Aina ei ollut näin. Olin joskus ihan tosissani sitä mieltä, etten halua opiskella enää yhtään mitään. Tässähän on koulut jo käyty, työpaikka saatu ja sorvin äärellä on sinun leipäsi ansaitseman. Minuahan ei enää opiskelemaan saa, sanoi Virpi vuosimallia noin 2005.
Nykyään en muuta tekisikään kuin opiskelisi, jos siitä vielä palkkaa saisi. Kauas taakse jäi se aiempi sorvi ja sen vääntäminen päivästä toiseen.
Kun ikämittari kolkuttelee kohta 42:ta, eikä vieläkään ole ihan kirkastunut se viimeinen uraetappi elämässä, saattaa tuntea itsensä vähän epäonnistuneeksi hetkittäin. Miksi muut tietää ja osaa ja tekee, ja minä vain ajaudun eteenpäin kuin tuuli, ensin tuonne puhurin lailla, sitten hetken tyynenä huoaten, kunnes taas viima vie eri suuntaan?
Minusta on pitänyt tulla montaa sorttia. Lapsena kiehtoi olla näyttelijä estradilla, mutta onneksi tajusin, ettei minulla ole siihen taipumuksia, viileä ja vetäytyvä Vesimies kun on aika kaukana näyttelijöiden leiskuvasta Leijonasta. Halusin runoilla ja kirjoittaa, mutta en sitten koskaan sitä tehnyt. Halusin käsityöläiseksi, mutta suku puhui minut lukioon, onneksi. Aivotyöläisyys istuu minulle paremmin kuin neula peukaloon.
Akateemiseen muottiin puristuttuani tiesin, etten ainakaan koskaan halua opettajaksi tai tutkijaksi. Hakeuduin yhden haaveammattini kääntämisen pariin, mutta päädyinkin pyörittämään viuhaa oravanpyörää, joka kauttani heitti käännökset asiakkailta kääntäjille, ja sitten taas takaisin. Ikuisesti välikätenä, punakynänä, deadline-niuhona. Käsityöläisyys oli napin painamisesta aika kaukana ja aivojen kapasiteetti meni lähinnä ylikuumenemiseen. En osannut edes näytellä, että nautin.
Sitten halusin sisustussuunnittelijaksi toteuttamaan esteettisiä visioitani, mutta minut heitettiin sisustustekstiilipuolelle. Äkkäsin, että kuosien suunnittelu on uusi musta, ja uppouduin siihen täysin, innostuksen puna kasvoilla. Kunnes tajusin, että minua kiinnostaa vain tekninen ja luova puoli.
Kun kuosi oli valmis pitkällisen yksinäisen äheltämisen jälkeen (kokeilu, yrittäminen, erehdys, suurimmat opettajani), minua ei enää kiinnostanutkaan alkaa markkinoida sitä tai miettiä miten saan sen ihmisten ulottuville lopulliseksi tuotteeksi. Minua kiinnosti pelkkä luomisprosessi, ei tuotantoprosessi.
Markkinointi on jotain, joka tuottaa minulle vähintäänkin näppylöitä naamaan, ellei peräti ryppyjä otsaan. Liekö siis mikään ihme, ettei kuosisuunnittelu-urani lähtenyt lentoon... Minun olisi pitänyt markkinoida itseäni joka rakoon ja siihen mennessä olin jo kiinnostunut enemmän jostain ihan muusta. Kuten fengshuista ja astrologiasta. Henkisetkin asiat alkoivat kiinnostaa materian sijaan, ja kirjoittamisesta muodostui uusi sisäinen pakko.
Punainen elämänlanka vilahtaa välillä silmien ohi, mutta jotain pitäisi tehdä, että siitä saa myös kiinni. Muuten on kasa langanpätkiä kourassa, eikä mitään pitkää narua, jota voisi alkaa keriä rullalle. Ja näyttää muille, että katsokaa, tässä minulla on jotain tuloksia, nätti ja näppärä elämänsuunnitelma, joka tuottaa hedelmää - tai ainakin sileää, kaunista lankaa.
Tiedän jo aika hyvin mitä en missään nimessä halua (aikaisia aamuja ja raahautumista samaan paikkaan tekemään jotain minkä joku muu määrittelee). Ja tiedän, että saan itsestäni uskomattomia juttuja irti, kun annan vainun viedä palavan innostuksen perässä. Mutta entä jos niin moni polku tuoksuu merkkejään jättävältä nartulta? Minkä näistä kaikista kinttupoluista valitsisin?
Sain selvyyttä tähän ammatinvalinnan elämäntuskaan tällä viikolla, astrologian kautta, tietenkin. Astris-keskusteluryhmässä pitkän linjan astroilijat paljastivat olevansa vähintään viiden eri ammatin läpikäyneitä ja edelleen miettivät mikä heistä voisi tulla isona. Kenties Iso Astrologi? Helpotuksen huokaus. Sitä saa siis vielä näin isonakin miettiä ja ihmetellä, että kuka ja mikä voisin oikein olla.
Joku osasi kertoa, että 42-vuotiaana alkaa vihdoin tietää. Että siihen lukuun kätkeytyy salaisuus oman elämän suunnasta. Ja kaikki, mitä olet siihen mennessä elämässäsi tehnyt, alkaa loksahdella paikoilleen kuin tuhannen palan palapelissä, jota olet niin hartaasti vuosikaudet kasannut. Kaikki on ollut pelkkää reunaa, pelkkää silmissä vilisevää massaa. Kunnes sitten alkaa hahmottua kokonaisuus, kaikista niistä pienistä harharetkistä, kaikista niistä kursseista ja työn pätkistä, jotka aloitit ja sitten unohdit.
Mikä mahtava juttu, että ihan pian täytän juuri tuon 42 vuotta!
Vertaistuki on parasta. Sen avulla minäkin nyt tiedän, että toivo ei ole menetettyä, vaan että nyt se kaikki vasta kunnolla alkaa. Kaikki se kokemus, mitä on tullut vahingossakin kerättyä, nivoutuu lopulta yhteen ja tiivistyy kovan paineen ja ajan alla timantiksi.
Onko sinunkin elämäsi palasina maailmalla? Poltteleeko mielessä toive jostain ihan uudesta urasta? Entä joko mittarissa on pian 42 vuotta? Toivottavasti, sillä nythän me tästä avataan se jouluaaton viimeisin luukku ja nähdään, mistä tässä kaikessa odottamisessa oikein on kyse.
Ja kuten Taru sormusten herrasta -näytelmässä niin osuvasti sanottiin, muistakaa, että iloisin mielin on paljon mukavampi matkata omaa kohtaloaan kohti.
Siis iloista joulun ja uuden elämän odotusta!
 |
| Kaikkeen tekemiseen pitää olla riittävän hyvä kannustin. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti