Kuin viimeistä päivää

Pitopalvelualalla oleva tuttavani oli vähän aikaa sitten järjestämässä miehelle 50-vuotissynttäreitä. Juhlapuheita oli varmasti jo harjoiteltu, mietitty jotain tarpeeksi suureellista lahjaa puolen vuosisadan kunniaksi. Saako mies hepulin ja viidenkympin kriisin ja alkaa harrastaa jotain uutta ja räväkkää, innostuksen lopulta hiipuessa yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Entä mahtoiko vaimon alitajunnassa pyöriä pelko, että hänet voidaan vaihtaa nuorempaan vuosikertaan?

Viikkoa ennen juhlia tulee pysäyttävä puhelu. Syntymäpäiväjuhlat vaihtuvat hautajaisiksi. Viidenkympin kriisi vaihtuu elämän ja kuoleman kriisiin.

Kaikkihan me sen tiedämme, aikamme on rajallinen tässä maailmassa. Sitä vain yrittää loitontaa ajatusta, että eihän tässä vielä mitään, aikaa on. Ja toisilla onkin, melkein liikaakin. Mieheni täti elää tuskaista elämää mielensä ja kehonsa terveyden menettäneenä, mutta kuolema ei vain korjaa. Vaippapäivästä toiseen, tajuamatta kuka ympärillä kulkee. Ei sekään ole elämää, eikä kenelläkään hoitajista ole enää kivaa, vähiten hänellä itsellään. Jokin mystinen juttu tässä päivien lukumäärässä on. Toisille annetaan runsaasti, toisille vain vähän vilautetaan.

Jokin aika sitten vietimme Italiassa kädestäennustamisillan, sillä yksi vieraista osasi lukea vasemman käden viivoista ja ennustaa korttipakasta kuin mustalaisnaiset ikään. Mieheni kädessä oli lyhyt elämänviiva, se vain häipyi ennen aikojaan. Yritimme ottaa asian kevyesti, leikkinä jollaista se olikin, sillä eivät kaikki ennustukset käy toteen. Huomasin kuitenkin, että alitajunta otti asiasta kopin, sillä kuukautta myöhemmin heräsin aamuyöllä miettimään jäänkö joku päivä yllättäen yksin. Ja mitä kaikkea se käytännössä merkitsee. Entäs ne yhteiset eläkepäivät Italiassa, toteutuuko se koskaan? Pitäisikö alkaa elää unelmat todeksi nyt ja tässä, eikä odottaa enää hetkeäkään. 

Tänä vuonna teemani on ollut paras vuosi ikinä, mikä pitäisikin olla jokavuotinen johtotähti. Olen yrittänyt mennä nautinto ja elämänilo edellä, mutta sitähän pitää harjoitella, ei se aina luonnostaan suju. Sanotaan, että lapsista pitäisi ottaa mallia, että eivät ole vielä menettäneet lapsenuskoaan ja osaavat iloita spontaanisti, mutta katso nyt niitä, itkevät ja rääkyvät välillä räkä poskella kuin viimeistä päivää kun eivät saa tahtoaan läpi. Ehkä salaisuus onkin siinä - eletään nyt, täysillä eikä tulevista vaippatalkoista ole vielä mitään hajua, ja mennyttä ei auta muistella. Pieni raju mielenosoitus silloin tällöin pitää patoutuneet tunteet loitolla. Lapsena ärripurripäivät ja maahan heittäytymiset ovat vielä ihan sallittuja - aikuisena täytyy keksiä toiset keinot, sillä työpaikalla raivarin saavaa katsotaan pitkään kieroon.

Mitä sinä tekisit, jos alkaisit elää kuin viimeistä päivää? Tarkennetaan vielä, että koska elämä ei valitettavasti ole satu, jossa kaikki elävät kauniina ja onnellisina elämänsä loppuun saakka varakkaan kuninkaan varoilla, prinssi käsikoukussa, niin lähdetään siitä oletuksesta, että et saa sitä lottovoittoa, jolla voit humputella elämäsi loppuvuodet maailmalla, vaan joudut käyttämään niitä tykötarpeita, joita sinulla juuri nyt on käytettävissäsi (no voi perhana...). Millä mausteilla nautitaan viimeinen ateria? Laitetaanko kerrankin rohkeasti kaikki mausteet (paitsi raakaa sipulia)?

Minun täyteläiseen elämääni ja siitä peräisin oleviin muotoihini on viime aikoina kuulunut 15 maun jäätelöhurjastelut ja runsaat ruokailut, loikoilu riippumatossa ja asioiden lykkääminen seuraavaan päivään. Jos on huvittanut, olen tehnyt. Jos on innostanut, olen viilettänyt kuin tuulispää ideoita toteuttaen. Jos ei ole napostellut, olen saattanut vain napostella. Opettelen sanomaan syyllisyyden tunteille: huomenna. Nyt nautitaan.

Joutilaisuus tietysti on luksusta nykymittapuulla ja entisenä kieli-vyön-alla-juoksijana ja stressioireilijana arvostan sitä suuresti luovuuden ja elämänvoiman lähteenä. Voit käydä lukemassa tämän Juha Hurmeen erittäin virkistävän ja ajatuksia herättävän kirjoituksen tehokkuuden hapatuksesta:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/04/26/juha-hurme-joutilaisuuden-ylistys
Olen hänen kanssaan hyvinkin samaa mieltä työn orjuuttavuudesta: "Olen aina epäillyt työnteon autuutta. Paljon mukavampaa on olla tekemättä työtä. Työn orjallinen palvominen on yksi aikamme karseimpia virheitä." 

Jos minulla olisi Helinä-keijun taikasauva, haluaisin kaikille vain omaa kivaa puuhastelua mielenkiinnon kohteidensa parissa ilman ajatustakaan pakonomaisesta työstä ja toimeentulosta. Humanistinen uteliaisuus ja oppiminen takaisin kunniaan - ei se Da Vincikään ehtinyt päivätöissä käydä kun oli niin paljon tekemistä, maalaamista, keksimistä, maailman salaisuuksien pohtimista. Toiset vaan on luotu tallaamaan ihan omat polkunsa, ja tuottamaan samalla suurta iloa ja oivallusta koko ihmiskunnalle.

Astro-Seppo on kalenterissaan kehottanut minua koko kevään ajan nauttimaan elämästä ja katkomaan kuivat, hedelmättömät oksat ja velvollisuudet pois. Jos ei nauti olostaan, ei parempaakaan ole luvassa. Omassa elämässä olenkin alkanut keskittyä siihen mikä on itselle tärkeää ja buukata konserttiliput ulkomaille heti, kun innostus alkaa nousta punaksi poskille. Nyt mennään! Maksetaan myöhemmin. Kuolinvuoteellani haluankin kiittää erityisesti luottokorttiyhtiöitä, jotka ovat mahdollistaneet monet päähänpistoni, joita kitkuttelemalla normaaliin tapaan ei koskaan olisi saanut toteutettua. Kyllä siitä hyvästä jotain korkoa voi maksaakin.

Nyt haaveilen näkeväni Venetsian syksyllä. Olen niin monta vuotta lukenut komisario Brunettia ratkomassa rikoksia kanaalien varrella ja kuunnellut kateellisena kertomuksia Venetsian taidebiennaalin näkemisestä, miettinyt, että pitäisi kyllä mennä. Jopa vanhempani ovat käyneet Venetsiassa, yhden päivän ajan häämatkallaan, mistä on vielä kellastuneita diakuvia todisteena. Jos nyt vaikka sitten oikeasti menisin minäkin, ettei jää vain meinaamiseksi. Ottaisi junan sieltä anoppilasta toiselta puolelta saapasta ja lähtisi mieli avoinna seikkailuun. Tiedossa on jo, että suurinpiirtein omat eväät mukaan ja Pyhän Markuksen torilla ei sitten kannata ostaa kahvia tai limua tai saattaa mennä koko lompakko. 

Katsoin keväällä Hotellien salattu maailma -matkailuohjelmaa Venetsiasta, jossa näytettiin kuinka huippu-vip-ihmiset yöpyvät jopa 15 000 euron hintaisissa hotellihuoneissa (prinssi Charles Camillansa kanssa yhtenä esimerkkinä). Mutta minäpä voin kävellä kadulla tai vaikka uida kanaalissa ilman että paparazzit hosuvat perässä (karibinieerit on sitten eri juttu). Rahalla ei saa kuitenkaan ihan kaikkea, kuten paluuta tavalliseksi tallaajaksi. Taidan tyytyä tähän vähempään. Katsominen on ilmaista! Kaivetaanpas se termospullo esille...

Tällä hetkellä unelma Pariisista, New Yorkista ja muista maailman metropoleista on vähän jäissä, kun tuntuu, että tuolla suuressa maailmassa on yhtäkkiä tuo autonajotaito päässyt suorastaan käsistä. Pienemmissä paikoissa on leppoisampi tahti - ja Venetsian silloilla ei paljon rekkoja näy.

Minusta tuntuu, että oman elämäni fengshuit alkavat olla kohdillaan, tai ehkä kyse on vain otollisesta vuodesta. Tiikerille luvattiin tänä vuonna matkoja ja lohikäärmeelle menestystä ja onnekkaita sattumia. Aiempaan verrattuna nyt meneekin mahtavasti. Unelmiakin tärkeämpää on se, että niitä alkaa toteuttaa. Minun unelmani eivät ole samoja kuin sinulla, ja toteutustapa voi olla hämärän peitossa. Jos edes uskoisi, että se on mahdollista, siitä voi aloittaa. Ja vaikka viimeinen päiväsi olisi vielä hyvinkin kaukana, siihen mennessä olisit ehtinyt toteuttaa jo koko joukon unelmia, elämällä koko ajan kuin viimeistä päivää.

Palataan vielä lopuksi iltaan, jolloin ennustimme elämää kädestä. Mitä minun käteni oikein paljastikaan? Se puhui pitkästä elämästä, jonka kulku siloittuu loppua kohti. Rakkausviiva sen sijaan puuttui kokonaan. Pelkkää tyhjää. Käteni taitaa olla pahasti erehtynyt. Elämäni on ollut täynnä rakkautta, niin yksipuolista, molemminpuolista kuin itseeni kohdistuvaa, jonka voimin olen painanut aina vain eteenpäin. Toivottavasti se säilyy, siihen oikeasti viimeiseen päivään asti.

Kotioloissa. Puuttuva parisuhdenurkka on aktivoitu, luoteen matkustusenergiat nostettu lähtökiitoon ja parvekekin on kesäkunnossa. Ei muuta kuin jalat pöydälle ja nauttimaan puhtaiden ikkunoiden tuomasta ilosta!

Olen ryhtynyt observoimaan taidetta. Niin kaduilla kuin museoissa, kiitos museokortin. Yläkuva johdattelee mielen Venetsiaan, kun taas impressionistiset mestariteokset näyttävät kuinka ihanaa joutilas elämä voikaan olla (kaikki teokset löytyvät Amos Anderssonin taidemuseosta). Alla omaa silmää miellyttävä moderni katumaisema remontin keskellä Helsingissä.

Päätin, että 15 vuotta fanitusta saa riittää. Matkustin idoliani lähemmäs kahden konsertin ajaksi. Lavalla Nek Firenzessä ja kuten lavan huuruista voi päätellä, naiset kävivät ihan kuumana. 

Juuri tämä hetki. Palmurantoja sisällä ja ulkona.

Ihan parasta. Mojitobaari auringonlaskunäköalalla Toskanan rannikolla. Pikkusuolaiset tulee iltaisin aina kaupan päälle, mikä ilahduttaa erityisesti tarkan markan suomalaista, eikä juomissakaan käytetä misurinoa, eli juomamittaa. Cin cin!

Lupa napostella. Maistaa vaikka ne kaikki viisitoista makua jäätelöfestareilla ja sitten köllötellä hyvän kirjan kanssa riippumatossa. Näin leppoisasti oli asiat toukokuussa Italian perheen mökillä. Suomessa satoi räntää. Ajattelin mainita ihan vaan jos olit jo unohtanut...

Mikä elämässä tekee onnelliseksi? Hyvä ruoka, hyvä seura ja lupa tehdä pieniä löytöjä arkea sulostuttamaan. Siitä on pienet pinkit hetket tehty.