Koiran vuosi kanveesiin

Sunnuntai-ilta, 3. päivä helmikuuta Koiran vuonna 2019. Viimeisiä viedään, sillä huomenna alkaa Maa-Sian sisäänmarssi ja kiinalainen uudenvuoden juhlinta. Kaikki alkaa taas alusta, tulee toivoa epätoivon tilalle, tulee uusi alku ja tuntematon matka. En tiedä ketään, joka olisi siihen minua valmiimpi.

Minun pitää silti vielä hetki tasata hengitystä, pulssia ja ajatuksia. Maa-Koira veti maton jalkojeni alta, salpasi hengen, aiheutti sanoinkuvaamatonta henkistä tuskaa ja oli muutenkin veemäinen rakkipahanen. Uskokaa, kun sanon, että tätä piskiä en jää kaipaamaan.

Menetin paitsi miehen, myös mielenrauhani, jota olin pitkään ja hartaasti, suorastaan vuosikausia, kerännyt ja kerryttänyt. Sinne se meni sen siliän tien, samasta ovesta ulos, josta mieskin lähti matkoihinsa. Toivonkin, että Maa-Sian vuosi 2019 voisi tuoda minulle tämän arvokkaan lahjan takaisin, antaa taas levollisuutta niin sydämeen kuin mieleen. Mitään muuta en pyydä kuin että minulla olisi hyvä olla. Ei se silti ihan taikaiskusta taida tapahtua, sillä suru istuu tiukasti puserossa. Ihan niin kuin kahdesta ihmisestä ei ihan heti tule yhtä, niin myöskään yhdestä ei ihan heti tule taas kahta, täysin erillistä ihmistä, jos on kauan yhdessä kuljettu vierekkäin, oltu yhtä.

Maa-Koira ei silti varmaan täysin tahallaan purrut minua nilkkaan ja tartuttanut raivotautiaan. Asioiden, ikävienkin, piti tapahtua, jotta elämään voisi tulla jotain aivan uutta. Ja sitä kyllä tulikin. Tutustuin täysin uusiin ihmisiin, aloitin uudet ennalta-aavistamattomat työt, löysin itsestäni sellaisen voimavaran ja sisupussin, että ei voi kuin ihailla, vaikka itse sanonkin. 

Olisi tässä voinut makaamaankin jäädä. Ja sitäkin tein paljon. Olin suorastaan lamaantunut. En edes oikein tiedä miten selvisin tänne asti. Mutta nyt on jotain toivoa, että selviän tästä eteenkinpäin. Ei ehkä aina ole kivaa fiilistä ja kaunista hymyä, vaan välillä naama vääntyy irvistykseen, mutta jokainen päivä auttaa, jos ei unohtamaan, niin hyväksymään. Nyt on näin. Entistä ei enää ole. Muistot ovat sekä kauniita että raskaita kantaa. Anestesiaa ei taida olla tarjolla.

Pahimman hetkellä olen turvautunut musiikkiin. Parhailla onnenhetkillä, joita niitäkin olen kokenut, musiikki on tahdittanut minua yhä ylemmäs. 

Tämä laulu kosketti minua sanoituksellaan, sillä se summaa ajatukseni nyt.

"Kiitos, että satutit minua. En tule unohtamaan sitä.
Sillä nyt olen valmis juoksemaan."

Marco Mengoni: Pronto a correre

Tästä saat ja tästä! Otin mittaa paitsi eroahdistuksesta, henkisestä kivusta, särystä ja vihasta, niin myös itsestäni. Tällä kertaa lyöjä on lyötyä vahvempi.

Kyllä nyt yhdestä nukesta aina selvän tekee, mutta Maa-Koiran kanssa teki tiukkaa viime metreille asti. Nyt se sai viimeisen iskunsa. Tää rakki on kuule lyöty nyt Koirien taivaaseen. Meistä kahdesta minä jatkan vielä!

Jos ihmettelet, mitä olen oikein tekemässä, niin vihaterapiadokumenttia. Minä ja muutama muu saimme näyttää mallinukelle nyrkkiä ja purkaa kehoon kertynyttä vihaa, raivoa ja ahdistusta. Tarinani inspiroi dokumentintekijöitä niin paljon, että jatkoa on luvassa, joko pidemmän dokumentin tai kuunnelman muodossa.

Olen valmis, antaa kaiken tulla. Maa-Sika, näytä parhaat iskusi. Minulla on jo hanskat kädessä.

Heittäytymistä täysillä

Otetaanpa taas esimerkki ihailemistani ihmisistä, jotka eivät valinneet sitä tavanomaista tietä. Nyt kurkistetaan Cosmon tarinaan, ihan kohta.

Joillakin ihmisillä tuntuu olevan paletti kasassa jo pienestä pitäen. Heillä on vahva lapsuudenhaave tulevasta ammatista ja elämäntyylistä ja ikään kuin autopilotti päällä oikeaan suuntaan kulkemista kohti. Sisäsyntyinen navigaattori saattaa heittää välillä vähän metsään, mutta sieltäpä noustaan vahvempana ja viisaampana ja jatketaan matkaa.

Toisilla taas tuntuu olevan koko elämä vähän hakusessa - eikä välillä ihan niin vähänkään. Ei tunnu löytyvän sitä ykkösasiaa, elämän johtotähteä, vaan on kuin silppuri tekisi koko ajan tuhojaan sitä mukaa kun mieleen tulee uusi idea mitä tavoitella ja uusi suunta, jota tutkia. Pätkätyöt ovat asia erikseen, nyt on pikemminkin kyse siitä, ettei edes itse tiedä mitä haluaa tai mitkä ovat omat vahvuudet. Ulkopuoliset ympärillä saattavat sen kyllä nähdä, mutta itse kulkee laput silmillä, joskus läpi elämän, kokeillen yhtä, sitten toista. 

Haluankin kertoa yhden elävän esimerkin siitä, kuinka ihmisellä voi olla selvä suunta elämässä, palava halu tehdä sitä "omaa juttua" ja mennä sen tavoittelussa yli mahdottomilta tuntuvien esteiden. Nämä sankaritarinat kun ovat niin inspiroivia ja antavat toivoa meille taviksille, jotka välillä vähän harhailemme ja kuvittelemme, että vain meillä on hankalaa.

Otetaan siis esimerkki jostain muualta kuin Suomen maasta, jotta voisimme katsoa tapausta hieman objektiivisemmin. Hypätään 60 miljoonan asukkaan Italiaan ja zoomataan Piemonten maakuntaan, Ivrean kaupunkiin. Sieltä nimittäin löytyy oman elämänsä supersankari Cosmo, alias Marco Bianchi. 

Syy, miksi ihailen häntä, ei löydy pelkästään musiikista, italialaisen elektronisen musiikin uudesta aallosta, vaan hänen tarinastaan ja sitkeydestään vaikeuksien edessä. 

Cosmo halusi aina tehdä musiikkia. Tuntikaupalla sämpläystä ja tietokoneen kanssa näpertelyä voi ulkopuolisten silmissä tuntua silkalta ajanhaaskaukselta, mutta kun muusikko tietää mitä tekee ja kokeilee kokeilemasta päästyään eri saundeja, jotta löytää juuri sen oikean, on kyseessä nimenomaan tuo omalle polulleen omistautuminen. 

Mutta mahtaako se unelmien tavoittelu sitten lyödä leiville? Kuten kaikki tiedämme, harva osuu kultasuoneen heti ensi yrittämällä, vaan tie menestykseen voi olla kapea, kivinen ja kuoppainen, eikä sileillä seteleillä päällystetty. Cosmolla, kuten monella muulla, oli perhe, vaimo ja pieniä lapsia ja jostain oli kaivettava rahaa elämiseen. Pakon edessä oli tehtävä uhrauksia ja poikettava siltä omaksi tuntuvalta ammatilliselta uralta, eli niinsanotusti mentävä "oikeisiin töihin", jotta pysyi katto pään päällä.

Cosmosta tuli näin ollen historian opettaja, joka vapaa-ajallaan teki musiikkia, teki öisin dj-keikkoja ja jossain välissä hoiti perheenisän velvollisuuksia. Niin, ja nukkuakin pitäisi. Taloudellisesti teki tiukkaa, kuten silloin kun opettajan palkkaa ei maksettu kolmeen kuukauteen (italialaisia mysteereitä: palkkabudjetista sattui puuttumaan 18 miljoonaa euroa). Silloin edes polkupyörän korjaamiseen ei ollut varaa, rivi joka löytyy eräästä laulusta. 

Pahimman edessä Cosmon oli pakko anella perheeltä ja sukulaisilta rahaa musiikillisen uransa edistämiseen - tai oikeammin, arjesta selviytymiseen. Mikä onni, että ympäriltä löytyi ihmisiä, kuten omat mummot ja ukit, jotka uskoivat vielä joku päivä näkevänsä rahansa ja pistivät kolehdin kiertämään. Paitsi että tilanne jatkui samanlaisena niin kauan, että kukaan lähipiirissä ei enää uskonut läpimurtoon, vähiten ehkä Cosmo itse.

Ei kompromisseja. Cosmo ei jaksanut neuvotella bändin jäsenten kanssa siitä miten soitetaan mikäkin kohta ja päätti lopulta pitää ohjat ainoastaan omissa käsissään. Levy Disordine syntyi yksin, kuulokkeet päässä kotona, oma näkemys mielessä.

Useampikin levy-yhtiö kiinnostui ja Cosmo sai lopulta valita itse millä merkillä levyn julkaisee. Musakriitikot olivat heti myytyjä, puuttui vain ostava yleisö ja taloudellinen läpimurto. Taiteellinen visio toteutui, mutta markkoja ei kertynyt laariin. Cosmo masentui ja haistatteli keskenään turhautumistaan. Kaikki se vaiva ja kiertueet päälle, eikä edes vaivanpalkkaa tai riittävää yleisöä.

Lopulta Cosmo aloitti toisen levynsä teon "demoralizzato, completamente demoralizzato" - eli täysin toivonsa menettäneenä, mutta samaan aikaan laittaen kaikkensa peliin, uskomatta kuitenkaan, että tilanne olennaisesti paranee. Cosmo yksinkertaisesti teki musiikkia, koska se oli ainoa intohimo, jota seurata. Vaimo elätti sillä aikaa perheen.

Ja niin siinä vain kävi, että uskoen omiin kykyihin, omaan suuntaan, kuunnellen sitä sisäistä pakottavaa ääntä, Cosmo sai läpimurtonsa tehtyä. Ja maksoi lainat takaisin isovanhemmilleen. Ja osti uuden paidan. Radiot soittivat L'ultima festaa, levyt myivät, yleisöä tuli keikoille. Alkoi mennä taloudellisesti paremmin ja Cosmo sai jättää menemättä koskaan enää sinne oikeisiin töihin.

Kolmannen levynsä julkaisun jälkeen, vuonna 2018, Cosmo kutsuttiin Vapunpäivän konserttiin yhdeksi pääesiintyjistä. Konsertti on nimeltään Concerto del Primo Maggio ja se televisoidaan Italiassa joka kotiin ja niemennotkoon. Totta puhuen, näin meidän kesken, suurin osa artisteista on aika shaibaa, mutta ne jotka ovat hyviä, ansaitsevat paikkansa auringossa. Kuten Cosmo.

Liekö sitten kohtalon ivaa, että juuri ennen suurelle areenalle pääsyä Cosmon ja hänen dj-kumppaniensa musiikillinen masiina, eli auto täynnä instrumentteja, kauittimia, tietokoneita ja ties mitä elektronisia säätimiä ryöstettiin putipuhtaaksi Rooman yössä? Edessä oli vielä monta tärkeää keikkaa, ei vähiten se keikka jolle minä ja mieheni olimme ostaneet liput! Maanantaina 30.4. oli tuo tärkeä ilta, ja saman päivän aamuna tuli facebookin välityksellä tieto, että Cosmon keikkakamat on yöllä varastettu. Totaalinen disasteri.

Mitä tehdä kun alta viedään koko työkalupakki, kymmenien tuhansien eurojen arvosta instrumentteja, joita tarvitaan äänentoistoon? Miten Cosmo saa nyt keikkansa hoidettua, etenkin sen, joka on Vapunpäivänä Roomassa isolla stadionilla ja näkyy television myötä 60 miljoonalle ihmiselle? Itse en voinut muuta kuin luottaa, että kaikki järjestyy ja lähettää hyviä ajatuksia oikeaan osoitteeseen. 

Kun hätä on suurin, apua on yleensä saatavilla, vaikka tilanne näyttäisi kuinka epätoivoiselta. Sosiaalisen median avulla Cosmo kumppaneineen vetosi yleisöön, muihin muusikoihin, keneen vain, jolla oli soittokamoja lainattavana. Kyseessä ei todellakaan ollut vain parin kitaran ja rumpusetin lainaaminen, vaan astetta massiivisemman kalustuksen haaliminen kasaan alle vuorokaudessa. Ja siinä onnistuttiin. Jopa paikallinen Teosto tuli apuun ja antoi rahaa uusiin kamoihin, ensimmäistä kertaa ikinä.

Klubikeikka Firenzessä myöhästyi lopulta vain tunnilla ja olimme paikan päällä todistamassa kuinka artisti, jolta kaikki vietiin käsistä, nousi lavalle ja veti energisen shown. Varkausepisodia hän kommentoi ainoastaan käymällä pitkälleen lavalle ja sanomalla, että olen hieman väsynyt, nämä viimeiset 24 tuntia ovat olleet aika intensiiviset... 

Vapunpäivän konsertti hoitui samalla energialla, tosin nyt Cosmo jo päästi höyryjä ulos ja huusi, että "meiltä varastettiin kaikki ja olemme silti täällä. Vedetään nyt nämä cazzo di 15 minuuttia läpi. Oletteko mukana?!"

Cosmon esiintymisestä tuli varsinainen median puheenaihe, sillä hän hyppäsi tapansa mukaan yleisön joukkoon, mutta tömähti suoraan tantereelle. "Avete le mani forti? Ora mi butto!" Oletteko valmiita, nyt hyppään! Mutta yleisö ei ollut valmis. 

Cosmo hyppäsi ihmismereen ja nämä väistivät sen sijaan että olisivat ottaneet artistin avosylin ja käsivarret ojossa vastaan. Tämän kömmähdyksen voi halutessaan katsoa myös netistä, sillä kaikki tapahtui keskellä suoraa tv-lähetystä. Ihmisten kommentit jälkeenpäin olivat hupaisia, sillä kun Cosmo vihdoin pääsi "jaloilleen", eli käsimeren kyytiin, häntä vietiin hurjaa vauhtia lavalta poispäin. "Cosmo on nähty jo Sisiliassa", seuraavana päivänä twiitattiin hymiöiden kera.

Mieleenjäävin kommentti Twitter-vitsien seassa oli kuitenkin tämä:

la vita è come lo #stagediving di #Cosmo, non puoi mai sapere chi ti sostiene e dove andrai a finire.

Eli suomeksi käännettynä:

Elämä on kuin Cosmon hyppäys yleisön sekaan, et voi koskaan tietää kuka sinua kannattelee ja minne oikein päädyt.

Näihin sanoihin on hyvä päättää tämänkertainen tarina unelmiinsa uskomisesta ja heittäytymisestä niiden kyytiin. Cosmo todellakin heittäytyi täysillä, niin yleisön tuen varaan kuin musiikilliselle uralle. Vaikka kaikki eivät häneen uskoneet - eivätkä kaikki häntä kannatelleet - niin kaikkien vaikeuksien ja koettelemustenkin keskellä (sellaiseksi voi todella kutsua instrumenttien eli työvälineiden varastamista kesken kiertueen), hän ei antanut periksi vaan tiesi, että on vain yksi suunta. Eteenpäin.

Cosmo lavalla Firenzessä alle vuorokausi sen jälkeen kun kaikki keikkakamat vietiin käsistä. Ihailtavaa periksiantamattomuutta!

Cosmo päätyi jopa Dolce & Gabbanan muotinäytöslavalle. On muuten aika päheet kuteet ja sheidit! Pyrin *tietenkin* samaan.

Kuva Cosmon instagram-tililtä.

Astrologian lohduttava syli

Seuraan päivittäin astrologiaa eri lähteistä ja siitä onkin tullut joka-aamuinen "uutissivustoni". Enemmän kuin reaalimaailman tapahtumat, minua kiinnostavat planeettojen universaalit täsmäviestit. Samalla peilaan jo tapahtuneita asioita ennustuksiin, mikä kävi toteen ja mikä ei. Nyt on tapahtunut asioita, jotka ovat käyneet pelottavalla tavalla toteen. 

Erityisesti tämä vuosi on minulle astrologisesti hyvin tärkeä. Elän parhaillaan kiinalaisessa horoskoopissa oman eläimeni vastakkaista vuotta (Lohikäärme vs. Koira) ja monien törmäysten aikaa. On kuin minulla olisi oltava kokovartalo-nyrkkeilyhanska päällä, kun koskaan ei tiedä mistä suunnasta seuraava isku tulee. Ennen toukokuuta ei tuntunut vielä missään, mutta nyt on alkanut rytistä.

Kiinalaisessa astrologiassa sanotaan, että tämä törmäysten kohteena oleminen tuo väistämättä muutoksia elämään, kun vanhat luutuneet kuviot menevät uusiksi. Sekä oman eläimen vuonna että vastakkaisen eläimen vuonna tulevat muutokset eivät välttämättä ole aina niin oman maun mukaisia. Pakko ne on silti ottaa vastaan.

Tämän vuoden alussa kävin ensimmäistä kertaa henkilökohtaisessa astrologisessa tulkinnassa. Astrologi tutki karttaani ja kysymyksiäni ja kertoi, että nyt on menossa suuri hämmennyksen aika. Oppiminen ja toipuminenkin on vielä kesken. Päässäni risteilee enemmän kysymysmerkkejä kuin vastauksia. Siellä ne vastaukset kuitenkin odottavat usvan hälvenemistä ja paljastavat itsensä kun sen aika on. Loka-marraskuussa kuluvaa vuotta alkaa vihdoin tuskaisa tietämättömyys hälvetä ja tiedän paremmin, mitä tehdä ja missä paikkani on. Sitä ennen täytyy mennä käsikopelolla ja side silmillä.

Yksi eniten astrologin kanssa pohtimistani kysymyksistä oli se, missä minun paikkani on, missä minun ja mieheni kuuluisi asua. Kun toinen on alkujaan toscanalainen ja toinen turkulaistunut savolainen, ei yhteinen asuinpaikka ole aina niin itsestäänselvä juttu. Ja kuten jo oikeassa elämässä olimme todenneet, Turku tuntui minulle luontevalta paikalta asua, kun taas mieheni ei täällä syvällä sisimmmässään viihtynyt. Näkyipä se suoraan kartaltakin. Yhtä selkeää vastausta asuinpaikasta ei kuitenkaan löytynyt. 

Kunnes sitten...

Merkit olivat olleet ilmassa jo pitkään, mutta vasta kun osasin kysyä suoraan, sain vastauksen. Toukokuussa mieheni sai viimein sanottua ääneen, että aikoo jättää Suomen taakseen ja muuttaa takaisin Italiaan, jossa tuntee olevansa enemmän elossa. Vuodet vierivät ja vielä ennen viittäkymppiä on mahdollisuus muuttaa elämänsä suuntaa, tehdä jotain mitä sisäinen ääni kuiskii. Loppuvaiheessa se varmaan jo huusi.

Mieheni on aurinkomerkiltään Vaaka. Vaa'an vaakakuppi on nyt vihdoin kallistumassa oman edun suuntaan ikuisen myötäilyn ja tasapainottelun sijaan. Kun luin viime syksynä, että Vaakojen 12 vuoden pallo jalassa vihdoin vapautuu, en arvannut, että tuo pallo lähtee liikkeelle niin voimallisesti, että jyrää minutkin mennessään! Sain täyden tällin, mutta yhtä aikaa näen, kuinka tarpeellinen tuo hänen irtiottonsa on.

Astrologi kertoi, että alkuvuonna ei kannata muuttaa tai etsiä vielä asuntoa, vaan että elokuussa asumiskuviomme alkavat selvitä. Tapa, jolla ne "selvisivät" ei ollut se mitä odotin. Mieheni muutti pois ja viralliseksi muuttopäiväksi merkittiin 1. päivä elokuuta. Tämä astrologin ennuste osui siis pelottavasti suoraan maaliin! 

Kuinka pitkäksi aikaa lähdet pois, miten meidän käy, kuinka ikinä saan asunnon maksettua olivat vain osa niistä kysymyksistä, joita päässäni alkoi viuhua. Vaikka olin näennäisesti ulkoapäin rauhallinen, sisällä sydän hyperventiloi ja se pieni haavoittunut lapsi ei nähnyt muuta kuin hylkäyksen ja vaikeita aikoja edessä. Aikuinen ja elämää nähnyt puoli minussa oli ehdottomasti sitä mieltä, että kunkin täytyy tehdä juuri niin kuin vaisto ja intuitio käskee ja lähteä, jos sisäinen ääni niin sanoo. Vaikka suunta sitten olisi minusta poispäin.

Miksi fengshui-konsulttina en sitten paranna parisuhdettani fengshui-muutosten avulla? Olenko luonut miehelleni riittävästi tilaa asunnossani, niin henkisesti kuin fyysisesti? Kun kotia ei ole luotu alusta asti yhdessä, vaan toinen on muuttanut toisen valmiisiin nurkkiin, on haasteellista saada kotiin riittävää tasapainoa. Koti on siis enemmän koti minulle, mieheni koti, ja tavarat, on muutenkin puoliksi Italiassa, puoliksi Turussa. Voiko sellaisesta lähtökohdasta muuta syntyäkään kuin henkistä ja fyysistä keinumista kahden kotimaan välillä?

Kun toisen sydän hengittää helpommin kokonaan toisessa maassa ja Suomi tuntuu suorastaan kahlitsevalta, on vaikea keksiä mitä voisin fengshuin avulla enää tehdä. Italian vetovoima ja sisäinen kaipuu sinne tekee tyhjäksi yhden turkulaisen lähiökaksion fengshuit.

Taidankin vasta nyt todella ymmärtää mitä tarkoittaa Sting tekstillään If You Love Somebody, Set Them Free - ensimmäinen ajatus joka mieleeni tuli "muuttokeskustelumme" jälkeen. Entä sitten tuo minulle ikuinen mysteeri "saat sen mistä luovut"? Jos luovun pakon edessä kumppanistani, saanko hänet varmasti myös takaisin?

Mitä ikinä tapahtuukaan, minun on vain sallittava se. Vastaantaistelusta ei ole mitään apua. Meitä suuremmat voimat tuntuvat ohjaavan elämänkulkuamme.

Juuri niinä toukokuun lopun päivinä, kun yritin säilyttää tyyneyteni ja samaan aikaan purkaa suruani sain tietää, että elämässäni vaikuttanut seitsemän vuoden astrologinen sykli rakkauden saralla oli tullut päätökseen. Ja juuri viimeiset seitsemän vuotta olimme asuneet yhdessä. Nyt planeetat astrologisella kartallani olivat siirtymässä työ- ja terveyssektorille, jättäen rakkauden ajan taakse. 

Tämä ajoitus jysähti tajuntaan kuin musta aukko: kuinka kaikki voikaan olla kirjoitettu planeettojen kiertoratoihin? Miten voikaan olla, että horoskoopissani lukee näin ja aivan samaan aikaan se tulee täysin todeksi ja rakkaus livahtaa ovesta ulos? 

Ainoa lohtu tilanteessa on, että kun työ- ja terveysasiat nousevat kartallani taas hallitseviksi, niin kaipa minusta tulee seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi oikein työteliäs ja terve. Mutta jos sen kustannuksena on 17 vuotta kestäneen rakkauden poistuminen elämästä, en ole aivan samaa mieltä vaihtokauppojen reiluudesta. 

Miksi en sitten muuta miehen perässä Italiaan, saattaa moni lukija kysyä ihmetellen. Ei, se on taas minun sydämeni ääntä vastaan. Minun paikkani on nyt täällä, tässä asunnossa, tässä kaupungissa, tässä maassa. Se viesti tuntui vielä voimallisemmalta, kun jouduin tämän tilanteen eteen. Elämäni suurin johtotähti, vapaus, edellyttää, että teen omat ratkaisuni ja annan muiden tehdä omansa. 

Lisää lohtua saan kuitenkin taas astrologian puolelta. Kiinalainen astrologia lupaa meille molemmille menestyksen aikaa, kunhan 2019 ensin eletään pois tieltä. Länsimainen astrologia lupailee myös parempia aikoja, kunhan ensin kiristetään vyötä ja purraan hammasta. On totta, että elämä on tässä ja nyt ja siitä pitää nauttia, koska huomenna voi olla liian myöhäistä, mutta samalla on myös huojentavaa tietää - ja tietää varmaksi - että tulevaisuus on ruusuinen ja muutosten jälkeen tilanne kirkastuu. 

Nyt viimeistään tiedän, että astrologiset ennusteet eivät ole hatusta revittyjä, vaan täyttä totta. Ei ole sattumaa sekään, että kesäkuun täydenkuun ennusteissa povattiin minulle tiukan finanssin aikoja. Yhtäkkiä tästä taloudesta putosi toinen puoli pois. Jousimiehen ja Vesimiehen yhdistelmä, kaksi rahasta piittaamatonta idealistia, joutuvat nyt tiukan paikan eteen, ideoimaan ja nyhjäisemään jotain aivan tyhjästä. Olenkin jo pyytänyt enkeleiltä apua. Jospa joku kuulisi toiveeni siellä jossain. Henkisessä maailmassa tiedän kenen puoleen kääntyä, mutta materiaalisessa maailmassa olen ulkona ulapalla, kovien tuulien armoilla.

Jos milloinkaan, niin nyt on aika luottaa ja heittäytyä. Luottaa siihen, että selviydyn yksin taloudellisesti ja henkisesti, että parisuhteemme selviytyy lopulta voittajana, ja että tämän tulikokeen toisella puolella on jotain parempaa. Tähdet tietävät sen jo. Minäkin tulen sen tietämään. Siihen asti luotan astrologiaan ja tukeudun sen lohduttavaan syliin. Sillä mieheni syli on nyt kaukana, ulottumattomissa.

Kuva: Christiana Rivers