Se on raskas tehtävä ja se on tehtävä kunnioittavasti. Enemmän kuin mitä sanot, on väliä sillä, miten sen sanot. On oltava läsnä, on katsottava myötätuntoisesti silmiin, eikä saa vetäytyä lääkäritermien, papereiden tai proseduurien taakse.
Omaisia ei tietenkään voi ruveta halailemaan tai ottaa liian henkilökohtaista kontaktia, kyseessä on kuitenkin työ ja sanoma, joka pitää välittää ammattimaisesti. Mutta omaisella sekä itse potilaalla on oikeus tulla kohdatuksi surunsa kanssa, on oikeus ilmaista shokkia, raivoa, vihaa, epätoivoa - ja sitten taas syvää surua siitä, että kaikki on loppumassa. Viimeisellä viivalla tunteiden kirjo on äärimmäinen.
Läsnäolo, katsekontakti, epätoivoisten tunteiden aito kohtaaminen. Sitä minäkin olisin halunnut itselleni. Sitten minun ei ehkä tarvitsisi kirjoittaa näitä tekstejä nettiin ja ladata tuskaani pelkkiin mustiin kirjaimiin. Jos minut olisi kohdattu, juuri sillä oikealla hetkellä. Kerrottu mitä tapahtuu ja miksi.
Minä olen itse tehnyt saman. Minäkin lähdin pois pitkästä suhteesta. Mutta tilanne oli erilainen, sillä lopun merkit olivat olleet jo pitkään ilmassa. Ja kun suhteen kuolinisku lopulta tuli, tein kaikkeni helpottaakseni toisen tuskaa. Puhuimme, itkimme yhdessä, kuuntelimme musiikkia ja itkimme taas. Kun toisella oli hätä, tulin luokse. Valvoin kamalia unettomia öitä yhdessä. Minä näin täsmälleen mitä tein toiselle ja kuinka se sattui. Minä tein surutyötä paitsi hänelle, myös itselleni.
Entä jos olisin vain lähtenyt? Entä jos en olisi koskaan enää palannut tai soittanut, en olisi katsonut kertaakaan perääni? Entä jos olisin jättänyt koko maallisen omaisuuteni jälkeeni, ja pakannut vain kaksi laukkua mukaan? Miten voisin aloittaa uuden elämän, kun entinen on vielä kesken? Miten voisin katsoa uutta rakkautta silmiin, kun entinen kolkuttaa omaatuntoa ja vaatii, että "katso minua"?
Minulle on valitettavasti kirjoittanut moni nainen, joka sanoo kokeneensa samaa. Mies lähti ostamaan tupakkaa, eikä koskaan enää palannut. Se ei ole vitsi, sellaista tapahtuu oikeassa elämässä. Mies jättää ja seuraavalla viikolla hänellä on jo toinen.
Moni sanoo, että miehet nyt vaan ovat sellaisia, eivät osaa kohdata vaikeita asioita, eivät osaa päättää entistä suhdetta, kun toinen on jo kasattu pystyyn. Mutta millaiselle pohjalle.
Haluaisin kovasti ajatella, että me olemme ennen kaikkea ihmisiä, humaaneja. Ja vasta sitten miehiä ja naisia. Ja että ihminen löytää edestään sen, minkä on jättänyt taakse. Jos kylvät kauniita asioita, näet niiden kukoistavan. Jos jätät jälkeesi tuhoa ja surua, löydät ne matkaltasi yhä uudelleen, arvaamatta mutkan takaa. Jos ei tässä elämässä, niin sitten seuraavassa.
Olen surullinen omasta puolestani, sillä ansaitsin niin paljon parempaa. Ansaitsin arvokkaan lopun, jossa kohdataan ja katsotaan silmiin ja myönnetään, että yhteinen polkumme on kapenemassa eikä sitä kohta enää ole. Olisin halunnut, että suhdettamme kunnioitetaan ja muistellaan lämmöllä kaikkea sitä kaunista. Vaikka se sattuukin ja silmät tulvivat, ja sydän kapinoi vastaan.
Tämän kaiken oman surun keskellä joudun vielä olemaan surullinen sinun puolestasi. Että teet tämän itsellesi, etkä tajua kuinka paljon joudut vielä kärsimään. Ihminen, joka pakenee, ei voi koskaan kuitenkaan paeta itseään. Oman itsensä kanssa joutuu elämään, sitä ei voi ulkoistaa, sitä sopimusta ei voi katkaista. Vasta kun on tilit selvät menneisyyden kanssa, on vapaa rakentamaan uutta elämää.
Jos ero ei ole ollut arvokas ja yhteistä historiaa ja toisen tunteita kunnioittava, sitä ei voi enää millään paikata jälkeenpäin.
Enää ei auta selitykset. Se hetki meni jo. Se olisi pitänyt tehdä heti, kerralla oikein. Ja sitten toistaa se, joka päivä niin kauan kuin on tarpeen. Kohdata jätetyn tuska. Katsoa sitä tuskaa silmiin. Ja nähdä minut, elämäsi kumppanin, jonka kanssa olet jakanut niin paljon. Ja jonka olet päättänyt jättää taakse, kaikesta kauniista huolimatta.
Minä en voi sinua enää auttaa tai lohduttaa. Sinun täytyy etsiä se kaikki uudelleen sen toisen sylistä.
Mutta miten kukaan ulkopuolinen voisi koskaan ymmärtää mitä meillä keskenämme oli? Vain minä ymmärrän. Ja sinä.
Pariisin Kevät: Juhlat
Halataan ja kerrotaan
Surun ja ilon aiheet
Jokainen vuorollaan
Laitetaan kädet yhteen
Liekit tanssimaan
Ollaan vaiti hetken aikaa
Olo muutetaan
Ja me muututaan hiukan läpikuultaviksi
Varjot seinillä ja värit tunnelmiksi
Jos me ei kohdattukaan
Jos me kuljettiin vaan ohi
Jos mä en tuntenut sun lämpöö
Jossain vaiheessa me erotaan viimeistä kertaa
Ja sitten aamun tullen
Varjot lyhentyneet
Lämpöä kylmään
Sydämet lyöneet
Sydämet lyöneet
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti