi tylsin kirjoitus ikinä, voin taata). Kosto elää, vaikka kuinka pieni ja mitätön se olisikin.

Jossain vaiheessa tajusin, että mitä hyötyä siitä olisi. Kenellekään. Kaikista vähiten minulle. Itseänihän siinä eniten hajottaisin. Ja olen jo tarpeeksi hajalla.

Seuraavaksi ajattelin, että kylmänviileästi ja tarmokkaasti vaan erottelen toisen kamat omistani ja pakkaan ne kellariin pois silmistä. Suitsait, sitten se on tehty. Uusi elämä alkaa, ja minulla on taas kodissani tilaa katsella, että mitä se fengshui tuohon uuteen tilaan oikein kehittää. Miten se tyhjiö täyttyy.

Kuten eilisen illan kokemuksesta voin päätellä, mikään näistä skenaarioista ei toteudu. Ei kosto eikä tehokas toiminta. Joudun varmaan katselemaan tuota olohuoneen vallannutta kasaa vielä jonkin aikaa. Sillä 17 vuoden muistojen, kokemusten ja toiveiden läpikäyminen ja niiden pakkaaminen pois silmistä ei onnistu hetkessä.

Eilen oli syyskuun 11. päivä, maailmaa järisyttänyt tuhon päivä. Minunkin sisälläni asui terrori, minunkin lentokoneeni teki tuhoisan täsmäosuman, minunkin kaksoistornini kaatuivat.

Täystuhon, toivottomuuden ja silkan joka paikkaan räjähtäneen romun ja surun jälkeen on vuorossa jotain muuta. Kuinka kauan kerään oman elämäni palasia, en tiedä. On hyviä päiviä, on keskinkertaisia päiviä ja sitten on vielä täystuhon päiviä.

Elän toivossa, että koen vielä sen onnellisen päivän, ilman tuskaa ja kipua. Aamusta iltaan.

Mitä jää rakkaudesta jäljelle? No tavaraa ja tuskaista oloa ainakin. Joskus myöhemmin vielä hyvät muistot.

Vaurautta vai saituutta

Fengshui yhdistetään usein vaurauteen ja sen melkein fanaattiseen tavoittelemiseen, vaikka vauraus on vain yksi fengshuin koskettama osa-alue muun elämään kuuluvan hyvinvoinnin ohella. Se on ihmisten mielissä melkein kuin pajatso: kun tästä napista painaa tarpeeksi kauan, niin alkaa kyllä kilistä laariin kolikoita. Ennemmin tai myöhemmin. Kunhan et tule peliriippuvaiseksi ja menetä omaisuuttasi sitä ennen.

Olen alkanut viime aikoina ajatella, että raha on mielentila. Jos pelkäät, tuskailet ja hikoilet veloissasi, kierre alaspäin on alkanut. Jos säilytät mielenrauhasi ja suhtaudut rahaan kuin äkkinäiseen sateenkaareen taivaalla, näetkin sen odotettua useammin. Hedelmäpelin sijaan olen alkanut leikkiä Rhonda Byrnen Secret to Money -sovelluksella ja jättää raha-asiat ja niiden hoitamisen taivaallisen leikkimielen haltuun. Tähtään tosissani tulopuolelle, mutta en ota sitä liian vakavasti. Sama fengshuissa: kokeilen ja komplaan, että mistä narusta irtoaa jackpot. Jos se ei ole aineellista hyvää, vaan pelkkää henkistä hyvinvointia, olen enemmän kuin tyytyväinen. Sillä fengshuissa vaurausnurkka ja siihen liitettävä ilmansuunta kaakko voi tarkoittaa kaikenlaista runsautta ja hyvinvointia, myös muutakin kuin suoranaista rahaa. Se on kuin hobittien täysi ruokakaappi, josta saa massunsa täyteen ja pitoihin riittää pöydät koreaksi vielä koko talven läpi.

Sain kuitenkin aivan toisenlaisen näkemyksen raha-asioihin käydessäni maakuntamatkoilla kotiseuduilla. Jos laihialaisia on naureskeltu ja kyykytetty pihiydestä, niin voin kyllä kertoa, että löytyy sitä saituutta Savostakin. Tästä kirjoituksesta saat siihen hyvän kahisevan näppituntuman.

Sukulaismökillä Savon sydänmailla intouduimme puhumaan ihmisten suhtautumisesta rahaan ja vaurauteen, tavaraan ja autuuteen. Oikeastaan kaikki lähti ravuista. Nyt kun ravustuskausi lähestyy, niin sanoin, että en ole vielä koskaan rapujuhliin päässyt, mutta kuullut, että ovat niin kalliita, että juhlakutsuun voisi merkitä OPM:n sijaan ORM (= omat ravut mukaan). Joo ei meillä mitään rapujuhlia pidetä, rapulajuhlia kylläkin. Siinä kun toiset parantelivat rapulaansa, niin aloimme tarinoimaan säästäväisistä tutuista ja tutun tutuista. Heittäydynkin nyt nimiä mainitsematta ja juoruissa säästelemättä tarkastelemaan vaurauden ja saituuden ohutta rajapyykkiä. Heitänpä sekaan omankin saituuden kohteeni, bongaatko sen joukosta?

Olipa kerran pariskunta, joka päätti alkaa säästää omistusasuntoa varten ja elää niukasti, jotta rahaa jää säästötilille. Pikkuhiljaa sisäisen kassakoneen kilinä alkoi voimistua hukuttaen alleen muut ajatukset. Ystävät alkoivat hermostua, sillä porukan yhteiset ravintolaillalliset vaihtuivat kelmusämpylään, terassikahvilan cafe au laitit vaihtuivat euron sumppiin kauppahallissa. On se kyllä kallista, on kommentti melkein kaikkeen. Nyt lähipiiri epäilee, että pariskunnan toinen osapuoli ei enää tokene säästäväisestä elämäntavastaan, vaan saattaa olla, ettei raaski edes pistää kasaan kertyneitä rahoja kiinni asuntoon, kun ne ovat kyllä niin kalliita. Toinen osapuoli sen sijaan haaveilee jo mittatilauspuvuista, joten toivoa on, että edes toinen heistä selviytyy säästökuurista entiselleen. 

Olipa kerran hääpari, joka halusi pitää isot häät mutta säästää juhlapäivänään kaikesta. Ei tullut pitopalvelua, ei musiikkia, ei ohjelmaa tai esityksiä, ei häiden organisoijaa, ei juhlapaikan koristeita, eipä juuri mitään. Häävieraat joutuivat itse lämmittelemään ruokiaan keittiön puolella ja pyörittelemään peukaloitaan, kun mitään ohjelmaa ei ollut. Tilassa kaikui jäätävä hiljaisuus ja lasten itku ja kiljunta (meillä mitään lasten leikkipaikkaa ole...). Ainoa mitä oli tarjolla, oli laatikkoviinit. Morsiamen isän mielestä niitäkään ei olisi saanut juoda enää ruokailun jälkeen. Leukani oli tässä vaiheessa loksahtanut niin alas, että sain sen vaivoin roudattua ylös. Miksi edes mennä naimisiin, jos raha tai sen puute on päällimmäisenä asialistalla? Yllättävää kyllä, pariskunta on sittemmin eronnut.

Olipa kerran elämänsä ehtoopuolta elävä mummo, jolle tuotiin kauppaostokset aina kotiin. Kerran hän kyseli, että ovatkohan ne viinirypäleet kamalan kalliita, että voisikohan niitä ostaa kun tekee mieli. Vaan taitavat nuo kyllä olla aika tyyriitä, että ei kai sitten voi. Mummon kuoltua kävi ilmi, että tilillä oli rahaa useita satoja tuhansia. Eikä niitä mummonmarkkoja, vaan oikeita ehtoisia euroja. Mutta nuo kaukomaiden rapsakat rypäleet, niihin ei ollut oikein varaa. Kuivalla käntyllä on sinun elämäsi pärjättävän.

Olipa kerran vuokranantaja, joka omisti kolme vuokra-asuntoa keskeiseltä paikalta kaupungista. Töiden jälkeen vuokranantaja käytti kaiken vapaa-aikansa keräämällä pulloja ja jakamalla mainoksia ja näin tekivät myös muut perheenjäsenet. Kun johonkin vuokra-asunnoista tuli jotain vikaa, alkoi tuskanhiki kertyä otsalle. Ai ei piippu vedä, mutta juurihan se nuohottiin seitsemän vuotta sitten. Ai pitäisi järjestää jätteiden keräyspiste, mutta eihän meiltä kerry juuri mitään, kun eletään niin niukasti. Ai pitää kutsua putkimies, no se tulee kyllä kalliiksi. Putkimiestä ei koskaan kutsuttu, mutta vesivahinko tuli kyllä kutsumattakin. Ai että, se kävi kalliiksi se. Tarvitsetko muuten poismuuttaessasi noita huonekaluja, vai voisitko jättää ne tänne asuntoon?

Olipa kerran varakas metsänomistaja, joka säilytti kaikki viili- ja jogurttipurkit, kuten talossa oli aina ollut tapana. Niistä oli kätevä tarjota vieraille viiniä.

Olipa kerran sarjayrittäjä, joka ei osannut luopua kelvollisesta ja myyntikuntoisesta tavarasta. Tämänhän voi aina korjata! Oikea ostaja sopivanpaksuisen lompakon kera voi milloin tahansa osua kohdalle, jolloin hintaa hilataan ylöspäin. Koska mitään ei koskaan heitetty pois, oli jätemaksujakaan turha maksaa. Roskapussit pinottiin auton takaluukkuun, usein sinne unohtuen. Ei pieni hajuhaitta mitään merkitse, ajattele mikä säästö kun ei mene turhaan jätemaksuja! Auton huoltokin on ihan ylimainostettua, ai nyt moottori savuaa ja joku hihna taisi napsahtaa... Ja ehei, noita hiirenpaskomia tuolinpäällisiä ei kyllä heitetä pois. Hyvinhän se sohvakin on tuossa ulkona yhden talven säilynyt.

Olipa kerran säästäväisyys kunniassaan ja pakettikuoret, lahjanarut ja -paperit sekä leimaamattomat postimerkit otettiin jatkokäyttöä varten talteen. Siinä säästää pitkän pennin kun voi ottaa vain muutaman kerran käytetyn pakettikuoren taas esille ja liimailla kuoreen melkein tuliterän postimerkin. Ai Postin alasajo? No välillä tulee tahattomia uhreja, ei sille mitään mahda.

Olipa kerran köyhä lapsuus ja tavarat tiukassa. Koko aikuiselämä meni maallista mammonaa haaliessa ja varastojen täyttyessä. Lopulta alkoi lähipiirin pinna kiristyä ja ihmissuhteet kärsiä. Mutta tavarat, ne on ja pysyy. Ehkä vähän ummehtuu, mallit muuttuu ja vanhentuu, mutta jotain konkreettista on tässä elämässä saatu aikaan. Isoja kasoja. Wau.

Milloin säästäväisyys menee överiksi? Voiko saituuteen sairastua? Tuleeko rahojaan ja tavaroitaan rakastavasta ihmisestä kuin Roope Ankka, joka istuu massinsa päällä ja ärhentelee muut ihmiset pois. Hus! Tämä on minun! Pysy poissa! Se ainakin on varmaa, että sosiaaliset suhteet kärsivät, kun sisäinen kassakone räknää koko ajan. Kumpi on arvokkaampaa, ihminen ja kanssakäyminen toisten kanssa vai kolikko, seteli, osake ja kiinteistö? Kun käytät fengshuita siellä kotona ja mietit vaurautta (pakko saada rahaa), niin tarkistathan, että myös muut asiat ovat kunnossa. Kun henkinen vauraus on herätelty liekkiin ja näkee asiat myös omaa pennikukkaroa pidemmälle, voi elämän todellinen rikkaus yllättää.

Yltäkylläistä elokuun sadonkorjuujuhlaa! Älä silti istu yksin kaikkien käpyjen päällä. Jaettu saalis maistuu makeammalta.

Minulle rikkautta ovat viime aikoina olleet luonnon valoshowt, jo unohtumaan päässeet lapsuusmuistot, yllättävät artisti-kohtaamiset (kuvassa Reino Nordinin jalat ilmaiskeikalla) ja kiireettömät aamukahvit Miss Piggy -mukista. Aah, tämä se on elämää! 

Tavararakkaus

Viime aikoina on ollut niin paljon ajateltavaa ja prosessoitavaa, että on mennyt aamuyön tuntejakin ajatusten järjestelemiseen ja lajittelemiseen (ja unet siihen päälle). Siitä yleensä tietää, että ollaan stressin puolella. Ajatuksia on virrannut siihen tahtiin, että on kuin spiidiä olisi vetänyt ja ajaa formulaa pään sisällä - mutta rata ei mahdu kuin tiukalle ympyrälle. Myös tavaroita on virrannut silmieni edessä sellainen määrä, että päätä on alkanut usein kivistää. Liikaa visuaalisia ärsykkeitä, muista ärsytyksistä puhumattakaan. Olen nimittäin ollut roudaamassa, lajittelemassa ja pelastamassa lähipiirin tavaroita. Mielelläni olisin niitä myös pois heittänyt. Rakkaus tavaroihin on tiukassa.

Tämä kaikki sai minut miettimään verenperintöä ja sukurasitteita. Äitini on kertonut, että hänen äitinsä vielä sairasvuoteellaankin pyysi oikaisemaan maton hapsut, kun ei itse siihen enää kyennyt. Äitini on kova järjestyksen ihminen ja siivoaminen on olennainen osa normaalia elämää. Kuka sitä nyt sotkussa voi elää. Välillä siivotaan myös muiden luona. Siis sellaisten ihmisten, jotka eivät omista ongelmistaan johtuen siihen oikein kykene. Äitini onkin siis varsinainen auttava samarialainen, joka tekee voimiensa mukaan ja välillä niiden ylikin "pelastustoimintaa", eli pelastaa kotia näkyviin pölykasojen ja tiskivuorien alta.

Itse olin pienenä tarkka tavaroistani. Järjestelin niitä ja tiesin missä kaikki oli (tiedän edelleen missä kaikki omat ja mieheni tavarat ovat, kun ne ovat muka häviksissä). Siihen aikaan lahjat olivat iso juttu eikä tavaroita todellakaan pursunnut kaappien täydeltä. Jossain vaiheessa otteeni hieman herposi, enkä ole koskaan ollut viikkosiivouksen noudattaja, mutta jos annan sotkun kasautua, tarvitsen siivouspäivän ennen kuin pystyn tekemään mitään luovuutta vaativaa toimintaa. Kun paikat on ojennuksessa, se edistää selkeää ajattelua ja suunnittelua. Siksi saatan alkaa pestä pyykkiä, järjestellä olohuoneen tavaroita ja pyyhkiä pölyjä, kun jokin dedis tai suurta keskittymistä vaativa juttu painaa päälle. Tärkein siis ensin, eli järjestys joka kumuloituu ja heijastuu sitten muihin tekemisiin. Kaverit sanovat, että meillä on aina kuulemma niin siistiä. En koskaan päästä vieraita kotiin, jollen ole siivonnut raivokkaasti sitä ennen. Ei täällä ihan lattioilta voi syödä, mutta kasat on ojennuksessa. Juuri tiskasin viikon tiskit, kun täällä yksin pyörin eikä kukaan ole katsomassa.

Isäni on joskus hermostunut, kun äidin pitää koko ajan olla siivoamassa. Nyt näen asian harvinaisen kirkkaasti: äidin on pitänyt järjestellä ajatuksiaan ja pitää asiat edes jollain lailla kontrollissa ottamalla imuri käteen, tamppaamalla mattoja ja käyttämällä moppia. Ikkunanpesu on klassikko, jota ei voi skipata vaikka olisi vähän huonovointinen. Jos mitään muuta ei saa järjestykseen, niin kodin saa aina. Se luo turvallisuutta ja oman pienen reviirin, jossa asiat eivät kaadu päälle. Maailma romahtakoon jossain muualla.

Olen seurannut sivusta myös toisenlaista sukurasitetta, useampaankin otteeseen, eri suvuissa. Lapsuudessa ja nuoruudessa on ollut niin köyhää, että kaikki on otettu talteen, mikä on irronnut. Ollaan oltu tehokkaita marttoja ja säästäväisiä irmoja. Vaikka sukupolvi toisensa jälkeen on päässyt hyvinvointiyhteiskunnan makuun, tavarasta pidetään silti tiukasti kiinni. Vaikka se olisi rikki ja homeessa, sitä voi vielä käyttää ja korjata (olen joskus itsekin raaputellut hometta paahtoleivästä pois ja syönyt kelvolliset osat, mutta ehkä tässä on kyse jostain vähän muusta). Tuntuu kuin olisi tulikiven katkuinen perisynti heittää mitään pois ja Pietari käännyttää heti taivaan porteilla kaikki ne, jotka ovat tällaiseen sortuneet. Kun isoäiti on ajatellut niin, sitten oma äiti ja ehkä muutkin sukuhaarat, niin onko mikään ihme, että tämä tavarakatastrofi periytyy ja kasvaa vuosi vuodelta. 

Kun joudut hamstraajien kanssa tekemisiin, on laitettava kovat piippuun. Mikään puhe ei auta, vaan on otettava fengshui-tai'at käyttöön. Kaikki tavara on vielä hyvää, vaikka olisi maannut kymmenen vuotta ulkona avokatoksessa. Ja on oikeastaan ihan sama, onko se 10 vuotta, kuukautta tai viikkoa - ulkona tai kosteissa sisätiloissa säilytetty tavara on romahtanut arvossa. Haju tulee kaupan päälle.

Tajusin ihan hiljattain - tyyliin eilen ja tänään - että minä jatkan äitini jalanjäljissä. Kerran tein raivausta hyvää hyvyyttäni viikkotolkulla ystävän luona, joka ei siihen itse pystynyt. Minä taas en pystynyt olemaan puuttumatta asiaan. Tällä hetkellä raivaan taas hullun kiilto silmissä - tai oikeastaan on vähän kyseenalaista, että kumpi osapuoli tässä hullu on... Se joka siivoaa toisen puolesta vai se joka roikkuu tavarassa kiinni ja on sokea sen määrälle. Kai tässä joku kauhun tasapaino on, en ole varma. Mutta en taaskaan kykene olemaan tekemättä mitään, muuten ehkä muserrun henkisen ja fyysisen tavaraähkyn alle. Siksi silmissäni siis vilisee ja päässä piippaa aamuöisin.

En tiedä kumpaan kastiin sinun perheesi kuuluu, mutta huokaan salaa tyytyväisyydestä, että meillä kotona uskalletaan heittää kamaa kierrätykseen ja raivataan tilaa elämiselle. Sillä jos ei nyt, niin milloin? Sitten kun ollaan perintöä jakamassa ja pitää tyhjentää koko huusholli? 

Voiko sitä enää paremmin sanoa? Klassikkoteos Paikat kuntoon fengshuin avulla on kirjoitettu jo kauan ennen kuin Marie Kondo näki päivänvalon.

Tavaraa, tavaraa, enemmän tavaraa

Toiset suuntaavat lomalla kultturelleihin kaupunkikohteisiin tai rantautuvat meren ääreen. Jotkut innostuvat joogaretriiteistä tai topakasta toimintalomasta patikoiden. Itse yleensä valitsen merenrannalla loikomisen hyvän kirjan ja antoisan eväskorin kera. Koska olen hoitanut asiani hyvin ja valinnut aikoinaan italialaisen miehen, niin matkakohteemme on käytännössä aina Italia. Siellä asuu mamma, zia, amici, eli sukulaiset ja ystävät, ja siellä on myös asunto jos toinenkin, jonne voimme majoittua. 

Huonomminkin olisi voinut mennä - jos mies olisi vaikkapa toisella puolella maapalloa oleskelulupaviidakon päässä. Tai sitten aidan takaa kotikylästä, missä ruoho on liian samanväristä. En tiedä mitä meille on äidinmaidossa syötetty, mutta kotiseutuni tytöt ovat lähteneet miehenhakureissuillaan mahdollisimman kauas ja espanjalaista, meksikolaista, amerikkalaista, israelilaista ja uusseelantilaista miestä on kotiinviemisinä tuotu. 

Olen saanut aitiopaikalta todistaa italialaista elämänmeininkiä ja eroaahan se hyvässä ja pahassa suomalaisten totutuista kuvioista. Niitä sisustuslehtien sivuilta kadehdittuja ultramoderneja minimalistisia koteja en ole 15 vuoden aikana nähnyt yhtäkään. Liikun varmaan väärässä seurassa! Sen sijaan olen nähnyt piukkaan ahdettuja asuntoja, autotalleja täynnä tavaraa, kellareita, joissa on sitä vielä joskus tarpeellista tavaraa. Ugh! Olen ihan täynnä, enkä vain paikallisen konditorian herkkuja. 

Olen tehnyt anopille kotiin fengshui-kartoituksen, mutta mitään ei oikein ole tapahtunut, koska kämppä on jokaista nurkkaa myöten täynnä. Silmissä oikein vilisee, kun katsoo hyllyltä toiselle notkuvia pikkuesineitä. Anoppi kysyy aina silloin tällöin mitä suosittelen, miten päin huonekalut voisivat olla ja mitä värejä seiniin voisi maalata, mutta olen niin tavaraähkyssä, etten oikein voi suositella mitään. Paitsi omaisuuden puolittamista ja sen toisen puolen poistamista asunnosta huitsin umbriaan.

Olen yrittänyt varovaisesti aina vihjata sopivassa välissä, että tavaroita voisi vähän karsia, että energiat pääsevät paremmin kulkemaan ja elämän notkelmat loiventuisivat, sillä terveyttä ainakin tarvittaisiin lisää ja elämän helpompaa sujumista, italialaisesta byrokratiasta puhumattakaan. Kaikki on aina kuitenkin "uutta, vastahan tämä ostettiin 20 vuotta sitten", tai sitten saatiin ilmaiseksi/lahjaksi/ostettiin kalliilla, joten ei voi luopua. Vaikka asunnossa on muuten mukavat energiat, niin aina joskus tavaran määrä tuntuu kaatuvan päälle - visuaalista elementtiä on yksinkertaisesti liikaa kahdelle silmälle.

Tänä syksynä on kuitenkin muutoksia ilmassa ja olen aiempaa huomattavasti optimistisempi. Ennen seesteistä lopputulosta on kuitenkin hetki - tai muutama kuukausi - kaaosta. Syynä on se, että tytär (mieheni sisko) nimittäin muutti ulkomailta takaisin Italiaan, asuttuaan ensin monella eri paikkakunnalla Pohjois-Italiassa ja sitten Puolassa työn perässä. Nyt meri ja mamma vetivät kuitenkin työelämää pidemmän korren. Joskus on tehtävä niin kuin italialainen sydän sanoo ja unohdettava verokortin voihkinta.

Tyttären muuttaessa viimeiset kymmenen vuotta paikasta toiseen, iso osa tavaroista jäi tietenkin äidin luo säilöön, etenkin ulkomaille muuttaessa. Puolasta pakattiin matkaan 11 matkalaukkua ja 17 pahvilaatikkoa, mikä sai jo leuan tippumaan lattiaan - olihan kyseessä pieni yksiö. Uusi Italian asunto, joka kuuluu dementoituneelle sukulaistädille, oli sekin jo entuudestaan täynnä tavaraa, joten tyhjää kaappitilaa ei käytännössä enää ollut. Mutta vieläkin vaikuttavampaa oli alkaa kaivella äidin asunnosta tyttären aarteita: kirjoja, dvd:itä, vaatteita, kenkiä. Muutama täysi autolastillinen vietiin tädin/tyttären asuntoon ja itse olisin jo hautautunut kamojen alle epätoivoisena. Tytär sen sijaan iloitsi löytäessään tavaroita, jotka oli jo täysin unohtanut omistaneensa. Ainakin aluksi. Jossain 27. talvikenkäparin ja noin 40 käsilaukun ja kassin välimaastossa alkoi tuntua, että pärjäisi sitä kyllä vähemmälläkin. Kaikki asusteet kun eivät olleet enää ihan viimeisimmän muodin mukaisia. Itselläni olisi ollut tarjolla helppo ratkaisu käden ulottuvilla, nimittäin jätesäkki. Niin pitkälle ei olla kuitenkaan vielä päästy. Harmi.

Ei suinkaan riittänyt, että tyttären luona vietettiin tavarasirkusta, sillä myös äidin luona myllättiin kunnolla. Myös mieheni oli kaikessa yhteisymmärryksessä jättänyt koko poikuusvuosiensa kamat mamman huomaan. Ja kun toisen kamoihin ei saisi koskea ilman lupaa, poisheittämisestä puhumattakaan, niin äidillä oli siis asunto täynnä ei pelkästään omaa kamaa, vaan lastensa keräämää materiaa. Voisi hyvin puhua tehoneliöistä - tai haamuasukkaista, yksi asukas kolmen henkilön tavaroilla. Tai oikeastaan neljän, sillä mukaan pitää laskea myös dementiatädin välttämättömimmät tavarat, jotka seilaavat kahden asunnon väliä kuin limbossa.

Samalla kun pakkasin tyttären tavaroita kasseihin ja laatikoihin, päätin pistää vauhtia myös mieheni luopumisprosessiin. Sillä jo monta vuotta oli puhuttu porukalla, että kun vain olisi tarpeeksi aikaa (ja viitsimistä), niin katsottaisiin äidin hoteissa olevat kamat läpi ja tyhjennettäisiin tilaa itse elämiselle. Olin Suomessa päässyt niin vauhdikkaaseen alkuun omien kamojeni kimpussa, että sormet syyhyten tartuin toimeen. Ja nythän se sitten lähti kuin yläkoululaisen mopo keulimaan, finalmente! Tyhjensin vaatekaapin sisukset ja kävimme yhdessä läpi kaikki vaatteet, onneksi aika oli tehnyt tehtävänsä ja järkikin jo sanoi, että jos ei ole 10-20 vuoteen päälle puettu, niin eipä enää koskaan. Kun silmä vältti, tein myös taktisia täsmäiskuja: yli 25 vuotta sitten saatu aamutakki, jota ei oltu koskaan pidetty edes päällä, mutta joka oli jotenkin liian vaikea pala myöntää, oli minulle helppoa heittää pois, samoin kutittava käyttämätön villapyjama, niin ikään lahjaksi saatu.

Seuraavaksi kippasin kaikki kasetit ja cd:t sängylle, pölytin noin 500 videokasettia ja jätin ne siihen sivuun lattialle, minkä jälkeen siirsin kalusteet uuteen uskoon. 

Kun mies tuli asioilta, vuorossa oli pieni shokkiterapia. Luulit siis, että sisarellasi on paljon tavaraa? Jos meinaat tänä yönä nukkua tässä sängyssä, niin nämä kasetit ja cd:t pitäisi käydä läpi, eiks joo? Ja jotain pitäisi tehdä näille videokaseteillekin... Shokkimenetelmä tuntui toimivan, sillä eihän tässä digitaaliajassa enää kannata säilyttää analogista nauhaa kilometrikaupalla.

Kuvittelin, että olin tilanteen tasalla, sillä vaihtoehtoja oli tasan kolme: säilytettävät äänitteet takaisin hyllyyn, jollekulle muulle kuuluvat siirretään pois ja poisheitettävät lähtevät roskiin (näiden toivoin olevan enemmistössä). Mutta ei. Niitä kasetteja piti ruveta kuuntelemaan. Videot piti ensin katsoa, että mitä niissä on. Apua. Tässähän tulee tuomiopäivä ja vedenpaisumus ennen kuin päästään asiaan. Ja tuo jalkapallo-ottelu Italia vastaan Englanti vuodelta -96 (tai jotain sinne päin) on legendaarinen, ei sitä voi heittää pois! Kuten ei myöskään noin sataa videokasettia, jotka sisältävät 80- ja 90-luvun musiikkivideoita (osaa videoista ei kuulemma löydä edes YouTubesta.) Aha. Vain noin joka kymmenes kasetti lähti kohti roskista, joten hävitys ei ollut niin totaalinen kuin olin toivonut. Mutta jonkinlainen alku kuitenkin. Fyysinen hiki vaihtui aina välillä tuskanhieksi, kun väänsin peistä näiden hamstraajien kanssa.

Rento drinkkien siemailu rantabaarissa lämpimän tuulen heilutellessa kutreja on tällä erää toive vain, ja sen on korvannut hikinen toimintaloma, johon kuuluu olennaisena varusteena rätti ja kärsivälliset hermot. Yritän pitää fengshuita ja chi-energioita yllä ja ymmärtää, että luopuminen on kullekin oma prosessinsa. Pääasia, että se joskus alkaa, sillä eihän tällaista menneeseen ja materiaan jämähtämistä voi kenellekään suositella. Eikä fengshuitakaan oikein voi liimata siihen päälle ratkaisuksi, sillä ensin tarvitaan syväpuhdistus. Niin henkinen kuin materiaalinen.

Olen kovasti miettinyt näinä päivinä, että pitääkö joka ikinen matkan varrella ostettu tavara, kenkä, vaate ja huonekalu, itse äänitetyistä musiikki- ja videokaseteista puhumattakaan, säilyttää ikuisesti? Onko kaikesta jäätävä jokin fyysinen muisto? Tuntuu, että moni - ainakin tässä perheessä - säilyttää jotain esinettä vain sen takia, että muistaa sen kautta jonkun kivan tapahtuman tai matkan. Itse luotan mieluummin valokuviin, muuten saattaa unohtua puolet elämästä. Yleensä vielä se kivampi puoli. 

Toinen ajatus, jota olen pyöritellyt mielessä kaiken tämän organisoinnin keskellä, on kaikki se aika, joka tavaran ostamiseen, järjestämiseen, liikuttelemiseen, pyyhkimiseen, pesemiseen, kuljettamiseen ja poisheittämiseen kuluu. Paikka kaikelle -bloggaajan luennolla tämä jäi erityisesti itämään mieleeni. Tavara syö meiltä aikaa joltain muulta toiminnalta ja sosiaaliselta seurustelulta. Olisi vähemmän muistettavaakin, kun ei tarvitsisi miettiä missä unohtuneet esineet ovat. Voisi vaikka harrastaa taiteita, lukea tai liikkua enemmän, kun kamat eivät varastaisi aikaa. Ja sen sijaan, että tuijottelee hyllyjen täytettä, voisi vaikka tuijotella toista silmiin. Mihin kaikkeen kivaan sekin johtaisi?

Huokaus, siltä nyt tuntuu, kun päivätolkulla olen roudannut toisten kamaa ja seulonut ja miettinyt mitä strategiaa käyttäisin tällä kertaa, jotta penni kolahtaisi pajatson perälle asti ja tavara liikkuisi kohti kierrätystä. Siis voisin olla rannalla ottamassa aurinkoa! Voisin olla metsästämässä viikunoita! Voisin pyöräillä katsomaan auringonlaskua sen sijaan, että olen kaiken tämän tavaran ympäröimänä ja ahdistamana. Eivätkä nämä kamat edes ole minun! Herranjestas! Nyt kaipaan vähän shoppailuterapiaa ja lähden katumarkkinoille ostamaan jotain kivoja vaatteita ja kenkiä. Ostan, olen siis olemassa.

Kaseteissa on koko elämä. Ja koko elämä siihen meneekin, jos ne pitää kaikki ensin kuunnella läpi. 

Siivoussäpinät

Kotimatkalla mökiltä takaisin Turkuun päin sain yhteydenoton Turun Sanomien toimittajalta, joka oli kiinnostunut tekemään juttua fengshuista. Kiva! Missä nähdään ja tavataan? Ai meillä? Mainiota, täytyykin vähän siivota.

Olin jo muutenkin miettinyt, että kaipaan kotiin vähän uutta energiaa ja perusteellisen kuurauksen, joten mikä parempi syy kuin valokuvaajan ja toimittajan tulo kotiin. Milloin olinkaan viimeksi siivonnut, katsotaanpas. Ettei ollut peräti huhtikuussa? Vai kesäkuun alussa? Olin niin energeettisesti nuivahtanut touko-kesäkuussa, ettei muistikaan enää pelaa. Siksipä juuri halusin tehdä kotiini energiapuhdistuksen, eli space clearingin. Sitähän ei likaiseen kotiin kannata tehdä, joten luutun varteen on ensin tartuttava.

Kolme päivää aikaa, hyvä. Täytyy siis pestä ikkunat, ripotella merisuolaa nurkkiin, imuroida ja mopata, pyyhkiä pölyt, järjestellä tavarat, ojennella asiat ja kilisytellä ja savuttaa kämppä uuteen uskoon. Entäs tuo keittiön katto? Ehtisikö sen maalata? Tulevat vielä tänne ja ajattelevat, että onpa nuhruinen kämppä, ei ole kyllä fengshuita nähnytkään. Tuokohan yhtään lisää kredibiliteettiä, jos sanon, että kattomaali on kyllä jo ostettu, mutta en ole vielä ehtinyt tässä kiireemmiltäni.

Kun olin avustajana Koti ja Keittiössä ja Avotakassa, kuulin juttuja kodeista, jotka olivat siivottomassa kunnossa ja toimittaja joutui ensin raivaamaan ja luuttuamaan ennen kuin päästiin edes kuvauksia aloittamaan. Päätin, että niin ei käy minun kotonani. Ikkunoiden männynsiitepölykuorrutus ei ehkä näy kameran linssin takaa sanomalehden lukijalle asti, mutta minua se häiritsi. Sitäpaitsi olin keväällä pessyt ikkunat Lidlin astianpesuaineella, joka jätti lasin pintaan vain harmaan kalvon eikä juuri paljon muuta. Opinpahan sen, että seuraavan kerran en käytä kyseistä pesuainetta astioihin, ikkunoista puhumattakaan. Laita lapsi asialle ja tee itse perästä -fiilishän siitä tuli, kun ikkunat piti uudelleen pestä. Nyt säihkyy - tai siis ainakin näkee läpi. Hönkäys käteen ja rinnan kiillotus. Hyvä, sä teit sen!

Ennen kuin pääsin varsinaiselle imuri-moppi-osastolle, piti pyyhkiä pölyt. Kuinka paljon sähkölaitteet voivatkaan imeä pölyä ympärilleen. Sormitesti näytti, että tuonne jäi vielä kerros harmaata untuvaa. Peilit, vessanpönttö, lavuaarit. Siivouskaappi on aikamoisessa epäjärjestyksessä, pitäisikö sitä järjestellä? Takit ja kengät nyt ainakin eteisestä piiloon, niin että jää tyylikkäästi vaan muutama takki roikkumaan, ikään kuin täällä olisi aina näin seesteisen tyhjää.

Olohuoneeseen upposi tunti jos toinenkin, sillä se edustaa pienoiskoossa koko kotia ja sen ilmansuuntia. Pikkupöydät ja lamput lähtivät seilaamaan huoneen laidalta toiselle, palasivat takaisin ja etsivät uutta, fengshuimaisempaa, asentoa. Taulujen kanssa meinasi taas tulla kriisi ja uskonpuute, maalasin yhtä passepartoutia vaaleammaksi, jotta se sopisi muiden joukkoon paremmin. Kukkia ja huonekasveja piti ostaa lisää, jotta huoneen energiatasot nousevat. Pikkuesineitä, onko niitä liikaa? Jaksanko katsella näitä vielä? Tuottavatko nämä minulle iloa? Mihin minä kaikki nämä tavarat tungen? Helkkari, kohta tuikkaan kyllä koko roskan tuleen! Ai niin, ajatukset voivat manifestoitua todeksi, perunkin tuon äskeisen, ettei tule jotain yllätystulipaloa. Eiku räjäytetään vaan koko paska! Onhan näitä jo kateltu.

Minulle tuli fengshui-kriisi. Onko tämä nyt varmasti fengshuin mukaista? Näyttääkö tämä siltä, että täällä asuu fengshui-konsultti? Millainen fengshui-konsultin kämppä ylipäätään pitäisi olla? Ajattelevat vielä, että tällainen kuppainen kaksio kerrostalossa. Missä herraskartano ja tilukset tai edes edustava omakotitalo? Jos kärsisin astmasta, niin tässä kohtaa olisi pitänyt kaivaa astmapiippu esiin hengityksen salpautuessa. Okei, hengitä syvään. Olet asunut jo 12 vuotta täällä, kyllä tämä on hyvä asunto, muuten olisit jo muuttanut pois. Jokainen koti on fengshui-koti. Koti on mielentila. Suitsuke palamaan ja namaste. Kyllä se siitä.

Kun sain uudet huonekasvit paikoilleen, esineet karsittua tai piilotettua ja kämpän kiiltämään, iski vielä viime hetken ärsytys. Tämä lattia on jo niin nähty! Listat on kulahtaneet, en kestä. Tartuin kattomaalipurkkiin, siihen joka oli odottamassa, ja vetelin ensihätään keittiön lattialistat valkoisiksi. Sitten vähän ovenkarmia ja oveakin... Lopulta käskin itseni lopettaa. Ei ne listat kuitenkaan kuvassa näy. Todennäköisesti keittiössä ei edes oteta yhtään valokuvaa. Olin silti tyytyväinen itseeni, sain kolmessa päivässä hurjasti aikaan, kun oli pieni ulkoatuleva kimmoke. Tulkaa toistekin käymään, niin saan yhtä hyvän siivousmoodin päälle.

Onneksi keskityin niin kovasti siivousurakkaan, etten ehtinyt liikaa miettiä mitä pistän päälle, mitä sanon tai miltä näytän. Tukan juurikasvun kyllä värjäsin ja ajelin säärikarvat, ihan vaan siltä varalta, että... Päätin, että on ihan turhaa miettiä etukäteen mitä voisin sanoa, kun en tiedä kysymyksiäkään. Enköhän jotain läppää osaa heittää ja fengshui-asiat nyt on kuitenkin aika hyvin tuoreessa muistissa. Kunhan en vain näyttäisi lihavalta ja vajaamieliseltä kuvissa. Se kun saattaisi karkottaa potentiaaliset asiakkaat tiehensä.

Viimeistelin putsausoperaation koko kodin energiapuhdistuksella. Olin jo mökillä katsonut Denise Linnin, space clearingin oppiäidin videoita ja lukenut hänen kirjaansa Space Clearing A-Z. Halusin ottaa käyttöön muutaman uuden häneltä oppimani kikan ja kertakaikkiaan räjäyttää lian pois kodin uumenista ja tuoda uutta pulppuavaa, säkenöivää voimaa tilalle. 

Tein olohuoneeseen kotialttarin, toin siihen kaikki energiapuhdistuksessa tarvittavat esineet ja elementit. Kukkia edustamaan puuenergiaa, kiviä maadoittumiseen, vuorikristalleilla ja ruusukvartsilla aktivoitua vettä, kynttilän, sulan, äänimaljan, tuulikellot, kuivatun salvianyytin. Keskityin mielessäni ja pyysin kotiini uutta energiaa, uusia alkuja, vanhasta luopumista, onnellisia asukkaita, seikkailuja maailmalla ja luovuutta. Kiersin huoneet yksi kerrallaan ensin tuulikelloja kilistäen, sitten äänimaljaa soittaen. Savustin salvialla ja sulalla kaikki nurkat kiertäen huoneessa ympyrää. Pirskottelin sormillani energisoitua vettä ja siunasin huoneet. Palasin kotialttarille vielä hetkeksi seremonian viimeistelemiseksi. Sen jälkeen pesin käteni energisoidussa vedessä suolalla ja kävin pesulla hikisen urakkani päätteeksi, sielläkin suolalla kehoni energiakenttää puhdistaen. Olin siis valmiina, kotia ja kehoa myöten. Ja kun minulta haastattelussa kysyttiin, mitä olen itse fengshuista saanut, vastausta ei tarvinnut yhtään miettiä. Mielenrauhaa. 

Vierailua ehkä edelsi kiivas kuuraaminen, hirveä sisustushötkyily ja piinkova pähkäily, mutta nyt on hyvä olla. Uudet energiat on saatu liikkeelle ja koti on kerrankin suorastaan sereeni. Joo, ehkäpä se fengshui-konsultti voisi tosiaan asua vaikkapa näin.

Energiapuhdistuksen välineistöä.

Aina vaan lomalla! Ainakin ajatuksissa. Palmut tuovat etelän tunnelmaa.

   

Mikään ei piristä niin kuin pinkki!

Telkkaria katsellessa ei kaivata liikaa muita visuaalia virikkeitä.

 

Keittiö sai luonnon omaa lääkettä lähimetsästä.

Lantti ajatuksistasi. Pöyhin hiukan vaurauskulhoakin.

Mökki-fengshui

Kesä ja kärpäset, tai oikeammin hytinä ja hyttyset. Olen jälleen Kainuussa hellettä metsästämässä, mutta sade on ainoa varma asia Suomen suvessa, se ei petä koskaan. Siksipä onkin aikaa pyöritellä mielessä fengshui-kysymyksiä ja sitä kuinka ne sopivat mökkiympäristöön.

Mökillä on kaikki yleensä vähän viehättävästi vinksin vonksin ellet sitten kuulu siihen otaksuttavaan vähemmistöön, jonka kakkoskoti on vimpan päälle varusteltu. Mökillehän on lupa tuoda vanhat huonekalut ja tavarat, hieman kolhiintuneet astiat, kulahtaneemmat kengät ja käytöstä poistetut patjat ja petivaatteet. Joidenkin mielestä tällainen dumppaaminen on hirveä synti, toiset taas pitävät sitä oikein järkevänä tarkan markan strategiana. Minulla on jalka vähän molemmissa leireissä.

Meidän mökillämme, joka on pieni saunamökki Oulujärven, tuon Kainuun meren, rannalla, on perittyjä huonekaluja ja sitten niitä ikuisia kalusteita, jotka ovat eläneet mukanamme niin kauan kuin muistan. Vanhempani teettivät kokopuisia huonekaluja joskus 60-70-luvulla ja sen aikakauden kalusteita löytyy sieltä täältä, koska ne ovat tukevia ja hyvistä materiaaleista tehtyjä. Eihän sellaisia nyt vaihdeta uusiin muotivirtausten takia! Maalia vähän pintaan ja verhoilu uusiksi ja taas mennään vuosikymmen eteenpäin. Todennäköisesti kaksi.

Mökin hauska puoli onkin muistoissa, joita kaikki nämä vanhat tavarat herättävät. Tuo lamppu on ostettu silloin sieltä ja sieltä, tämä keinutuoli on mummon vanha ja tuo koirapatsas minulla oli jo lapsuudessani. Näen kyllä fengshuin silmin, että keinutuoli tukkii huoneen keskustan ja sitä täytyy ohikulkeakseen siirtää noin kymmenen kertaa päivässä, mutta kuka nyt kaikkien lempituolista voisi luopua? Se, että se on auttamattomasti tiellä, on vain sivuseikka.

Mökkifengshuissamme on pääosat erittäin hyvin kohdallaan (kuten talon suojattu sijainti tontilla ja sisäänkäynnin suunta järven puolella), mutta joitakin pieniä puutoksia. Punkkamallisissa sängyissä ei ole fengshuin suosittelemia päätyjä eikä yöpöytiä, vessaan pitää könytä seinän vierestä toisen yli ja hirsiparrut osoittavat otsaan nukkuessa. Minkäs teet? Toistaiseksi en yhtään mitään, sillä mökki on vanhempieni valtakuntaa.

Mökkimme on ahdas soppi, mutta asuntovaunuiluun pienestä pitäen tottuneena se on pikkuseikka. Ulkona riittää lääniä senkin edestä. Itse majoitun piha-aittaan, jossa saa maailman parhaat unet. Ehkä se on yksi syy siihen, miksi kesäohjelmani on aina se yksi ja sama: matkaan mökille niin pitkäksi aikaa kuin vain mahdollista. Linnunlaulu ja sateen ropina ei kuulosta missään yhtä oikealta kuin aitassa peiton alla kirja kourassa, valoisaa pohjolan yötä ihmetellen. Kaikki on tuttua ja turvallista, lapsuudenkodin huonekaluja myöten. Ai katsos, tuossa onkin ala-asteella puukäsityötunneilla väsäämäni seinähylly, jossa on "liekkivärjäys" - sopii tänne aittaan kuin nakutettu, katseilta piiloon. 

Mitähän fengshui sanoisi kaikista näistä vanhoista energioista, joita tavaroihin kätkeytyy? Varmaankin, että niissä on vanhojen omistajien sielua vielä mukana. Kävin hiljattain tutkimusretkellä ukkilassa ja siellä on kaapeissa kaikki vanhat tavarat aivan kuten ukin vielä eläessä. Voisi sanoa, että tunnelma on pysähtynyt 20 vuoden taakse. Hämähäkin verkkoja on kattojen nurkissa, verhoja ei ole pesty ties milloin ja kaapista löytyy ukin vanhoja kalsareita ja ruskea kalastustakki, jonka muistan lapsuudestani. Jotakuta voisi ruveta ahdistamaan enkä virallisesti fengshui-konsulttina tällaista menneeseen jämähtämistä varmaan suosittelisi, mutta talossa on silti aivan ihana menneiden aikojen tunnelma, joka vie lapsuuden muistoihin. Tuoksu on sama, tavarat ovat omilla paikoillaan ja voisi hyvin kuvitella, että sieltä se ukki tai mummo kohta on tulossa pihalta sisään. Taidan itsekin nuortua hetkeksi. Ja kas, lukioaikojen hupparini roikkuukin eteisen naulakossa. Antaa sen jäädä siihen.

Jos asunnossa on hyvä henki ja se tuo vain nostalgista kaipausta mukanaan, ei ole mitään syytä alkaa pistää kaikkea uusiksi. Ei ole mitään haamuja tai negatiivistä energiaa, joka pitäisi häätää pois. Älä erehdy pitämään fengshuita vain "kaikki pois ja uutta energiaa tilalle" -tyylisenä siivousmaniana. Sillä jos jokin ei ole rikki, niin sitä ei myöskään tarvitse korjata. Mummolan, sittemmin ukkilan, energiat ja menneiden vuosikymmenten erikoiset värisävyt seinillä (oranssia, turkoosia, vihreää, keltaista ja vaaleanpunaista sulassa sovussa), pitävät muistoja elossa. Ilman niitä muisti voisi tehdä tepposet ja moni yksityiskohta hiipua. Minulle ainakin paikkoihin liittyy tunneside ja täysin uuteen ja moderniin asuntoon - tai mökkiin - sellaista voi olla vaikea luoda. Eikä vanhaa aina tarvitse puhdistaa ja puleerata uuden veroiseksi. Voinkin samassa hönkäyksessä heti mainita, että ukkilan verhot kävivät sittemmin pesukoneen kautta kääntymässä ja pesukone päätti puolestamme, että niiden käyttöikä oli lopussa. Koneen pohjalta löytyi vain vanuttunutta verhoriekaletta. Mikään ei siis ole ikuista, mummon verhotkaan.

Entä ne kaikki rikkimenneet, "kyllähän tämä vielä menee" esineet ja asiat? Mökkimme rantasaunan vanha ikkunalasi on ollut vuosikymmeniä haljennut, ovet nojailevat ties missä asennossa ja vanha pihalla seisova päärakennus, jota ei aiemman homeongelman vuoksi enää voi käyttää kuin varastona, on syönyt sisäänsä suvun historiaa monessa sukupolvessa. Aina silloin tällöin jollekulle meistä iskee hävitys ja kauhistus -kohtaus, jolloin aitan vinttiä siivotaan ja tyhjennetään tai komeroiden piilottelemia kippoja karsitaan. Joku toinen taas sanoo painokkaasti, että tuota nyt ei ainakaan heitetä pois. Vasta viime viikolla törmäsin 20 vuotta vanhoihin lenkkareihini, joita en tiennyt olevan enää olemassakaan, kun äiti kysyi, että käytätkö näitä muuten vielä. Täältä löytyy kumpparia, monoa ja hiihtopukua kahdeksankymmentäluvulta ja aina joku niistä saa lähtöpassit. Toiset jäävät vielä odottamaan vuoroaan, vaikka eihän niitä kukaan enää käyttämään rupea. 

Kuulostaako tutulta? Veikkaan, että tällaista se on ainakin 70 prosentilla suomalaisten mökeistä. Monilla suvussa kulkenut mökki tai kotipaikka on suora yhteys omaan historiaan ja tunnemuistoihin ja siellä niiden kanssa on lupa herkistellä. Jos tilaa löytyy, ketään ei suuremmin ärsytä ja hylkytavarat ovat enimmäkseen poissa silmistä, niin en anna mitään fengshui-tuomioita. Jokainen suvun muistoesine ja lapsuuden leikkikalu ansaitsee tulla hillotuksi ainakin jonkun aikaa ennen lopullista päätepysäkkiä. Vanhat virttyneet verkkaritkin voivat olla vapauttavia, sillä suomalaisessa mökkielämässä ihaninta on vapaus olla au naturel. Ilman krumeluureja, yhtä luontoäidin kanssa. Se jos mikä on aitoa fengshuita.

Siinä se on, mennyt elämä jos toinenkin säilöttynä pakettiin iloisessa mökkisekamelskassa. 

Näin asuu tyhjyyden sankari Marie Kondo

Ammattijärjestäjien uusi pyhimysidoli Marie Kondo on tehnyt elämässään sen mistä niin moni muu vielä haaveilee: tyhjentänyt kotinsa kaikesta turhasta ja rikastunut siinä samassa. Vaikka hän ei varsinaisesti fengshuin nimiin vannokaan, niin edustakoon hän malliesimerkkiä siitä, mitä parhaimmillaan voi tapahtua, kun luopuu siitä kaikesta vanhasta ja turhasta. Uusia ideoita (kuten: kirjoitanpa maailmankuulun bestsellerin) pääsee syntymään ja kotona on helppo hengittää.

Törmäsin netissä kuviin hänen kodistaan ja ajattelin teidän iloksenne julkaista tässä niistä muutaman kommentaarien kera. Itse artikkeli löytyy täältä: 
http://www.apartmenttherapy.com/marie-kondos-joy-sparking-tokyo-home-229957

Minua eniten puhutellut kuva on Marien kirjahyllystä. Näyttää varmaan ihan samalta kuin teilläkin? Ai ei vai. Tiedän jo nyt, etten ikinä pääse tähän itse, sillä säilytettäviä papereita, kirjoja, cd- ja LP-levyjä on yksinkertaisesti himppusen enemmän. Mutta voin lepuuttaa silmiäni välillä tässä hyllyjen ylväässä tyhjyydessä. Sillä kaunistahan tällainen minimalismi on. Hmm, miksi hänellä muuten vielä on kirjahylly? Se varmaan lähtee seuraavana kiertoon.

Yleisilme on minun makuuni, sillä japanilaista sisustusta enemmän tämä muistuttaa englantilaista charmia. Tuntuu kuin oltaisiin ihan jossain muualla kuin miljoonakaupunki Tokiossa. Oma kaunis ja tietysti millilleen hyvinhoidettu puutarhakin tuolta välkkyy. 

Marie on mieltynyt valkoisiin sävyihin niin kotonaan kuin vaatetuksessaankin. Kaikki on höyhenenkepeää, pientä ja keijukaismaista. Marieta ei varmaan koskaan masenna mikään, kun elämä on näin mallillaan. Ja aina löytyy jotain päällepantavaa, kun yksikään vaatekappale ei unohdu komeron syvyyksiin. Puhumattakaan siitä, että housunvyötärö kiristäisi.

Tämä allaoleva kuvahan on suorastaan kuin Serton mainoksesta. Puhdasta, tahratonta ja valkoisen viatonta. Kaunis kesäpäivä ja sitä ei ainakaan tarvitse käyttää siivoamiseen tai tahranpoistoon.

Makuuhuone on vähän kalsea. Ei taulun taulua eikä sitä fengshuin suosittelemaa sängynpäätyä. Niillä tekisi jo paljon ja saisi vähän elämääkin makuuhuoneeseen. Tarina ei taida kertoa, onko Mariella miestä. Lapsia ei tässä huushollissa kyllä ole, muuten Mariella ei olisi aikaa miettiä joka viikko 20 tunnin verran mitä esineitä täytyy vielä heivata kirppikselle. Sanoisin kyllä, että se homma on jo aika lailla hoidettu finaaliin. No, ainahan voi fiilistellä ja pyyhkiä pölyjä. Mattoja ei ainakaan tarvitse tampata.

Kylpyhuoneessa on se menestyvien ihmisten suuri peili ja kivoja kaaria. Tästä syväpuhtaudesta ja valon määrästä olen ihan oikeasti vähän kade, neliöistä puhumattakaan (suihku ja pytty ovat huoneen toisella puolella). Sanoisin, että tämä on fengshuin mukainen kylpyhuone.

Sitten keittiöön. Ai kun näyttää kivalta. Kun sana seesteinen keksittiin, sillä varmaan tarkoitettiin juuri Marie Kondon keittiötä.

Viimeisenä tämä "herkku": vain yksi veitsi! Olin ajatellut ottaa kuvan omasta välinelaatikostani ja laittaa sen tähän vertailun vuoksi näytille, mutta en viitsi pilata tämän postauksen harmoniaa. Riittää varmaan, kun käyt omilla keittiölaatikoillasi kurkkaamassa.

Ihanaa unelmointia! Rima nousi taas kymmenen pykälää omien tavaroiden karsimisessa. Sillä on eri asia lukea kirja, jossa sanotaan, että luovu tavaroista, kuin katsoa kuvia asunnosta, jossa se kaikki on jo tehty.

KonMari-kirja siivosi todennäköisesti myös aikamoiset kaupalliset voitot - tuntuu, että kaikki tuttavanikin ovat sen ostaneet, ja tämä on vasta pienessä Suomessa. Kohta kirjaan on vielä tulossa jatko-osa, joka tuskin jää kauppojen hyllyille pyörimään sekään. Voi vitsi, Marien kannattaisi kyllä tehdä jonkun siivousainefirman kanssa megadiili - "siivoa DeepKondolla ja kotisi kiittää". Minäkin haluaisin tehdä tällaisen "putsauksen"! Täytyy vaan keksiä joku loistoidea... Taidan siivota vähän lisää, jos se vaikka alkaisi kirkastua mielessä.

Iloa ja puhtia kevätsiivoukseen!


PS: Tämä artikkeli oli ilmeisesti aprillipilaa. Ehkäpä Marie on sittenkin inhimillisempi kuin mitä nämä kuvat antavat ymmärtää!


(Disclaimer: I do not have any rights to these photos. They come from http://www.apartmenttherapy.com/marie-kondos-joy-sparking-tokyo-home-229957)

Terveyden ehdoilla

Aah, miten aurinko paistaa tänään kirkkaasti ja aamukahvi maistuu! Ah, miten hartiat asettuvat taas alas kohdilleen! Vietin eilen nimittäin tuskaisan päivän yläselkäjumin kanssa eikä mikään tuntunut hyvältä. Lohdun tarpeessa ruokakaappien sisältö tuli tutkittua tarkkaan ja hotkittua kaikki suoraan suuhun. Pienet vastoinkäymiset, joille normaalisti vain kohauttaisi hartioitaan, saivat nyt maailman mustaksi. Ja hartioiden kohauttaminen olisi yksinkertaisesti sattunut liikaa. Sosiaaliseen seurusteluun minusta ei ollut, kommunikoin ainoastaan tv:n kaukosäätimen kanssa sohvalta. Se, että johonkin paikkaan sattuu, vaikuttaa koko kroppaan, mieleen ja asenteeseen. Mikään ei ole enää kivaa.

Fengshuilla voidaan vaikuttaa positiivisesti eri elämänalueisiin - ja myös negatiivisesti. Minulla on oma outo teoriani siitä, miksi sain äkillisesti hirmujumin selkääni. Tarina kuuluu näin: kävin Ekotorilla kehysostoksilla, sillä en jaksanut lähteä kahdella bussilla Ikeaan asti. Mietin, että ajan säästön lisäksi voisi säästyä myös jokunen euro ja saisin kotiini ajan havinaa ja erikoisia löytöjä. Rahtasinkin kotiini kelpo saaliin mustia taulunkehyksiä, joihin halusin vaihtaa omia kuviani. Tosin kyseessä eivät olleet helpot vaihtokehykset, vaan nämä olivat oikeita tauluja, jotka oli niitattu kiinni tauluntekijän hartaudella. Oli yksi asia saada takaosat irti ja toinen asia saada uudet kuvat tilalle. Tätä äheltämistä en ollutkaan ottanut huomioon. Ja niinhän siinä sitten kävi, että eräs taululasi sanoi poks juuri viime metreillä. 

Harmittava takaisku, mutta olin joka tapauksessa suunnitellut taulua kirjahyllyn päälle, josta alaosan lohkeamaa ei näkyisi. Päätin ottaa tietoisen riskin, ei kai tästä nyt mitään voi seurata. Kyseessä oli nähkääs olohuoneen ja koko asunnon itänurkkaus, se terveyden sektori.

Seuraavana päivänä iski selkäjumi, kolmen tietokoneella vietetyn tunnin jälkeen. Ei auttanut tai chi -liikuntatunti, kävely, sauna, särkylääke, piikkimatto tai kuumennettu ryynipussi. Sikäli ironista, että selkäni jumahti juuri nyt, sillä olin pari päivää aiemmin kiitollisena miettinyt kaikkia niitä vuosia, jolloin kipu oli arkipäivääni, ja kuinka se oli nyt takanapäin. Ikäänkuin maailmankaikkeus olisi halunnut näpäyttää, ähäkutti, luulit sen siis olevan ohi! Sillä ainakin tämä selkäkipu tuntui etupuolella rintalastassa asti, kuin hengenlähtö olisi lähellä, ja heijasti kipua käsivarsiin asti.

Tämä muistutti minulle taas konkreettisesti kuinka elämme terveyden ehdoilla. Maallinen mammona, työ, jopa ihmissuhteet jäävät toiseksi kun kyseessä on jokapäiväinen terveys. Myötätuntoni menee niille, joiden oireisiin ei löydy helpotusta, vaan tuska määrittelee arjen. Panosta siinä sitten täysillä työelämään, perheeseen tai kaivele luovuutta jostain plakkarista. Oma luovuuteni oli aiemmin kuin pystyynkuollut kaktus - ja vähän siltä minusta itsestänikin tuntui.

Olen tämän talven aikana lukenut lähes kaikki Caroline Myssin kirjat, jotka käsittelevät pohjimmiltaan samaa asiaa: paranemista. Kyseessä ei ole hokkuspokkustemppu, jossa sairastuneen täytyy vain muuttaa asennettaan. Ja toisaalta taas on. Näissä kirjoissa puhutaan paljon armosta ja johdatuksesta ja siitä kuinka mielen ja logiikan avulla kukaan ei voi järkeillä itseään terveeksi. Se ainakin on selvää, että sairastuminen on elämänkriisi, jonka jälkeen kaikki on toisin. Jos jatkaa samalla polulla kuin ennen sairastumistaan, sairauskierre on valmis ja viikatemieskin saattaa korjata. Eli sairastuminen ja kipu on aina merkki jostakin, emme vain välttämättä halua nähdä mistä.

Tänään pää kääntyy taas ja virtaa on kummasti lisää. Sain selkäkipuuni ratkaisun pyytämällä apua: mieheni hieroi ja vaivasi lihaskramppia tai hermopinnettä hartiavoimin ja kehitti oman "vatkaustekniikan". Siihen päälle pranoterapiaa, eli reikin kaltaista energiahoitoa ja jumitus antoi periksi. Vihdoin saatoin huokaista syvään ilman kipua.

Oliko rikkinäisellä taululasilla kodin terveyssektorilla sitten jotain osaa ja arpaa tähän tapaukseen? Mene ja tiedä, mutta tätä täytyy tarkkailla. Jos pientä terveyskremppaa alkaa esiintyä silloin tällöin, lienee syytä kokeilla lasin poistamista. Ehkä tässäkin tieto lisää enemmän tuskaa: kun tiedät, että kotonasi on jokin esine rikki, vaikka se olisi piilossa tai vain sinä tietäisit sen, niin siellähän se alitajunnassa kolkuttaa. Ja vaikka sanotaan, että rikkinäiset esineet tulisi joko heittää pois tai korjata, niin ei se korjattu esinekään enää uudeksi tule. Liian kauan olen joskus hillonnut nurkissani tavaroita, jotka olen liimannut kasaan ja ikäänkuin feikannut, että kyllä se ehjä on. 

Olisiko tänään aika tarkistaa kotisi idän alue ja katsoa mitä siellä säilytät? Onko jokin rikki tai onko alue tukossa, joko liiasta tavarasta tai huonekalujen liian ahtaan sijoittelun tähden? Itselläni on idän alueella kirjahyllyssä lääkekaapin sisältö. Onko se kardinaaliluokan virhe vai pitäisikö ajatella, että minulla on siellä terveyden tykötarpeet? Lääkkeet on sijoitettu kauniiseen puiseen laatikkoon, joka miellyttää silmääni eikä sen avaaminen yhtään ahdista. Entä missä pitäisi säilyttää magneetti- ja röntgenkuvia, jotka liittyvät aiempiin sairauksiin? Kalliita satojen eurojen, jopa yli tuhannen euron tutkimuksia. Näitä tuloksia ei oikein uskalla heittää pois, juuri siitä syystä, että mitä jos niitä vielä tarvitsen. Onneksi ne vievät vähän tilaa ja ovat poissa näkyvistä. 

Jokainen joutuu tekemään kipeitä päätöksiä, fengshuin nimissä ja ilman, siitä mitä lopulta poistaa ja mitä säilyttää ja missä. Kaikilla meistä on jossain varasto, kaappi tai tavaraa, joka ei ole kivaa, mutta joka vaan täytyy käytännön syistä säilyttää. En ole vielä keksinyt pomminvarmaa systeemiä esimerkiksi sairaskertomusten ja ikävien dokumenttien sijoitteluun, mutta jokainen voi valita oman näkökantansa asioihin. Minä olen päättänyt, että lääkkeet ja kaikki sairastamiseen liittyvät materiaalit edustavat nyt terveyttä ja tahdonvoimaa. Siksi ehkä onkin sopivaa, että ne sijaitsevat idän terveysalueella, sillä fengshuissa itä edustaa perheen ja terveyden lisäksi eilistä ja menneisyyttä. Sinne jäivät eilisen kivut ja ongelmat, tänään on uusi päivä!

Tässä idän lääkekaappikätköni sekä taulujen kehystysprojekti. Pientä lasisäröä ei kasvin takaa näy. Tämä kaapin päällä oleva rehu on muuten joulun hyasinttien jäämistöä.