Kuiva kausi

Ostin tänään kauppareissulla kaktuksen. Lähinnä sen takia, että se oli istutettu niin kauniiseen vihreään ruukkuun, että se tarttui ensin silmiin, sitten näppeihini ja lopulta ostoskoriin.

Fengshui-konsultti minussa ei olisi ostanut kaktusta. Tai ainakin se hieman pokkuroi vastaan, että oletko nyt ihan varma. Tuollainen kuiva käkkäle, piikikäs, ihan varmasti huonoa fengshuita.

Se toinen puoli minusta, se, joka ei piittaa muiden sanelemista neuvoista ja ohjeista, katsoi, että tarvitsen vihreää parantavaa väriä uuteen elämääni. Olen viime aikoina navigoinut itseäni turkoosia ja vaaleanvihreää kohti, kasvien parantavaa energiaa kohti. Kun Suomen kevät antaa odotuttaa itseään, minä tarvitsen jotain kasvavaa, jotain elävää lähelleni.

Kaktus on sitäpaitsi symbolinen tapaus. Eikös erämaassakin, viimeisillä voimillaan eteenpäin raahautuessa oteta avuksi kaktus, ulkoapäin niin karu ja luotaantyöntävä, mutta sisältä henkeä ylläpitävää kosteutta sisältävä?

Nyt minullakin on ruukullinen hätäapua. Kun on kuiva kausi erämaassa eikä apua näy mailla halmeilla, voin katsella karua kaktustani ja tietää varmasti, että sen sisällä on elämää ylläpitävä ihme. Kasvun ja toivon ihme.

Sanotaan, että ennen sarastusta on se pimein hetki. Se hetki, kun usko, toivo ja rakkaus loppuu, askeleet eivät enää kanna, juoma on loppu ja kolikot on kulutettu. Karttakin taisi hävitä autiomaassa, tai tuuli lennätti sen tiehensä. Enää on jäljellä pimeä taivas ja yläpuolella pimeyttä valaisevat tähdet, miljoonien valovuosien päästä. On se hetki kun joutuu pysähtymään ja miettimään millä voimavaroilla edetä. Jään tähän hetkeksi lepäämään... 

Kaikki eivät enää virkoa, kun aamun ensi säteet alkavat sarastaa. Minä olen päättänyt jaksaa jatkaa. Sillä kun aurinko taas alkaa hivellä, kylmä talvi muuttuu kesäksi, karuus muuttuu keitaaksi, ja voimajuoma siemaistaan leilistä - silloin on mahdollisuus ottaa uusia askeleita.

Sitäpaitsi minulla on kaktus. Täynnä toivoa.

Vihreän värin lumous.

Vihervoimalla. Otetaan purkista kun ei vielä ulkoa saa.