Köyhän keittiön ritari

Vilkaisin juuri jääkaappia ja se näytti takaseinään asti hyvin aukealta ja avaralta. Ei, en ole konmarittanut sen sisältöä, vaan syönyt kaiken mitä sieltä löytyy ja lykännyt kauppareissua. Niin kauan kuin pakastimessa on jäätelöä, me pärjätään vielä huomiseen.

Ruoan nyhjäiseminen tyhjästä, kun kaapit ammottavat tyhjyyttään on taitolaji. Etelä-Italiasta kotoisin oleva anoppini osaa tuon taidon hyvin. Tarvitaan vain perunaa tai pastaa, sipulia, oliiviöljyä (aina) ja siinä se melkein onkin, cucina povera, eli köyhän keittiön ruokaa. Yksinkertaisista aineksista tulee toki yksinkertaisen makuista sapuskaa, mutta päällimmäisenä maistuu kiitollisuus. Taas saimme syödäksemme eikä tarvinnut käydä edes kaupassa. Aamen!

Mutta sekin vaatii edes jotain perusaineita. Meiltä löytyy ainakin mausteita, valkosipulia ja mysliä. Sekä veriryhmädieetin mukainen avaamaton paketti hirssiä, joka on vain vuoden myöhässä parasta ennen -päiväyksestään. En sitten koskaan keksinyt miten sitä pitäisi syödä, mutta joku päivä pian ehkä keksin. Älkää vaan kertoko muille fengshui-konsulteille!

Näin hyvinsyöneen näköiseksi touhuan keittiössä hämmästyttävän vähän. Tai enimmäkseen olen keittiössä juomassa aamukahveja ja kirjoittamassa tekstejä. Pitäisi oikeastaan erikseen olla aamukahvin ja luovan kirjoittamisen tila, jossa aivosolut yksi kerrallaan aktivoituvat juuri jauhettujen kahvipapujen tuoksusta, ja erikseen paistokäryjä ilmoilleen päästävä, tiukan actionin kokkauskeittiö. Tiski-show on vielä asia erikseen. Miksi ei ole keksitty itsestään puhdistuvaa keittiötä?

Siksi en varmaan jaksa innostua monimutkaisista ruoanvalmisteluista, ellei kyse sitten ole jonkun kakun tai jälkiruoan teosta. Mmm, mokkapaloja, tai rrr-raparperipiirakkaa. Siihen kyllä riittää innostusta! Tekemäni Runebergin tortut ovat niin hyviä, että niitä söisi vuoden ympäri. Ehkä minut onkin tehty vain juhlia varten –  ja juhlasyömisiä ja -juomisia varten. Arkiruoka, ja sen ruoan laittaminen joka päivä, päivästä toiseen, on niin... arkista ja aikaa vievää! 

Nappaan mieluummin jotain nopeaa. Nälkäkin tulee yleensä varoittamatta ja vasta sitten mietin, että mitä tänään syötäisiin. Ei siinä vaiheessa voi ruveta kaivamaan reseptejä esille ja suunnittelemaan kaupassa käyntiä. Ruokalistan viikottainen etukäteissuunnittelukaan ei oikein ole hätäisen ja hetkessä elävän Lohikäärmeen juttu. Miten voin tänään tietää, mitä haluan ylihuomenna syödä!

Kokkailuni on siis hiukan köyhän puoleista, mutta niinhän sitä sanotaan, että kotitalousopettajan lapsella ei ole kattiloita. No, hiukan ehkä liioittelen. Kyllä minulla kaikkia keittiövälineitä on, en vain käytä niitä useinkaan.

Meillä muuten meneekin niin, että italialainen mieheni tekee äärettömän hyvää suomalaista perunalaatikkoa ja minä taas teen lasagnea ja pitsaa, yleensä kyllä nakkipitsaa, johon tulee ketsuppia pohjalle. Nam. Ei menisi kyllä läpi oikealle italialaiselle, joka on tottunut alkuperämaan versioon ja hyväksyy vain sen, mutta koti-Suomessa syödäänkin kotipitsaa. Ananaksilla ja muilla höysteillä. Italialaiset vihaavat ananasta pitsassa, olen saanut huomata. Suomalaiset kun eivät 80-luvulla syöneet tarpeeksi hedelmiä, niin niitä keksittiin ripotella pitsan päälle. Kinkku-sinihomejuusto-ananas-pitsan veroista ei Suomessa olekaan!

Mitä sitten söin tänään, jos kerta tilanne oli kriittinen ja nälkä päällä? No, onneksi löytyi yksi purkki tonnikalaa, paketti ruskeaa riisiä sekä salaattiainekset. Sitä jäi vielä ylikin, joten huominen on pelastettu. Mutta kun jäätelö tänä iltana loppuu, niin sitten on kyllä jo kauppareissun paikka!


Kirjoittajamme on kulinaristi, joka arvostaa etenkin muiden tekemiä ruokia. Hänen instagram-tilinsä on täynnä kuvia ruoista, joista juuri mikään ei ole itsetehtyä. Kaikista käytetyin hashtag on #dolcevita, sillä jollainhan nuo kilot on täytynyt kartuttaa!

#köyhänkeittiönritari #herkuttelu #jäätelö #nam #ensanoei #saakolisää #toobusytocook #elämännälkä 

Köyhän keittiön ritarittaren keittokurssi, eli perusasioiden äärellä: 

• Salaatti on nopea ja helppo valmistaa, niin ei kulu liikaa aikaa keittiössä säätämiseen.

• Pitsa maistuu hyvältä, nakilla tai ilman.

• Mutakakku suoraan pakastimesta, pursotettavaa kermavaahtoa ja voi lá, valmista tuli!

• Syöminen ja nautiskelu on tärkeää, mutta kun kokkaamiseen ei kulu turhaan aikaa, sitä jää tärkeämmillekin asioille. Kuten vaikka fengshuille. Hmm, pitäisiköhän taas vaihtaa taulujen paikkoja?... Siihen on aina aikaa!

Kahden maan tapoja ja kansalaisia

Vaihtelu virkistää ja sitä on yleensä tarjolla kun seilataan kahden maan kansalaisen parisuhteessa. Se, mitä itse pitää normaalina, onkin toisessa maassa outoa. Otetaan suurennuslasi käteen ja tutkitaan vähän suomalaisen ja italialaisen mentaliteetin, perheen, kommunikoinnin ja asumisen eroja.

Juuri eilen juttelin italialaisen perheen tiiviistä kanssakäymisestä. Suomalainen tuttavani sanoi, että hän ei voisi sisaruksistaan asua kuin yhden kanssa edes samassa kaupungissa ja sekin on välillä vähän liikaa. Tätä suomalaisten itsenäisyyttä ja oman tilan kaipuuta on turha edes selittää italialaiselle, joka mielellään asuu sukunsa ja perheensä lähellä ja soittelee näiden kanssa päivittäin. 

Kyse on varmasti sekä tottumuksesta että olosuhteiden pakosta: monella saapasmaan kansalaisella ei yksinkertaisesti ole varaa asua yksin, vaan vanhempien hoteissa. Kommunikointikanavat täytyy silloin pitää auki, jotta kaikki tietävät missä mennään eikä kukaan sooloile. Suomessa sooloilu taas on hyve, elinehto sekä henkinen tehdasasetus. Jos vaimo ei ole valmiina tunnin sisällä siitä, kun mies keksii lähteä mökille, lähtee mies tietenkin yksin matkaan. Ja tämä on tositarina elävästä elämästä. Se, että olemme maailman johtavia viestintämaita on ihmeellisessä ristiriidassa sen kanssa, ettemme välillä osaa ollenkaan kommunikoida!

Siinä missä mieheni juttelee äitinsä kanssa lähes päivittäin, aiheena yleensä ruoka, sää ja byrokraattiset laskunmaksukiemurat, niin itse olen yhteydessä omaan äitiini n. 1-2 viikon välein. Enempään ei ole tarvetta, "soitellaan taas kun on asiaa" tai "eipä tässä nyt muuta asiaa tällä kertaa ole". Pelkän seuran vuoksi harvoin turistaan tai omien syömisten selostamisen vuoksi. Suomalaiset puhuvat vasta kun on polttava tarve kysyä jotain tai säännöllisin väliajoin kohteliaisuussyistä. Kyllähän siinä hermostuisi, jos äiti soittelisi perään joka päivä, kuten hän itsekin totesi.

Lähes parikymmentä vuotta sivusta seuranneena voin myös todeta, että pankkiasiat, laskunmaksaminen ja muu byrokratia aiheuttaa italialaisille paljon tarvetta kommunikointiin. Tietyt maksut täytyy käydä henkilökohtaisesti maksamassa Postissa (ei pankissa), samoin osa eläkeläisistä jonottaa ihan fyysisesti Postin kassalle pääsyä nostaakseen eläkkeensä käteisenä kuukauden ensimmäisenä päivänä. Ihan ufoa touhua. Se paljonko veroja pitää maksaa, milloin ja millä tavalla tuntuu olevan myös arpapeliä. Monilla italialaisilla onkin oma commercialista, joka hoitaa perheen kirjanpidon, kertoo paljonko veroja pitää maksaa ja miten kannattaisi menetellä. Laskujen suoraveloitus, valmiiksi täytetty veroehdotus ja veronpalautukset suoraan omalle tilille? Hah! Vain Suomessa (ja varmaan joissain muissakin sivistyneissä maissa).

Jos vielä maksuliikenteestä hetken puhutaan, niin Italiassa netin käyttö on kallista. Rajatonta nettiyhteyttä ei ole juuri kenelläkään ja jos megabaitit menevät vähänkin sallitun rajan yli, alkaa mittari raksuttaa. Välillä voikin tulla yllättäviä laskuja, kun erehtyy katsomaan jonkun videonpätkän väärään kellonaikaan tai kuuntelee musiikkia netissä. Täältä Suomesta käsin on niin helppo luulla, että muualla maailmassa asiat hoituvat yhtä helposti ja vaivattomasti kuin täällä! Puhelinfirmat ovat pahimpia huijareita, joista ei tahdo päästä eroon kerran liittymän avattuaan. Valelaskuja tipahtelee postiluukusta, mikä saa normaalinkin kansalaisen miettimään pommiattentaattia huijausfirmoja kohtaan. Ylipäätään Italiassa täytyy todella tarkkaan harkita mihin paperiin ja sopimukseen nimensä laittaa, sillä ehdot ovat harvoin sellaiset kuin kuvittelit ja eroon pääseminen on työn ja tuskan takana. Suomalainen rehellisyys ja luottamus tuntuu silloin hyvin arvokkaalta.

60 miljoonan asukkaan maassa myös asumisjärjestelyt poikkeavat pohjoisista. Muistan äidin sanoneen minulle lapsena, kun manguin omaan huoneeseeni uutta sisustusta ja huonekaluja, että aikuisena voin sisustaa omassa kodissa niin paljon kuin lystään (eli ei tipu). Nuori suomalainen teini ei maltakaan odottaa omaan kotiin muuttamista, oli se sitten kimppakämppä, soluasunto tai muu vastaava. Meihin on iskostettu, että omillaan pitää pärjätä mahdollisimman varhaisesta lähtien eikä jäädä äidin helmoihin roikkumaan. Mitä tekee italialainen? Odottaa sen oikean löytymistä ja naimisiinmenoa ja vasta sitten muuttaa lapsuudenkodistaan pois. Ja jos sattuisi käymään kehnommin ja tulee avioero, niin lapsi muuttaa ensi hädän iskiessä takaisin vanhempiensa luo. Tämä on aivan normaalia, sillä kuka kallista asuntoa nyt yksin pystyisi maksamaan. Perhe on lisäksi aina valmiina auttamaan ja joskus jopa helpottunut, että lapset löytyvät oman kodin katon alta. Sisiliassa ja Etelä-Italiassa tämä on vielä tiukempaa yhteiseloa ja lapsia saatetaan jopa estää lähtemästä kotoa tai kotikaupungista pois. Perheen kun täytyy pitää yhtä!

Tiedän myös tapauksen, jossa n. 40-50-vuotias poikamies asui toisessa kaupungissa töiden vuoksi ja matkusti joka viikonloppu äitinsä luo pyykkikassi mukanaan. Vuokra-asunnossa oli toki keittiö ja pyykinpesukone, mutta viikonlopun jälkeen mies matkasi takaisin poikamiesboksiinsa puhtaat pyykit kassissa ja pakasterasiat täynnä mamman kokkaamaa ruokaa. Näin siis Italiassa. Kysyn vaan, onko syy helpolla pääsevien poikamiesten, vai kenties äitien, jotka pitävät kaiken kotitaloustaidon omissa hyppysissään ja passaavat aikuisia lapsiaan hautaan asti? Suomalaisetkin äidit osaavat olla auttavaisia, mutta jossain tulee raja vastaan. Pesepä itse omat kalsarisi, tuossa on pyykkikoneen ohjekirja.

Italiassa ollaan oltu erittäin kiinnostuneita aina, kun olen kertonut, että Suomessa opiskellaan kotitaloutta eli kodinhuoltoa, siivousta ja kokkausta ihan peruskoulussa asti. Samoin jouduin suhteemme alkuaikoina välillä huomauttamaan, että pyykit eivät kulje itsestään pyykkikoriin ja muutu puhtaiksi tai että tiskit ja keittiöntasot eivät itsestään puhdistu, kun äiti ei ole täällä niitä hoitamassa.

Vaikka Italia onkin mainio paikka lomanviettoon ja irtiottoon arjesta, niin Suomessa minut valtaa toisenlainen vapaudentunne. Aah, voin tehdä mitä ja miten haluan! Koko koti omassa hallussa eikä tarvetta neuvotella miten, milloin ja kenen kanssa kukin asia hoidetaan. Sillä supersosiaalisuutta ja yhteistaloutta kädenvääntöineen ei pitkään jaksa. Yksinolo on joskus parasta balsamia, jotta kuulee omat ajatuksensa. Italiassa saatetaan silloin luulla, että sinulla on jokin ongelma kun haluat vetäytyä seurasta. Ihanaa, kun olemme kaikki vihdoin yhdessä, kuuluukin usein anopin suusta. Hetken sitä ihanuutta jaksaakin, kunnes alkaa reviiri tuntua liian tukalalta. Suomalaisessa kun asuu sisällä pieni eräjorma, jonka täytyy päästä välillä mittailemaan maita ja mantuja yksin, ihan vaan mielenterveyden vuoksi. Tämän olemme kehittäneet omaksi taiteenlajikseen ja kansanluonteeksi asti.

Asiat, jotka näen kirkkaammin Suomeen palattuani ovat edelleen ne samat kuin aina ennenkin. Iloitsen kirjastosta, saunasta, luonnon puhtaudesta ja läheisyydestä kaupungissakin sekä rauhallisesta pikkukylätunnelmasta. Asuntojen tiiviydestä ja lämmityksestä sekä asuntoyhtiöiden hyvästä hoidosta (oma talonmies yhtiömme pihapiirissä on ihan parasta!). Sen sijaan en pidä siitä, että Suomessa usein jäädään tuijottelemaan joukosta erottuvia tai oudosti käyttäytyviä. Täällä vaatii pokkaa olla erilainen ja massasta vähänkin poikkeava. Italiassa populaation sekaan mahtuu ne oudommatkin tyypit, eikä juuri mikään hätkähdytä. Se on taas omanlaistaan vapaudentunnetta.

Minun näkemykseni Italian ja Suomen eroista saattaa poiketa paljonkin mieheni ja muiden italialaisten näkövinkkelistä. Harva dissaa omaa maataan, sillä kotimaa on sydämissämme kuitenkin se lintukoto, jonne vaisto kuljettaa tuhansienkin kilometrien taa. Kaikessa hyvässä ja pahassa, sykimme synnyinmaamme kanssa samaa energiaa ja ymmärrystä.

Kuten italialainen sarjakuvakin sen sanoo, il posto ideale non c'e, eli täydellistä paikkaa ei ole olemassakaan. Ei Italiassa eikä Suomessa. Mutta lasi on aina puoliksi täynnä, kun nämä kaksi maata ja elämäntyyliä voi yhdistää. Onko kyseessä sitten prosecco-lasillinen vai kotikaljatuoppi, on makukysymys. Molemmat maistuvat hyvältä vuorotellen!

Lasi on puoliksi täynnä,
kun saa maistaa molempien maiden makuja ja maisemia.

Onni on hetki omaa rauhaa. Niin se vaan on, että kaltaiseni Vesimies kaipaa omien polkujen kulkemista, olivat ne polut sitten Italiassa tai Suomessa.

Vaurautta vai saituutta

Fengshui yhdistetään usein vaurauteen ja sen melkein fanaattiseen tavoittelemiseen, vaikka vauraus on vain yksi fengshuin koskettama osa-alue muun elämään kuuluvan hyvinvoinnin ohella. Se on ihmisten mielissä melkein kuin pajatso: kun tästä napista painaa tarpeeksi kauan, niin alkaa kyllä kilistä laariin kolikoita. Ennemmin tai myöhemmin. Kunhan et tule peliriippuvaiseksi ja menetä omaisuuttasi sitä ennen.

Olen alkanut viime aikoina ajatella, että raha on mielentila. Jos pelkäät, tuskailet ja hikoilet veloissasi, kierre alaspäin on alkanut. Jos säilytät mielenrauhasi ja suhtaudut rahaan kuin äkkinäiseen sateenkaareen taivaalla, näetkin sen odotettua useammin. Hedelmäpelin sijaan olen alkanut leikkiä Rhonda Byrnen Secret to Money -sovelluksella ja jättää raha-asiat ja niiden hoitamisen taivaallisen leikkimielen haltuun. Tähtään tosissani tulopuolelle, mutta en ota sitä liian vakavasti. Sama fengshuissa: kokeilen ja komplaan, että mistä narusta irtoaa jackpot. Jos se ei ole aineellista hyvää, vaan pelkkää henkistä hyvinvointia, olen enemmän kuin tyytyväinen. Sillä fengshuissa vaurausnurkka ja siihen liitettävä ilmansuunta kaakko voi tarkoittaa kaikenlaista runsautta ja hyvinvointia, myös muutakin kuin suoranaista rahaa. Se on kuin hobittien täysi ruokakaappi, josta saa massunsa täyteen ja pitoihin riittää pöydät koreaksi vielä koko talven läpi.

Sain kuitenkin aivan toisenlaisen näkemyksen raha-asioihin käydessäni maakuntamatkoilla kotiseuduilla. Jos laihialaisia on naureskeltu ja kyykytetty pihiydestä, niin voin kyllä kertoa, että löytyy sitä saituutta Savostakin. Tästä kirjoituksesta saat siihen hyvän kahisevan näppituntuman.

Sukulaismökillä Savon sydänmailla intouduimme puhumaan ihmisten suhtautumisesta rahaan ja vaurauteen, tavaraan ja autuuteen. Oikeastaan kaikki lähti ravuista. Nyt kun ravustuskausi lähestyy, niin sanoin, että en ole vielä koskaan rapujuhliin päässyt, mutta kuullut, että ovat niin kalliita, että juhlakutsuun voisi merkitä OPM:n sijaan ORM (= omat ravut mukaan). Joo ei meillä mitään rapujuhlia pidetä, rapulajuhlia kylläkin. Siinä kun toiset parantelivat rapulaansa, niin aloimme tarinoimaan säästäväisistä tutuista ja tutun tutuista. Heittäydynkin nyt nimiä mainitsematta ja juoruissa säästelemättä tarkastelemaan vaurauden ja saituuden ohutta rajapyykkiä. Heitänpä sekaan omankin saituuden kohteeni, bongaatko sen joukosta?

Olipa kerran pariskunta, joka päätti alkaa säästää omistusasuntoa varten ja elää niukasti, jotta rahaa jää säästötilille. Pikkuhiljaa sisäisen kassakoneen kilinä alkoi voimistua hukuttaen alleen muut ajatukset. Ystävät alkoivat hermostua, sillä porukan yhteiset ravintolaillalliset vaihtuivat kelmusämpylään, terassikahvilan cafe au laitit vaihtuivat euron sumppiin kauppahallissa. On se kyllä kallista, on kommentti melkein kaikkeen. Nyt lähipiiri epäilee, että pariskunnan toinen osapuoli ei enää tokene säästäväisestä elämäntavastaan, vaan saattaa olla, ettei raaski edes pistää kasaan kertyneitä rahoja kiinni asuntoon, kun ne ovat kyllä niin kalliita. Toinen osapuoli sen sijaan haaveilee jo mittatilauspuvuista, joten toivoa on, että edes toinen heistä selviytyy säästökuurista entiselleen. 

Olipa kerran hääpari, joka halusi pitää isot häät mutta säästää juhlapäivänään kaikesta. Ei tullut pitopalvelua, ei musiikkia, ei ohjelmaa tai esityksiä, ei häiden organisoijaa, ei juhlapaikan koristeita, eipä juuri mitään. Häävieraat joutuivat itse lämmittelemään ruokiaan keittiön puolella ja pyörittelemään peukaloitaan, kun mitään ohjelmaa ei ollut. Tilassa kaikui jäätävä hiljaisuus ja lasten itku ja kiljunta (meillä mitään lasten leikkipaikkaa ole...). Ainoa mitä oli tarjolla, oli laatikkoviinit. Morsiamen isän mielestä niitäkään ei olisi saanut juoda enää ruokailun jälkeen. Leukani oli tässä vaiheessa loksahtanut niin alas, että sain sen vaivoin roudattua ylös. Miksi edes mennä naimisiin, jos raha tai sen puute on päällimmäisenä asialistalla? Yllättävää kyllä, pariskunta on sittemmin eronnut.

Olipa kerran elämänsä ehtoopuolta elävä mummo, jolle tuotiin kauppaostokset aina kotiin. Kerran hän kyseli, että ovatkohan ne viinirypäleet kamalan kalliita, että voisikohan niitä ostaa kun tekee mieli. Vaan taitavat nuo kyllä olla aika tyyriitä, että ei kai sitten voi. Mummon kuoltua kävi ilmi, että tilillä oli rahaa useita satoja tuhansia. Eikä niitä mummonmarkkoja, vaan oikeita ehtoisia euroja. Mutta nuo kaukomaiden rapsakat rypäleet, niihin ei ollut oikein varaa. Kuivalla käntyllä on sinun elämäsi pärjättävän.

Olipa kerran vuokranantaja, joka omisti kolme vuokra-asuntoa keskeiseltä paikalta kaupungista. Töiden jälkeen vuokranantaja käytti kaiken vapaa-aikansa keräämällä pulloja ja jakamalla mainoksia ja näin tekivät myös muut perheenjäsenet. Kun johonkin vuokra-asunnoista tuli jotain vikaa, alkoi tuskanhiki kertyä otsalle. Ai ei piippu vedä, mutta juurihan se nuohottiin seitsemän vuotta sitten. Ai pitäisi järjestää jätteiden keräyspiste, mutta eihän meiltä kerry juuri mitään, kun eletään niin niukasti. Ai pitää kutsua putkimies, no se tulee kyllä kalliiksi. Putkimiestä ei koskaan kutsuttu, mutta vesivahinko tuli kyllä kutsumattakin. Ai että, se kävi kalliiksi se. Tarvitsetko muuten poismuuttaessasi noita huonekaluja, vai voisitko jättää ne tänne asuntoon?

Olipa kerran varakas metsänomistaja, joka säilytti kaikki viili- ja jogurttipurkit, kuten talossa oli aina ollut tapana. Niistä oli kätevä tarjota vieraille viiniä.

Olipa kerran sarjayrittäjä, joka ei osannut luopua kelvollisesta ja myyntikuntoisesta tavarasta. Tämänhän voi aina korjata! Oikea ostaja sopivanpaksuisen lompakon kera voi milloin tahansa osua kohdalle, jolloin hintaa hilataan ylöspäin. Koska mitään ei koskaan heitetty pois, oli jätemaksujakaan turha maksaa. Roskapussit pinottiin auton takaluukkuun, usein sinne unohtuen. Ei pieni hajuhaitta mitään merkitse, ajattele mikä säästö kun ei mene turhaan jätemaksuja! Auton huoltokin on ihan ylimainostettua, ai nyt moottori savuaa ja joku hihna taisi napsahtaa... Ja ehei, noita hiirenpaskomia tuolinpäällisiä ei kyllä heitetä pois. Hyvinhän se sohvakin on tuossa ulkona yhden talven säilynyt.

Olipa kerran säästäväisyys kunniassaan ja pakettikuoret, lahjanarut ja -paperit sekä leimaamattomat postimerkit otettiin jatkokäyttöä varten talteen. Siinä säästää pitkän pennin kun voi ottaa vain muutaman kerran käytetyn pakettikuoren taas esille ja liimailla kuoreen melkein tuliterän postimerkin. Ai Postin alasajo? No välillä tulee tahattomia uhreja, ei sille mitään mahda.

Olipa kerran köyhä lapsuus ja tavarat tiukassa. Koko aikuiselämä meni maallista mammonaa haaliessa ja varastojen täyttyessä. Lopulta alkoi lähipiirin pinna kiristyä ja ihmissuhteet kärsiä. Mutta tavarat, ne on ja pysyy. Ehkä vähän ummehtuu, mallit muuttuu ja vanhentuu, mutta jotain konkreettista on tässä elämässä saatu aikaan. Isoja kasoja. Wau.

Milloin säästäväisyys menee överiksi? Voiko saituuteen sairastua? Tuleeko rahojaan ja tavaroitaan rakastavasta ihmisestä kuin Roope Ankka, joka istuu massinsa päällä ja ärhentelee muut ihmiset pois. Hus! Tämä on minun! Pysy poissa! Se ainakin on varmaa, että sosiaaliset suhteet kärsivät, kun sisäinen kassakone räknää koko ajan. Kumpi on arvokkaampaa, ihminen ja kanssakäyminen toisten kanssa vai kolikko, seteli, osake ja kiinteistö? Kun käytät fengshuita siellä kotona ja mietit vaurautta (pakko saada rahaa), niin tarkistathan, että myös muut asiat ovat kunnossa. Kun henkinen vauraus on herätelty liekkiin ja näkee asiat myös omaa pennikukkaroa pidemmälle, voi elämän todellinen rikkaus yllättää.

Yltäkylläistä elokuun sadonkorjuujuhlaa! Älä silti istu yksin kaikkien käpyjen päällä. Jaettu saalis maistuu makeammalta.

Minulle rikkautta ovat viime aikoina olleet luonnon valoshowt, jo unohtumaan päässeet lapsuusmuistot, yllättävät artisti-kohtaamiset (kuvassa Reino Nordinin jalat ilmaiskeikalla) ja kiireettömät aamukahvit Miss Piggy -mukista. Aah, tämä se on elämää! 

Tavararakkaus

Viime aikoina on ollut niin paljon ajateltavaa ja prosessoitavaa, että on mennyt aamuyön tuntejakin ajatusten järjestelemiseen ja lajittelemiseen (ja unet siihen päälle). Siitä yleensä tietää, että ollaan stressin puolella. Ajatuksia on virrannut siihen tahtiin, että on kuin spiidiä olisi vetänyt ja ajaa formulaa pään sisällä - mutta rata ei mahdu kuin tiukalle ympyrälle. Myös tavaroita on virrannut silmieni edessä sellainen määrä, että päätä on alkanut usein kivistää. Liikaa visuaalisia ärsykkeitä, muista ärsytyksistä puhumattakaan. Olen nimittäin ollut roudaamassa, lajittelemassa ja pelastamassa lähipiirin tavaroita. Mielelläni olisin niitä myös pois heittänyt. Rakkaus tavaroihin on tiukassa.

Tämä kaikki sai minut miettimään verenperintöä ja sukurasitteita. Äitini on kertonut, että hänen äitinsä vielä sairasvuoteellaankin pyysi oikaisemaan maton hapsut, kun ei itse siihen enää kyennyt. Äitini on kova järjestyksen ihminen ja siivoaminen on olennainen osa normaalia elämää. Kuka sitä nyt sotkussa voi elää. Välillä siivotaan myös muiden luona. Siis sellaisten ihmisten, jotka eivät omista ongelmistaan johtuen siihen oikein kykene. Äitini onkin siis varsinainen auttava samarialainen, joka tekee voimiensa mukaan ja välillä niiden ylikin "pelastustoimintaa", eli pelastaa kotia näkyviin pölykasojen ja tiskivuorien alta.

Itse olin pienenä tarkka tavaroistani. Järjestelin niitä ja tiesin missä kaikki oli (tiedän edelleen missä kaikki omat ja mieheni tavarat ovat, kun ne ovat muka häviksissä). Siihen aikaan lahjat olivat iso juttu eikä tavaroita todellakaan pursunnut kaappien täydeltä. Jossain vaiheessa otteeni hieman herposi, enkä ole koskaan ollut viikkosiivouksen noudattaja, mutta jos annan sotkun kasautua, tarvitsen siivouspäivän ennen kuin pystyn tekemään mitään luovuutta vaativaa toimintaa. Kun paikat on ojennuksessa, se edistää selkeää ajattelua ja suunnittelua. Siksi saatan alkaa pestä pyykkiä, järjestellä olohuoneen tavaroita ja pyyhkiä pölyjä, kun jokin dedis tai suurta keskittymistä vaativa juttu painaa päälle. Tärkein siis ensin, eli järjestys joka kumuloituu ja heijastuu sitten muihin tekemisiin. Kaverit sanovat, että meillä on aina kuulemma niin siistiä. En koskaan päästä vieraita kotiin, jollen ole siivonnut raivokkaasti sitä ennen. Ei täällä ihan lattioilta voi syödä, mutta kasat on ojennuksessa. Juuri tiskasin viikon tiskit, kun täällä yksin pyörin eikä kukaan ole katsomassa.

Isäni on joskus hermostunut, kun äidin pitää koko ajan olla siivoamassa. Nyt näen asian harvinaisen kirkkaasti: äidin on pitänyt järjestellä ajatuksiaan ja pitää asiat edes jollain lailla kontrollissa ottamalla imuri käteen, tamppaamalla mattoja ja käyttämällä moppia. Ikkunanpesu on klassikko, jota ei voi skipata vaikka olisi vähän huonovointinen. Jos mitään muuta ei saa järjestykseen, niin kodin saa aina. Se luo turvallisuutta ja oman pienen reviirin, jossa asiat eivät kaadu päälle. Maailma romahtakoon jossain muualla.

Olen seurannut sivusta myös toisenlaista sukurasitetta, useampaankin otteeseen, eri suvuissa. Lapsuudessa ja nuoruudessa on ollut niin köyhää, että kaikki on otettu talteen, mikä on irronnut. Ollaan oltu tehokkaita marttoja ja säästäväisiä irmoja. Vaikka sukupolvi toisensa jälkeen on päässyt hyvinvointiyhteiskunnan makuun, tavarasta pidetään silti tiukasti kiinni. Vaikka se olisi rikki ja homeessa, sitä voi vielä käyttää ja korjata (olen joskus itsekin raaputellut hometta paahtoleivästä pois ja syönyt kelvolliset osat, mutta ehkä tässä on kyse jostain vähän muusta). Tuntuu kuin olisi tulikiven katkuinen perisynti heittää mitään pois ja Pietari käännyttää heti taivaan porteilla kaikki ne, jotka ovat tällaiseen sortuneet. Kun isoäiti on ajatellut niin, sitten oma äiti ja ehkä muutkin sukuhaarat, niin onko mikään ihme, että tämä tavarakatastrofi periytyy ja kasvaa vuosi vuodelta. 

Kun joudut hamstraajien kanssa tekemisiin, on laitettava kovat piippuun. Mikään puhe ei auta, vaan on otettava fengshui-tai'at käyttöön. Kaikki tavara on vielä hyvää, vaikka olisi maannut kymmenen vuotta ulkona avokatoksessa. Ja on oikeastaan ihan sama, onko se 10 vuotta, kuukautta tai viikkoa - ulkona tai kosteissa sisätiloissa säilytetty tavara on romahtanut arvossa. Haju tulee kaupan päälle.

Tajusin ihan hiljattain - tyyliin eilen ja tänään - että minä jatkan äitini jalanjäljissä. Kerran tein raivausta hyvää hyvyyttäni viikkotolkulla ystävän luona, joka ei siihen itse pystynyt. Minä taas en pystynyt olemaan puuttumatta asiaan. Tällä hetkellä raivaan taas hullun kiilto silmissä - tai oikeastaan on vähän kyseenalaista, että kumpi osapuoli tässä hullu on... Se joka siivoaa toisen puolesta vai se joka roikkuu tavarassa kiinni ja on sokea sen määrälle. Kai tässä joku kauhun tasapaino on, en ole varma. Mutta en taaskaan kykene olemaan tekemättä mitään, muuten ehkä muserrun henkisen ja fyysisen tavaraähkyn alle. Siksi silmissäni siis vilisee ja päässä piippaa aamuöisin.

En tiedä kumpaan kastiin sinun perheesi kuuluu, mutta huokaan salaa tyytyväisyydestä, että meillä kotona uskalletaan heittää kamaa kierrätykseen ja raivataan tilaa elämiselle. Sillä jos ei nyt, niin milloin? Sitten kun ollaan perintöä jakamassa ja pitää tyhjentää koko huusholli? 

Voiko sitä enää paremmin sanoa? Klassikkoteos Paikat kuntoon fengshuin avulla on kirjoitettu jo kauan ennen kuin Marie Kondo näki päivänvalon.

Oman näköistä joulua

Joulun vietto on alkanut. 10-tuntinen junamatka pohjoiseen on selätetty, ensimmäinen nukuin-kuin-tukki yö vietetty joulunpunaisissa lakanoissa saunapuhtaana ja jouluvatsan venytys herkuilla on aloitettu sekin.

Minun jouluuni kuuluu kunnon talvikelit Kainuussa. Ukin, sittemmin isän hakema oikea kuusi ja äidin tekemät laatikot. Villasukat, jouluverhot ja vuosia vanhat koristeet. Vaikka ennen oli lähes aina -30 astetta pakkasta ja nykyään enää plussan tuntumassa, niin kunpa olisi edes lunta ja valkoinen joulu! Ilman katuvaloja täällä landella on niin pilkkopimeää, että lumi on ihan ehdoton valonlähde. Ja jos pakkasta saadaan, niin sitten tehdään jäälyhtyjä.

Joulu on paluuta lapsuuteen, minun tehtäväni on oikeastaan vaan ilmestyä paikalle. Toki muutama "velvollisuus" painaa minunkin harteillani. Nimittäin pipareiden teko, joulukuusen koristelu ja joululiinojen ja koristeiden ripottelu ympäri huushollia. Yleensä näin helppo nakki ei kyllä minkäänlaista joulustressiä ehdi aiheuttaa. Oman kaupunkikodin joulu on minimalistinen, jokunen kultakillutin siellä täällä ja kyntteliköt. Sillä se oikea joulu on täällä maalla. Muusta en edes tiedä, sillä tämä on 39. joulu näissä maisemissa. En ole kovin innokas kokeilemaan uutta, sikäli kun se koskee joulunviettoa. Menköön kaikki niin kuin aina ennenkin.

Piparitaikina on parhaillaan kellarissa tekeytymässä ja siitä on jo käyty veistämässä muutama makoisa suupala suuhun sulamaan. Piparien teko on jouluun kuuluva perinne, johon liittyy kivoja muistoja. Itse pipareita ei välttämättä kovin montaa ehdi syntyä, sillä taikinan maukkaudesta täytyy varmistautua riittävän monta kertaa.

Joulupuuron onnenmanteli on väistellyt lautastani jo monen monituista vuotta. Se on ehkä aaton jännimpiä hetkiä, kuka sen mantelin oikein saa? Vaikka kuinka yritän taktikoida, vedän lyhyimmän korren.

Koska joulua vietetään niin pienellä porukalla, jouluumme ei kuulu mitään erityistä järjestettyä ohjelmaa tai lahjarunsautta. Ajomatka hautuumaalle hämärän koittaessa, saunominen ja lopulta syömingit perinteisimmän menun mukaan. Kun vatsa pullottaa, on aika siirtyä katsomaan tv:n antia ja jakaa lahjat. Pukki ei ole käynyt enää aikoihin, mutta kummasti lahjoja tupsahtaa silti kuusen alle. Suklaa suussa ja terästetty juoma kädessä voi nauraa hekotella joulukomedioille. Siksi joulun tv-tarjonnalla onkin tärkeä rooli tunnelman tuojana. Jos ohjelmistoon kuuluu laadukasta dickensmaista brittidraamaa, on joulu pelastettu. 

En paljonkaan juokse kaupoissa tai joulutilaisuuksissa ennen joulua, joten en ehdi kyllästyä joululauluihin. Joskus niitä kuulee jopa liian vähän, kun jo heti Tapaninpäivän jälkeen radio siirtyy normaaliohjelmistoon. Soitelkaa nyt niitä lauluja vuoden loppuun asti, etenkin Irwiniä, pikkuoravia, whitechristmassia, Juicen sikaa, Lennonin warisoveria ja Loirin sydämeenijoulunteen. Uudet joululaulut eivät tee minuun mitään vaikutusta, niissä kun yleensä valitetaan, että ei ole lunta, ei ole perhettä, pukkikaan ei löydä perille. Jätetään se ankeus jouluajan ulkopuolelle, jooko.

Se, että jouluna pitäisi satsata ulkoasuun ja uusiin juhlavaatteisiin, on aika vierasta. Eihän täällä ole muita kuin me. Olemmepa joskus syöneet jouluruoat ihan pelkässä pyjamassa mökillä. Joulussa ehkä ihaninta onkin se, että vaikka media puhuu joulustressistä viikkotolkulla, jokainen voi kuitenkin juhlia jouluaan ihan niin kuin itse haluaa. Täydet tällingit ja sukuhopeat 30-henkisessä pitkässä pöydässä, pakomatka ulkomaille tai Lapin erämökkiin, tai sitten sinkkukinkku omassa yksiössä - jokainen tehköön niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Oli kyseessä sitten joulunvietto, fengshui-muutokset tai uuden vuoden lupaukset niin kuuntele ensin itseäsi ja sitten vasta mitä muut sanovat.

Toivotankin kaikille lukijoille oman näköistä joulua ja mahtavaa energiaryöppyä uudelle vuodelle! Tee elämästäsi ja joulustasi juuri sinulle sopiva.

Lienee aika taas kirjoittaa joulupukille...

Toivon maailmanrauhaa, kivoja kemuja ja kahisevia paketteja!

Suomi yin, Italia yang

Minulta on usein kysytty, miksi en ole pakannut laukkujani ja muuttanut Italiaan. Lämmin ilmasto, suussasulava ruoka ja mitkä maisemat, verrattuna siihen pitkään, pimeään ja kylmään talveen, jonka kaikki tunnemme paremmin kuin hyvin ja joka on taas ihan nurkan takana. Ehkä joskus muutankin, kerran sitä jo yritinkin, mutta aika ei ollut kypsä, enkä minäkään (tai siis muutaman kuukauden kuluttua olin hyvinkin kypsä ja pakkasin laukkuni ja tulin takaisin). Sitäpaitsi pelkään paisuvani muodottomaksi tuolla herkkujen maassa.

Toistaiseksi suomalaisuuteni on sitä sorttia, että on mukavaa kun arki toimii kotimaassa totuttuun tapaan ja voin ummistaa osan silmistäni Italian epäkohdille. (Pidän silmät ummessa myös Suomen huonoille puolille, joten taidan tarvita valkoista keppiä.) Toiseen maahan muuttaessa epäkohdat hyökkäävät silmille ja niitä vastaan täytyy jotenkin reagoida.  

Suomeen jäämiseeni on monta syytä, mukavuudenhalu niistä suurimpana, mutta käytänkin tilaisuuden hyväksi ja vertaan Suomea ja Italiaa yinin ja yangin kannalta. Euroopan eri laitojen maat ja niiden asukkaat ja tavat kun ovat monessa suhteessa toistensa vastakohtia.

On helpointa aloittaa itsestäänselvyydestä, eli kylmyydestä ja kuumuudesta, valosta ja pimeästä. Kylmyys ja pimeys on yiniä, valoisuus ja lämpö yangia. Siinä missä Suomen valoisat yöt tasoittavat vaakaa, jottei olla pelkästään yinin puolella, Italian nopeasti pimenevät kuumat fööni-illat sisältävät nekin ripauksen yiniä kaikessa yangimaisuudessaan. Mutta perusasetelma on tietysti se, että Suomen yin-ilmasto jää Italian yang-kelien varjoon. Siksi me olemme tuulipukukansaa ja Italia muodin huipulla, kun kaikkea kaunista ei tarvitse piilottaa toppatakin ja sadehousujen alle.  

Suomi onkin introverttiydessään piiloutuvaa yin-sorttia, kun taas italialainen paistattelee mielellään valokeilassa ja haluaa, että muutkin näkevät hänen yang-valovoimaisuutensa. Eikä ihme, jos iho on kautta vuoden sopivasti ruskettunut ja hiusten leikkuu värjäyksineen maksaa 30 euroa. Sillä hinnalla suomalainen voi lähinnä piilottaa kalmanvaalean ihonsa ja itseleikatun ja -värjätyn tukkansa markettipipon alle. Mutta ei mennä hintavertailuihin sen enempää, sillä 80 sentin tuore suklaa-croissantti saa jo sydämeni itkemään verta enkä ehkä kestä enempää mihin euro riittää -vertailuja. Siinä missä Suomessa kukkaroni sisältö on yin (hiljainen, matala, pieni, vaatimaton), niin Italiassa se yltää rehvakasti korkealle, yangiin asti. 

Seuraavan yin/yang-vastaparin löydämme rannalta. Vaaleat, pohjoiseurooppalaiset auringonpalvojat makaavat rantahiekalla hievahtamatta, meren aaltoja kuunnellen, kuumuuden lamauttamana, kun taas vastakohtana on kilometritolkulla polttavan auringon alla kävelevä tummaihoinen ranta-raybanien kaupittelija. Ensinmainittu viileä ja vaaleaihoinen pohjoisen naisasukki on rantavalasmoodissaan yiniä, jälkimmäinen tumma mies kaikessa aktiivisuudessaan ja yritteliäisyydessään yangin ytimessä. Liike vs. lepo, aktiivisuus vs. passiivisuus, nainen vs. mies, vaalea vs. tumma, rikas vs. köyhä. Rannalla eriarvoisuus korostuu, mutta ilman yin-turistia yang-kaupustelija ei pärjäisi ja ilman kaupustelijaa turisti... niin. Ilman vertauskohdetta todelliseen köyhyyteen ja puurtamiseen turisti ei muistaisi kuinka etuoikeutettu onkaan, kun voi ottaa lennon ja matkata tuhansien kilometrien päähän rantalomalle. Kiitollisuus omasta osasta korostuu ja on muutenkin huomattavan paljon helpompaa auringon alla, varpaat hiekassa. 

Sen lisäksi, että Suomen kesä on aika kesysti yin verrattuna Italian kuumaan ja pitkään yang-aurinkoon, niin sama yin/yang-asetelma pätee sosiaaliseen elämään ja kaupunkien ja kylien katukuvaan. Pikkukaupungin sunnuntai-iltapäivä voi nimittäin olla hyvin erilainen kokemus Euroopan eri laidoilla. Vietin ohikulkumatkalla elokuussa hetken Jyväskylässä sunnuntai-iltapäivänä ja koko kaupunki vaikutti täysin kuolleelta, vaikka keskustassa oli kansainväliset markkinat. Asiakkaita vaan ei näkynyt missään. Ehkä kaikki olivat mökillä?  

Toscanalaiset pikkukaupungit ovat sen sijaan täynnä äksöniä pitkälle iltaan asti. Melkein aina on jotkut markkinat, festivaalit tai muut kokoontumiset. Ja vaikkei tapahtumia olisi, niin aina on hyvä hetki jäätelölle, jäätelöbaarit kun ovat auki klo 23 asti joka ilta. Mummot ja vaarit käyvät syömässä jäätelöä siinä missä lapsetkin. Suomessa kukaan ei ole ulkona iltakävelyllä siihen aikaan, jäätelökiskasta puhumattakaan, vaan hampaat on jo pesty ja peti kutsuu. Arki-iltoina suomalainen kaupunki on hiljainen, elämä on siirtynyt kotiin, kun taas samaan aikaan italialaiset elävät ja näyttäytyvät kaduilla. Ihmekö tuo, kun ulkona tarkenee mukavasti t-hihasillaan suurimman osan vuodesta. Ja ehkäpä viileä jäätelö on tarpeen lämpimässä ilmastossa, kun taas Suomessa tarvitaan jokin kuuma juoma. Yinin ja yangin tasapainoa siinäkin haetaan.

Otetaan puheeksi hiljaisuus. Suomessa voi vielä löytää täydellisen hiljaisuuden, kuuluu korkeintaan tuulen suhinaa puissa. Tämä onkin yksi matkailuvalttikorttimme, sillä japanilaiset eivät ota tätä uskoakseen ja tulevat meidän metsiimme asti kuullakseen - ei mitään. Italiassa hiljaisuuteen liittyy aina jotain pientä taustamelua: liikenteen äänet kaukaisuudessa, kukon riehakas kieunta, päivä- ja yökaskaiden tsikitys, autojen varoitustorvet vuoriston kiemurateillä, meren kohina rannikolla, junan kolina kiskoilla. Suomalainen hiljaisuus on parhaimmillaan täyttä yiniä ja italialainen hiljaisuus on siihen verrattuna aktiivista yangia.

Ja kun ei ole hiljaista italialaiseen tapaan, niin silloin on ÄÄNEKÄSTÄ! Kävin hiljattain paikallisessa BricoIo-rautakaupassa ja koin aikamoisen ilmestyksen. Mikä äänekäs kauppa! Jokaisen hyllyn päässä pälpätti minitelkkari, joka kertoi shopping tv -tyyliin tämän ja tämän tuotteen erinomaisuudesta. Seisoin jonkun aikaa kohdassa, johon kuului noin 10 eri hyllyvälin telkkarit, kaikissa tietysti äänet täysillä ja kovaääninen mies tai nainen vakuuttamassa, että juuri tämä tuote ratkaisee kaikki ongelmasi. Kun käveli muutaman askeleen eteenpäin, kuuli lisää puhuvia telkkareita. 

Alkoi tuntua siltä, että on jossain psykologisessa kokeessa, kuinka nopeasti sekoat täysin ja alat hihitellä hysteerisesti ja syöt kengännauhasi. Toinen vaihtoehto on saada joku aggressiivinen yllätysreaktio, ja motata ensimmäistä vastaantulijaa lättyyn. Olisin filmannut tilanteen, elleivät myyjät olisi pitäneet meitä silmällä, että mitä ne ihmettelee ja pyörittelevät päätään. Varma keino saada asiakkaat juoksemaan kaupasta ulos ostamatta mitään (ainakin suomalaiset asiakkaat). Mietin mikä markkinoinnin mastermind on tällaisen myyntitaktiikan takana. Ehkä kukaan ei ole miettinyt, miltä kuulostaa pienehkö rautakauppa, jossa on noin 50 minitelkkaria auki yhtä aikaa. Mutta täydellinen esimerkki siitä, miten yang Italia parhaimmillaan (=pahimmillaan) voi olla. Äänet eivät päästä hetkeksikään rauhaan. Siksi Suomeen paluu voikin olla suuri rauhan hetki, mutta myös paluu tylsyyteen. Eikö täällä tapahdu mitään? Missä kaikki ihmiset ovat? Onpa muuten hiljaista. Kukaan ei edes puhu. Kotikin on tunnelmaltaan hiljainen, kun siellä ei ole ollut asukkaita.

Suomalainen rauhallinen puhumattomuus on yiniä, italialainen vilkas keskustelu yangia. Joskus tuntuu, että Italiassa puhuminen on todellista taidetta - siinä missä Suomessa mikä tahansa aihe on aika pian loppuunkaluttu, sillä ei yksinkertaisesti ole enää mitään sanottavaa, Italiassa saatetaan puhua yhdestä asiasta tuntikaupalla, etenkin ruoasta. Suomalaisesta ruoasta nyt ei kovin montaa tuntia voi puhua... Ja se on syötykin aika nopeasti, suomalaiset kun ovat käytännönläheistä ja suoritushenkistä porukkaa. Italiassa lounaat ja illalliset sen sijaan saattavat kestää monta tuntia ja myös ruoan määrässä on volyymia. Jos italialainen ruokatunti on lyhyt, se tarkoittaa vain yhtä tuntia. Kun Suomessa on työpaikalla kiire, ruokatunti saattaa yksinkertaisesti jäädä pitämättä. Italiassa tätä varten on keksitty siesta. Nerokasta. Mikään ei ole pyhempää kuin ruokahetki ja ruokalepo.

Niille, jotka eivät ole tottuneet italialaiseen tv-kulttuuriin, saattaa olla shokki nähdä tv-show'ta, joissa on tuutin täydeltä "suoraa huutoa". Onpa joihinkin ohjelmiin ilmeisesti palkattu myös vastarannankiiskiä, eli jotka tahallaan riitelevät toisten kanssa. Suomalaisten sivistynyt tapa odottaa omaa puhevuoroa ja sääntö, että ei saa puhua toisten päälle tuntuu ihan hullulta Italiassa, jossa kaikki puhuvat yhtäaikaa, mutta jossa keskustelussa on silti järkeä ja oma nopeatahtinen kulkunsa. Suomalaiset jäävät epäilemättä ulkomailla muiden puhujien jalkoihin, jos eivät omaksu aivan toisenlaista toimintatapaa. Olenkin Italiassa enemmän äänessä kuin kotimaassa ja aggression ilmaiseminenkin on helpompaa. Ei tarvitse piilottaa ärtyneisyyttään, vaan sen voi heti heittää ilmoille. Eipähän tarvitse pullottaa tunteitaan, kunnes napsahtaa, à la finlandaise.

Tästä pääsemmekin sujuvasti seuraavaan aiheeseen. Suomessa moni nimittäin tuntuu tarvitsevan terapiaa, kun perheen välit ovat etäiset ja ihmisiltä vaaditaan itsenäisyyttä, pärjäämistä omillaan ja tunteiden peittämistä. Italiassa moni tarvitsisi terapiaa, koska perhe ja yhteinen hyvä menee kaiken muun edelle, omat tarpeet ja toiveet jäävät muiden jalkoihin. Perheen tiukka kontrolli ja tiukka, joskus kuristava läheisyys tuntuu tukahduttavalta. Jos haluat vaikkapa muuttaa synnyinpaikkakunnalta muualle opiskelemaan, puhumattakaan jatko-opiskeluista ulkomailla, niin perhe saattaa torpata aikeesi välittömästi ja asiasta ei enää keskustella (tai sitten keskustellaan, mutta ei siihen neutraaliin sävyyn kuin altavastaava haluaisi). Kohtaloksi saattaa jäädä sama kaupunki ja samat mahdollisuudet, sama asunto vanhempien luona. Sillä vanhemmat maksavat yleensä opiskelun ja saattavat näin päättää mitä perheen nuoriso opiskelee. Oma tahto ja sen ilmaiseminen on koetuksella, etenkin mitä etelämmäs Italiassa mennään. Auktoriteetti on edelleen vanhemmilla eivätkä lapset päätä perheen asioita, kuten Suomessa alkaa olla tapana.

Yli-individualistisessa Suomessa sen sijaan teinit lähetetään aikuistumaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa, joko kouluihin tai omat vuokrarahat tienaamaan. Sitä, että joku jäisi kotiin pidemmäksi aikaa, katsotaan kieroon. On ikään kuin pakko lähteä tien päälle, kuin Tenavien Ressu konsanaan, säkki tikun nokassa heiluen. Molemmat ääripäät tuntuvat aika... äärimmäisiltä. Mutta yhteiskunta ja sen säännöt muovaavat ihmisiä niin, että suomalaiset teinit eivät kotiin halua jäädä ja Italiassa yhteiskunta taas perustuu sille, että perhe pitää nuorista taloudellisesti huolen ja tukitoimia ei tarvita. Enpä ole kuullut, että Italiassa olisi nuorten asumistukea, vanhemmista puhumattakaan. Ja kun ei ole töitä, millä sen vuokrankaan maksaisit? Yleensä vanhempien luona asuminen avioliittoon asti on taloudellinen välttämättömyys - ja maan tapa, jota ei katsota niin pahalla kuin meillä.

Jo monta kuukautta jatkuneet maanjäristykset Italiassa ovat jälleen yksi esimerkki siitä, miten yang koko maa, perustuksia myöten, on. Yang-energiaa on koko mannerlaatan täydeltä ja siellä täällä on aktiivisuusasteeltaan vaihtelevia tulivuoria. Vakaakallioinen Suomi, jossa maanjäristys on yhtä kaukainen ajatus kuin hellepäivä jouluna, on siltäkin osin järkähtämättömän yin. Väkisinkin tulee mieleen, että niin on luonteemmekin: siinä missä italialaiset kuplivat ja räiskyvät kuin tulivuorensa, suomalaiset eivät hetkahda mistään. Sama pätee politiikkaan: Italian poliittinen show on ihan eri kiehuma-asteella kuin meillä. Mutta koska en seuraa aktiivisesti kummankaan maan politiikan kiemuroita, jätän suosiolla vertailut tähän.

Aivan kuten yhtä ei voi olla olemassa ilman toista, ei yiniä ilman yangia, niin emme ehkä olisi niin jähmeitä ja jäyhiä jos ei olisi vertailukohtana niinkin kuhisevaa maata kuin Italia. Molempia ääripäitä tarvitaan, ainakin minä tarvitsen. Italia saa vereni juoksemaan hieman nopeammin ja saan yin-olemukseeni vähän vauhtia. Ja kuten yinin ja yangin tulisi olla keskenään dynaamisessa harmoniassa, niin myös minä haluaisin molemmista maista parhaat palat. Ei pelkkää hiljaista ja sovinnaista yin-Suomea tai ylitsepursuavaa energiapaukkua yang-Italiaa, vaan tuplaespresso ja kalakukko, molemmat. Silloin ei tarvitsisi miettiä kumpi on parempi, vaan voisi nauttia yinin ja yangin toisiaan täydentävästä symbioosista. 

Toive on heitetty eetteriin, odotan maailmankaikkeuden ratkaisua pulmaani, miten asua puolet vuodesta Italiassa, puolet Suomessa.

Jos asuisin Italiassa, arkiaamut saattaisivat alkaa näin makeasti.

Ilme on iloinen, kun on namia naaman alla. Tai kuten ala-asteen opettaja ikimuistoisesti sanoi, on imeläkuppi leuan alla. No, cappuccino on varsinainen imeläkuppi!

Viimeinen päivä rannalla. Tähän auringon leikkiin laineilla tiivistyy veden ja tulen liitto, kuin yin ja yang, toisiaan täydentäen. 

Hidasta elämää

Olemme pohtineet kumppanini kanssa usein missä haluaisimme asua. Olisiko se puutalo maaseutumaisessa ympäristössä, takkatulen tuoksu, pihasauna? Vai helppoa asumista kerrostalossa kaupungissa, nurkan takana kaikki kaupat ja korttelileipomon houkutukset? On niin vaikea päättää, kun haluaisi molemmat.

Viimeiset yli 10 vuotta olen ollut hautautuneena ns. nukkumalähiöön. Vanhukset ja lapsiperheet viihtyvät täällä hyvin ja minäkin olen ollut hyvin tallessa. Vajaan viiden kilometrin matka kaupunkiin vaan tuntuu joskus aika pitkältä, ei sitä pyörällä montaa kertaa päivässä viitsi edestakaisin ajella, eikä välttämättä bussillakaan. En noin vain "piipahda" kaupungilla, vaan menoni on aina etukäteen suunniteltuja ja aikataulutettuja. Ex tempore -heittäytyminen onkin minulle vähän vaikeaa.

Asun varjoisan metsän vieressä, ensimmäisessä kerroksessa, jonne paistaa aurinko vain kesäisin iltapäivällä muutaman hetken. Varpukasvillisuus, männyt ja saniaiset pitävät kyllä huolen henkisestä kehityksestäni (näin minulle puutarhafengshuin luennolla on kerrottu), mutta onkohan kaikki jo liian yiniä? Kaiken kruunaa se, että koko taloyhtiö sekä oma asuntoni on umpikujan päässä. Voit unohtua tänne koko elämäksi.

Miltä maaseudun kasvatista ja liikennettä karsastavasta tuntuisikaan asua täysin eri ääripäässä? Vauhtikaista, kaupungin syke, joka päivä kaupungilla, energiapyörteessä. Ympärilläsi tapahtuu koko ajan, tiedät missä mennään. Se vasta olisi yangia!

Ihmisissä on sisäänrakennettuna joko enemmän yin- tai yang-luonteenpiirteitä. Elämäntilanne ja työ ratkaisee myös. Jos yang-ihminen on hakeutunut kaupungin keskustaan, on kiireisessä työssä ja harrastaa paljon, olisi ehkä syytä sisustaa koti yinmäiseksi pesäksi, joka sulkee hyörinän kodin ulkopuolelle ja jossa ei ole liikaa visuaalisia ärsykkeitä. Koti voisi olla minimaalinen, jossa ei tarvitse tapahtua mitään. Yin-ihminen taas saattaa helposti jäädä kotiin sohvalle nyhjäämään, jos elämässä ei ole mitään yang-vipinää ja sisustuskin on pelkkää beessiä. 

Kun olin äärimmäisen kiireisessä toimistotyössä, oli ihan luonnollista tuntea halua vetäytyä metsän suojiin ja katsella sängystä kuinka puiden latvat huojuvat. Viikonloppuisin suurin toiveeni oli olla tekemättä mitään ja olla menemättä minnekään.

Olin siis valinnut kämppäni juuri siihen elämäntilanteeseen sopivaksi.

Uudenlaisen elämän houkutteleminen esiin saattaa hyvinkin vaatia uuden asunnon ja ympäristön. En ehkä haluakaan unohtua nukkumalähiöön ja viettää hiljaiselämää. Metsän sijaan haluaisin nähdä auringonpaistetta ja sen nousut ja laskut. Maantasalta haluan korkealle, nähdä minne on tarkoitus kulkea seuraavaksi.

Kodin on tarkoitus tukea asukastaan tämän kulloisessakin elämäntilanteessa. Kun kasvat siitä yli, onkin jo aika lähteä.

Aurinko paistaa sisälle - harvinainen hetki