Miesten ja naisten olennainen ero

Kun tämä juttuidea tuli mieleeni ikkunoita pestessä, otsikko oli ensin muodossa "Mikä miehissä vituttaa". Koska tämä saattaisi ymmärrettävästi provosoida useampiakin tahoja (suurinpiirtein kaikkia), niin päätin lieventää kantaani miesten ja naisten olennaiseen eroon.

Tätä eroa ei voi nähdä ulkopuolelta. Se ei viittaa paidan tai housun sisältöihin, hiusten pituuteen tai muuhun ulkoiseen koristeluun. Se viittaa siihen, miten miehet ja naiset käsittelevät kriisejä. Ihan helvetin eri lailla.

Tunnen tarpeeksi monta miestä, joten voin aika lailla empiiriseen tietoon perustuen sanoa, että mies vetäytyy, painelee pois, tukkii kaikki kulkuväylät, joita pitkin muut voisivat hänet saavuttaa. Hänen täytyy miettiä. Rauhassa. Toinen vaihtoehto on, että hän nimenomaan ei halua miettiä. Hän haluaa tukahduttaa tunteensa, painaa koko tilanteen villaisella, kieltää, että mitään ongelmaa on koskaan ollutkaan. Molemmissa tapauksissa hän sulkeutuu itseensä ja pistää takalukot päälle.

Onko mikään ihme, että tällainen käytöstapa, tämä tunteiden pullottaminen, ryöstäytyy lopulta käsistä? Käy kuin vappusimalle, joka on muhinut pullossa liian kauan. Makeasta sokerinesteestä tulee hiivaista, käynyttä, pahan makuista - ja lopulta se räjähtää holtittomasti pullosta ulos, kaaressa kaikkien päälle. 

Kun mies ei osaa käsitellä tunteitaan, vaan painaa niitä pohjaan, pohjaan, pohjaan, lopputulos on yhtä sotkua. Käymistuotteet purkautuvat yhdessä rykäyksessä muiden päälle ja mies saattaa järkyttyä itsekin. Hupsista. Oho. Tuota noin. (Sori.) Viimeinen on suluissa, sillä kaikki miehet eivät osaa pyytää anteeksi. Se on yhtä tiukassa kuin mutteri, joka on hirttänyt kiinni. Väännät väännät, mutta ei irtoa. Ei sitten millään.

Sellainen on miehinen tapa reagoida ihmiselämän ahdistaviin puoliin. Luulen, että sinulla on tästä omakohtaisiakin kokemuksia, joten tiedät, etten todellakaan puhu palturia, enkä edes liioittele.

Mitäs me naiset sitten tehdään? Kuten tästäkin vuodatuksesta voit jo päätellä, naiset alkavat etsiä vertaistukea, puhua, kertoa huolistaan toisille. Jotakin täytyy alkaa tehdä asialle. 

Naiset ovat ratkaisukeskeisiä. He haluavat puhua, analysoida asian, miettiä sen kaikki puolet, punnita mitä tässä oikein voisi tehdä. Nainen ei menetä toivoaan, juuri koskaan. Korkeintaan hetken päivä - ja yö - on pimein, sitten noustaan taas. Naiset nousevat toistensa voimalla, toisiinsa tukeutuen. Aina löytyy joku, joka kuuntelee sinua ja on valmis auttamaan. Ja se todellakin auttaa.

Ja aina löytyy se sisäinen naistaistelija, joka ei anna periksi. On tässä ennenkin pärjätty. Kyllä se päivä nousee vielä. Se mikä ei tapa, se ensin ahdistaa, ja sitten vahvistaa.

Meidän suvussa miehet avautuvat vasta iloliemen voimin. Tuskinpa olemme ainoita tässä maassa. Sukumme naiset sen sijaan liittoutuvat, ovat toistensa tukena. Tuskin olemme poikkeuksia siinäkään.

Tämän halusin tänään sanoa. Mies, avaudu. Mikään ongelma ei ole niin paha, etteikö siitä puhumalla selviytyisi. Kuinka monta itsemurhaa jäisi tekemättä, kuinka monta alkoholistia jäisi syntymättä, jos mies vaan puhuisi ajoissa? Ja kuinka monta liittoa voisi pelastaa, jos asiat voisi vaan lyödä tiskiin sen sijaan, että ruvetaan oikeasti lyömään tai yksinkertaisesti vaan paetaan paikalta?

Minun mieheni pakeni suhteestamme vaikenemalla, pullottamalla tunteitaan. Minä yritin kuukauden verran suostutella häntä tulemaan tolkkuihinsa, ihan turhaan. Sillä siinä vaiheessa kun mies "räjähtää", on jo liian myöhäistä, todellakin liian myöhäistä.

Nyt olen aivan toisenlaisessa tilanteessa, jossa - yllätys, yllätys - mies ei puhu. Taas tämä sama reaktio ja vappusiman pullotus. Vähemmästäkin nousee sappi pintaan ikkunoita pestessä ja on keskeytettävä luuttuhommat, jotta saa asiat sanottua, purettua ja laitettua eetteriin eteenpäin. Niin kuin naisten tapa on.

Kamoon miehet, milloin miehistytte? 

"Vaikeneminen on kultaa."

I don't think so.

Kuva: Sharon McCutcheon, Unsplash.