Puoliintumisaika

Oli synkkä ja myrskyisä yö. Tai siis piti sanomani, että oli kuiva ja helteinen kesä. Sadetta oli odoteltu jo hartaasti pari viikkoa ja tänään sitä olisi sääennusteen mukaan vihdoin tarjolla.

Taidanpa ottaa riskin ja lähteä kävelylle. Ei se varmaan juuri nyt ala sataa. Sadetakki vain hiostaa, pärjään kyllä ilmankin. Mitä pieni kesäsade nyt voi haitata, sillä kaikkihan sen tietävät, että minkä kesä kastelee, sen kesä kuivattaa!

Taivas repesi kun olin ehtinyt kävellä parikymmentä minuuttia. Isoja pisaroita, lämpimiä, märkiä. Ne peittivät ensin tien ja sitten minut. En muistanutkaan, että ihminen voi kastua kokonaan muualla kuin suihkussa ja järvessä. 

Päätin suunnata lähimpään turvapaikkaan, nimittäin vanhaan ukkilaan, joka oli noin 10 minuutin kävelymatkan päässä. Vara-avaimen paikka oli käynyt tutuksi, joten tiesin miten pääsisin sisään.

Sähköt päälle, vaatteet pois. Puristin vettä paidasta, housuista, sukista ja alusvaatteista ja ripustin ne saunan narulle roikkumaan. Etsin puhtaan pyyhkeen ja varavaatteet, vähän käytetyt miesten sukat ja verkkarihousut, sekä paketissaan vielä piilottelevan flanellisen ruutupaidan. Onneksi keittiön kaapissa oli teetä ja kaksi palaa sokeria. Keitin vettä liedellä, liotin Lipton-teepussia kupissa ja istahdin ukin entiseen kiikkustuoliin, katse sateista järveä kohti. Povitaskussa kastunut musiikkilaite nirpotti eikä käynnistynyt, vaikka oli soinut koko litimärän kävelyn ukkilaan asti. No olkoon. Kuunnellaan sitten hiljaisuutta. Talon henki, mitä kerrottavaa sinulla minulle on?

Ukkilassa on lohduttava tunnelma, sillä siellä elän uudelleen lapsuuteni kesiä ja jouluja. Ukin tupakan tuoksu puskee seinistä läpi ja menneen ajan maailma on läsnä. Osa ukkia on täällä edelleen, vähän mummoakin, sekä osa minua itseäni. Tämä on meille kaikille tärkeä paikka, sellainen sielukas ja nostalgian kyllästämä. Seinäkello on pysähtynyt ukin kuoleman jälkeen, 22 vuotta sitten, ja tänne ei moderni maailmanmeno yllä. Täydellinen piilopaikka, jos sellaista kaipaa.

Annoin paikan tunnelman ja sateen ryöppyämisen johdatella ajatusteni kulkuja. Jossain vaiheessa mieleeni tulivat ensimmäisen poikaystäväni kehittämät teoriat elämästä. Annoin itseni jäädä miettimään niitä.

Entinen poikaystäväni, sellainen välkky teoretisoiva tapaus, kehitti tällaisen elämänohjeen itselleen: vitutuskäyrä on vakio. Mikä tahansa vastoinkäyminen eteen tulikaan, niin sen aiheuttama paha olo on aina saman suuruinen. Tuli autoon sitten lommo, myöhästyi lennolta tai sukulainen riisti hermoja, niin tilanteen aiheuttama tunne on aina yhtä voimakas, eli vitutuksen määrä on sama. Olin jo silloin eri mieltä (voiko se muka olla noin?), mutta annoin hänen uskoa teoriaansa.

Kun erosimme sitten yhdeksän vuoden yhdessäolon jälkeen, tämä teoria vesittyi täysin. Voi helvetti kuinka paljon sattuu, mies tunnusti. Vitutuskäyrä, jota myös suruun sovellettiin, poksahti ulos kaaviosta ja osoitti, että on asioita, jotka oikeasti satuttavat enemmän kuin arjen pikkuharmit. 

Kun sitten olimme jo pakanneet kamamme eri kasseihin, kuulin toisen teorian. Sen nimi oli puoliintumisaika. Tämä taisi olla jostain luettua tietoa, sillä aiempaa omakohtaista kokemusta ei ollut. Puoliintumisteorian mukaan eron koittaessa siitä selviäminen kestää puolet itse suhteeseen kuluneesta ajasta. Eli koska olimme olleet yhdessä yhdeksän vuotta, siitä toipumiseen kuluisi 4,5 vuotta. 

Ehkä kamalinta on katsella ihmistä, joka kärsii, koska sinä olet häntä loukannut, etkä voi lohduttaa, sillä olet päättänyt lähteä ja elää toisenlaista elämää. Suhteen puoliintumisaika 4,5 vuotta kuulosti pitkältä kuin nälkävuosi, selviytyykö sen loppuun lainkaan. Lopulta en voinut enää katsella toisen tuskaa, eikä se toinen kestänyt nähdä minun naamaani. Emme pitäneet enää yhteyttä.

Tapasimme viimeksi seitsemän vuotta sitten ja silloin hän näytti jo hyvinkin toipuneelta erostamme, uuden onnen löytäneenä. Vaikka minä olin se joka lähdin, oma toipumiseni kesti myös pitkään. Se mitä en päiväsaikaan pystynyt käsittelemään, tunki sitkeästi ja ärsyttävällä tavalla uniini. Liekö puoliintumisaikakaan riittänyt, sillä puhdistin hänestä muistuttavia kamoja kämpästäni vielä niinkin myöhään kuin 2015, 14 vuotta eron jälkeen. Se ensimmäinen vakava suhde jättää meihin pysyvät jäljet, vaikka haluaisimme ne kuinka pyyhkiä pois ja olla uusia ihmisiä.

Sateen rummuttaessa kattoa istuin ukin kiikkustuolissa ja hengitin tuttua tuoksua ja kuuntelin jalasten natinaa räsymattoa vasten. Jos eksäni puoliintumisaikateoria pitäisi paikkansa, ajattelin, niin räknäsin, että nykyisestä 17 vuoden suhteesta toipumiseen minulta kuluisi nyt sitten n. 8,5 vuotta, lähes tuplasti kuin ensirakkaudesta toipumiseen. Onpa muuten ihan helvetin pitkä aika.

Odotin, että sade loppui ja kävelin vierasvehkeet päälläni takaisin mökille. Lämmin kostea ilma tuoksui ihanalta ja tuuli tuntui iholla kuumalta kesältä, harvinaiselta herkulta. Tuntui yhtä aikaa hyvältä ja pahalta. Sillä tapahtui mitä tahansa, elämä oudosti jatkuu. Vaikka tuntuisikin, että on riisunut itsensä paljaaksi ja hypännyt jonkun ihan toisen housuihin.

Pysähtynyt aika ja menneisyyden mietiskely. Välillä juuri sitä mitä tarvitsemme.

Kuvamateriaalia arkistoista: muutama kesä sitten tein tällaisen lehtikollaasin laiturille. 

Kaunis ja herkkä se on, tämä särkynyt sydän.