Peruspessimisti vai onnekas optimisti?

Mieleeni palautui muisto kouluvuosilta. Luokan edessä olevalle liitutaululle täytyi käydä kirjoittamassa jokin pidempi fraasi. Kun taulu oli täynnä tekstiä, opettaja analysoi käsinkirjoitettua aineistoa. Jos lause taululla nousee ylöspäin, oppilas on optimisti. Jos teksti on kirjoitettu vaakasuoraan, olet realisti. Jos teksti taas alkaa pikkuhiljaa kaartua taulun alalaitaa kohti, henkilöllä on taipumusta pessimismiin.

Silloin minusta tuli pessimisti kertaheitolla.

Olikohan opettaja lukenut tämän analyysin jostain käsialaoppaasta vai keksinyt itse? Tämä esimerkki kertoo kuitenkin loistavasti sen, miten helposti otamme vastaan leimoja otsaan omasta ympäristöstämme, itsemme ulkopuolelta, varsinkin lapsuudessa, kun olemme vaikutuksille alttiita.

Lapsena ja nuorena näin maailman usein negatiivissävytteisesti. Välillä kutsuin itseäni realistiksi, mutta se oli vain erilainen tapa ja lupa olla synkkämielinen, maailma kun on niin ikäviä asioita pullollaan. Optimisti ei ollut termi, jolla olisin itseäni kuvannut kuin ehkä äkillisessä toiveikkuuden puuskassa. Mutta toiveikkuuskin on vain tapa selitellä huonoja asioita hieman paremmiksi.

Liitutaulu voi olla täynnä sotkua. Ja niin voi olla elämäkin ja käsitys omasta itsestä.

Minulta kesti vuosikymmeniä karistaa pessimistin takki harteiltani. Vaikka olisin jo halunnut uudistaa vaatekertani vähän hehkeämpään ja imartelevampaan malliin, sateenkaaren sävyissä iloittelevaan optimistin kevätpusakkaan, niin musta kärsivä pessimistin talvipalttoo oli kohtalonani ja se painoi kuin synti. Sellainen takki päällä vie kaiken ilon elämästä. Mutta kukaan ei voi houkutella sinua riisumaan sitä, vaan itse on lyötävä löylyä niin kovaan tahtiin oman luonteen kiuaskiville, että palttoo käy sietämättömän kuumaksi. Ja hei, nakupellenä on niin paljon luonnollisempi olla! Näetkö nämä uudet keisarin vaatteet, jotka säteilevät positiivista voimaa?

Koin tietynlaisen herätyksen, kun selailin läpi vinon pinon astrologisia oppaita. Idän ja lännen astrologia -kirjassa oman merkkini kohdalla sanottiin, että olen pohjimmiltani pessimisti. No niin, sieltä se tuli. En siis keksinytkään sitä itse. Ehkäpä siksi käsialani luonnostaan vietti alaspäin.

Astro-Sepon Luonteeni voimat -tulkinnassa taas esitetään asia hieman eri tavalla. Siellä nimittäin otetaan esille tämä lapsuudesta kumpuava melankolisuus ja vakavuus näin:

Usein tällä merkkiasetelmalla (Kuu Kauriissa) varustettu ihminen oppii jo lapsena kantamaan vastuuta koko perheen asioista, mikä heijastuu jonkinlaisena vakavuutena ja totisuutena myös sellaisissa tilanteissa, joissa tulisi päästää vaihde vapaalle ja pitää hauskaa.

Olet hyvin kriittinen omaa käyttäytymistäsi kohtaan ja vaadit itseltäsi usein mahdottomia suorituksia yrittäessäsi säilyttää kaikkien tunnetasapainon kohdallaan.

  

Taas astrologinen karttani kertoo sen, että tämäkin totisuus ja sisäinen jarru on nimenomaan sisäsyntyistä ja puserossa kiinni pienestä pitäen. 

Tuntuuko sinustakin astrologia joskus ihan tähtitieteeltä?
No sitähän se onkin!

Astrologinen matkalaukkuni on syntymässä valmiiksi pakattu, mutta elämäntehtäväni on purkaa sen sisältö, tutkia mitä sieltä oikein löytyy ja lopulta päättää itse, mitä haluan matkalle ottaa mukaan. Eväsleivät nyt ainakin!

Riittäisikö reissuun pelkkä reppu? Jos sekin on kuin kiviriippa, niin voi hartiaparkoja!

Nykyään haluan matkustaa kevyemmin. Pessimistin vaatekerta on kertakaikkiaan liian painava matkalaukkuun. Painoraja tulee jokaisella kerralla vastaan ja silloin on ruvettava karsimaan. 20 kiloa ruumaan maksimissaan! Tuo rajoittava asenne pois ja tuota ahdistavaa ajatusta en tällä reissulla kaipaa. Vain tärkein jää jäljelle. Ja jotta arvokas lasti ei pääse rikkoutumaan, kiedotaan ympärille vielä vähän kuplamuovia. Sitä voi ajankuluksi vaikka vähän paukutella. Ja nauraa päälle.

Mitä helkkaria, uusi kuplamuovi ei enää poksahtele.
Ilonpilaajat, olette pessimistejä!

Kuva: www.nerdist.com
Muut kuvat: Unsplash.com

Köyhän keittiön ritari

Vilkaisin juuri jääkaappia ja se näytti takaseinään asti hyvin aukealta ja avaralta. Ei, en ole konmarittanut sen sisältöä, vaan syönyt kaiken mitä sieltä löytyy ja lykännyt kauppareissua. Niin kauan kuin pakastimessa on jäätelöä, me pärjätään vielä huomiseen.

Ruoan nyhjäiseminen tyhjästä, kun kaapit ammottavat tyhjyyttään on taitolaji. Etelä-Italiasta kotoisin oleva anoppini osaa tuon taidon hyvin. Tarvitaan vain perunaa tai pastaa, sipulia, oliiviöljyä (aina) ja siinä se melkein onkin, cucina povera, eli köyhän keittiön ruokaa. Yksinkertaisista aineksista tulee toki yksinkertaisen makuista sapuskaa, mutta päällimmäisenä maistuu kiitollisuus. Taas saimme syödäksemme eikä tarvinnut käydä edes kaupassa. Aamen!

Mutta sekin vaatii edes jotain perusaineita. Meiltä löytyy ainakin mausteita, valkosipulia ja mysliä. Sekä veriryhmädieetin mukainen avaamaton paketti hirssiä, joka on vain vuoden myöhässä parasta ennen -päiväyksestään. En sitten koskaan keksinyt miten sitä pitäisi syödä, mutta joku päivä pian ehkä keksin. Älkää vaan kertoko muille fengshui-konsulteille!

Näin hyvinsyöneen näköiseksi touhuan keittiössä hämmästyttävän vähän. Tai enimmäkseen olen keittiössä juomassa aamukahveja ja kirjoittamassa tekstejä. Pitäisi oikeastaan erikseen olla aamukahvin ja luovan kirjoittamisen tila, jossa aivosolut yksi kerrallaan aktivoituvat juuri jauhettujen kahvipapujen tuoksusta, ja erikseen paistokäryjä ilmoilleen päästävä, tiukan actionin kokkauskeittiö. Tiski-show on vielä asia erikseen. Miksi ei ole keksitty itsestään puhdistuvaa keittiötä?

Siksi en varmaan jaksa innostua monimutkaisista ruoanvalmisteluista, ellei kyse sitten ole jonkun kakun tai jälkiruoan teosta. Mmm, mokkapaloja, tai rrr-raparperipiirakkaa. Siihen kyllä riittää innostusta! Tekemäni Runebergin tortut ovat niin hyviä, että niitä söisi vuoden ympäri. Ehkä minut onkin tehty vain juhlia varten –  ja juhlasyömisiä ja -juomisia varten. Arkiruoka, ja sen ruoan laittaminen joka päivä, päivästä toiseen, on niin... arkista ja aikaa vievää! 

Nappaan mieluummin jotain nopeaa. Nälkäkin tulee yleensä varoittamatta ja vasta sitten mietin, että mitä tänään syötäisiin. Ei siinä vaiheessa voi ruveta kaivamaan reseptejä esille ja suunnittelemaan kaupassa käyntiä. Ruokalistan viikottainen etukäteissuunnittelukaan ei oikein ole hätäisen ja hetkessä elävän Lohikäärmeen juttu. Miten voin tänään tietää, mitä haluan ylihuomenna syödä!

Kokkailuni on siis hiukan köyhän puoleista, mutta niinhän sitä sanotaan, että kotitalousopettajan lapsella ei ole kattiloita. No, hiukan ehkä liioittelen. Kyllä minulla kaikkia keittiövälineitä on, en vain käytä niitä useinkaan.

Meillä muuten meneekin niin, että italialainen mieheni tekee äärettömän hyvää suomalaista perunalaatikkoa ja minä taas teen lasagnea ja pitsaa, yleensä kyllä nakkipitsaa, johon tulee ketsuppia pohjalle. Nam. Ei menisi kyllä läpi oikealle italialaiselle, joka on tottunut alkuperämaan versioon ja hyväksyy vain sen, mutta koti-Suomessa syödäänkin kotipitsaa. Ananaksilla ja muilla höysteillä. Italialaiset vihaavat ananasta pitsassa, olen saanut huomata. Suomalaiset kun eivät 80-luvulla syöneet tarpeeksi hedelmiä, niin niitä keksittiin ripotella pitsan päälle. Kinkku-sinihomejuusto-ananas-pitsan veroista ei Suomessa olekaan!

Mitä sitten söin tänään, jos kerta tilanne oli kriittinen ja nälkä päällä? No, onneksi löytyi yksi purkki tonnikalaa, paketti ruskeaa riisiä sekä salaattiainekset. Sitä jäi vielä ylikin, joten huominen on pelastettu. Mutta kun jäätelö tänä iltana loppuu, niin sitten on kyllä jo kauppareissun paikka!


Kirjoittajamme on kulinaristi, joka arvostaa etenkin muiden tekemiä ruokia. Hänen instagram-tilinsä on täynnä kuvia ruoista, joista juuri mikään ei ole itsetehtyä. Kaikista käytetyin hashtag on #dolcevita, sillä jollainhan nuo kilot on täytynyt kartuttaa!

#köyhänkeittiönritari #herkuttelu #jäätelö #nam #ensanoei #saakolisää #toobusytocook #elämännälkä 

Köyhän keittiön ritarittaren keittokurssi, eli perusasioiden äärellä: 

• Salaatti on nopea ja helppo valmistaa, niin ei kulu liikaa aikaa keittiössä säätämiseen.

• Pitsa maistuu hyvältä, nakilla tai ilman.

• Mutakakku suoraan pakastimesta, pursotettavaa kermavaahtoa ja voi lá, valmista tuli!

• Syöminen ja nautiskelu on tärkeää, mutta kun kokkaamiseen ei kulu turhaan aikaa, sitä jää tärkeämmillekin asioille. Kuten vaikka fengshuille. Hmm, pitäisiköhän taas vaihtaa taulujen paikkoja?... Siihen on aina aikaa!

Kahden maan tapoja ja kansalaisia

Vaihtelu virkistää ja sitä on yleensä tarjolla kun seilataan kahden maan kansalaisen parisuhteessa. Se, mitä itse pitää normaalina, onkin toisessa maassa outoa. Otetaan suurennuslasi käteen ja tutkitaan vähän suomalaisen ja italialaisen mentaliteetin, perheen, kommunikoinnin ja asumisen eroja.

Juuri eilen juttelin italialaisen perheen tiiviistä kanssakäymisestä. Suomalainen tuttavani sanoi, että hän ei voisi sisaruksistaan asua kuin yhden kanssa edes samassa kaupungissa ja sekin on välillä vähän liikaa. Tätä suomalaisten itsenäisyyttä ja oman tilan kaipuuta on turha edes selittää italialaiselle, joka mielellään asuu sukunsa ja perheensä lähellä ja soittelee näiden kanssa päivittäin. 

Kyse on varmasti sekä tottumuksesta että olosuhteiden pakosta: monella saapasmaan kansalaisella ei yksinkertaisesti ole varaa asua yksin, vaan vanhempien hoteissa. Kommunikointikanavat täytyy silloin pitää auki, jotta kaikki tietävät missä mennään eikä kukaan sooloile. Suomessa sooloilu taas on hyve, elinehto sekä henkinen tehdasasetus. Jos vaimo ei ole valmiina tunnin sisällä siitä, kun mies keksii lähteä mökille, lähtee mies tietenkin yksin matkaan. Ja tämä on tositarina elävästä elämästä. Se, että olemme maailman johtavia viestintämaita on ihmeellisessä ristiriidassa sen kanssa, ettemme välillä osaa ollenkaan kommunikoida!

Siinä missä mieheni juttelee äitinsä kanssa lähes päivittäin, aiheena yleensä ruoka, sää ja byrokraattiset laskunmaksukiemurat, niin itse olen yhteydessä omaan äitiini n. 1-2 viikon välein. Enempään ei ole tarvetta, "soitellaan taas kun on asiaa" tai "eipä tässä nyt muuta asiaa tällä kertaa ole". Pelkän seuran vuoksi harvoin turistaan tai omien syömisten selostamisen vuoksi. Suomalaiset puhuvat vasta kun on polttava tarve kysyä jotain tai säännöllisin väliajoin kohteliaisuussyistä. Kyllähän siinä hermostuisi, jos äiti soittelisi perään joka päivä, kuten hän itsekin totesi.

Lähes parikymmentä vuotta sivusta seuranneena voin myös todeta, että pankkiasiat, laskunmaksaminen ja muu byrokratia aiheuttaa italialaisille paljon tarvetta kommunikointiin. Tietyt maksut täytyy käydä henkilökohtaisesti maksamassa Postissa (ei pankissa), samoin osa eläkeläisistä jonottaa ihan fyysisesti Postin kassalle pääsyä nostaakseen eläkkeensä käteisenä kuukauden ensimmäisenä päivänä. Ihan ufoa touhua. Se paljonko veroja pitää maksaa, milloin ja millä tavalla tuntuu olevan myös arpapeliä. Monilla italialaisilla onkin oma commercialista, joka hoitaa perheen kirjanpidon, kertoo paljonko veroja pitää maksaa ja miten kannattaisi menetellä. Laskujen suoraveloitus, valmiiksi täytetty veroehdotus ja veronpalautukset suoraan omalle tilille? Hah! Vain Suomessa (ja varmaan joissain muissakin sivistyneissä maissa).

Jos vielä maksuliikenteestä hetken puhutaan, niin Italiassa netin käyttö on kallista. Rajatonta nettiyhteyttä ei ole juuri kenelläkään ja jos megabaitit menevät vähänkin sallitun rajan yli, alkaa mittari raksuttaa. Välillä voikin tulla yllättäviä laskuja, kun erehtyy katsomaan jonkun videonpätkän väärään kellonaikaan tai kuuntelee musiikkia netissä. Täältä Suomesta käsin on niin helppo luulla, että muualla maailmassa asiat hoituvat yhtä helposti ja vaivattomasti kuin täällä! Puhelinfirmat ovat pahimpia huijareita, joista ei tahdo päästä eroon kerran liittymän avattuaan. Valelaskuja tipahtelee postiluukusta, mikä saa normaalinkin kansalaisen miettimään pommiattentaattia huijausfirmoja kohtaan. Ylipäätään Italiassa täytyy todella tarkkaan harkita mihin paperiin ja sopimukseen nimensä laittaa, sillä ehdot ovat harvoin sellaiset kuin kuvittelit ja eroon pääseminen on työn ja tuskan takana. Suomalainen rehellisyys ja luottamus tuntuu silloin hyvin arvokkaalta.

60 miljoonan asukkaan maassa myös asumisjärjestelyt poikkeavat pohjoisista. Muistan äidin sanoneen minulle lapsena, kun manguin omaan huoneeseeni uutta sisustusta ja huonekaluja, että aikuisena voin sisustaa omassa kodissa niin paljon kuin lystään (eli ei tipu). Nuori suomalainen teini ei maltakaan odottaa omaan kotiin muuttamista, oli se sitten kimppakämppä, soluasunto tai muu vastaava. Meihin on iskostettu, että omillaan pitää pärjätä mahdollisimman varhaisesta lähtien eikä jäädä äidin helmoihin roikkumaan. Mitä tekee italialainen? Odottaa sen oikean löytymistä ja naimisiinmenoa ja vasta sitten muuttaa lapsuudenkodistaan pois. Ja jos sattuisi käymään kehnommin ja tulee avioero, niin lapsi muuttaa ensi hädän iskiessä takaisin vanhempiensa luo. Tämä on aivan normaalia, sillä kuka kallista asuntoa nyt yksin pystyisi maksamaan. Perhe on lisäksi aina valmiina auttamaan ja joskus jopa helpottunut, että lapset löytyvät oman kodin katon alta. Sisiliassa ja Etelä-Italiassa tämä on vielä tiukempaa yhteiseloa ja lapsia saatetaan jopa estää lähtemästä kotoa tai kotikaupungista pois. Perheen kun täytyy pitää yhtä!

Tiedän myös tapauksen, jossa n. 40-50-vuotias poikamies asui toisessa kaupungissa töiden vuoksi ja matkusti joka viikonloppu äitinsä luo pyykkikassi mukanaan. Vuokra-asunnossa oli toki keittiö ja pyykinpesukone, mutta viikonlopun jälkeen mies matkasi takaisin poikamiesboksiinsa puhtaat pyykit kassissa ja pakasterasiat täynnä mamman kokkaamaa ruokaa. Näin siis Italiassa. Kysyn vaan, onko syy helpolla pääsevien poikamiesten, vai kenties äitien, jotka pitävät kaiken kotitaloustaidon omissa hyppysissään ja passaavat aikuisia lapsiaan hautaan asti? Suomalaisetkin äidit osaavat olla auttavaisia, mutta jossain tulee raja vastaan. Pesepä itse omat kalsarisi, tuossa on pyykkikoneen ohjekirja.

Italiassa ollaan oltu erittäin kiinnostuneita aina, kun olen kertonut, että Suomessa opiskellaan kotitaloutta eli kodinhuoltoa, siivousta ja kokkausta ihan peruskoulussa asti. Samoin jouduin suhteemme alkuaikoina välillä huomauttamaan, että pyykit eivät kulje itsestään pyykkikoriin ja muutu puhtaiksi tai että tiskit ja keittiöntasot eivät itsestään puhdistu, kun äiti ei ole täällä niitä hoitamassa.

Vaikka Italia onkin mainio paikka lomanviettoon ja irtiottoon arjesta, niin Suomessa minut valtaa toisenlainen vapaudentunne. Aah, voin tehdä mitä ja miten haluan! Koko koti omassa hallussa eikä tarvetta neuvotella miten, milloin ja kenen kanssa kukin asia hoidetaan. Sillä supersosiaalisuutta ja yhteistaloutta kädenvääntöineen ei pitkään jaksa. Yksinolo on joskus parasta balsamia, jotta kuulee omat ajatuksensa. Italiassa saatetaan silloin luulla, että sinulla on jokin ongelma kun haluat vetäytyä seurasta. Ihanaa, kun olemme kaikki vihdoin yhdessä, kuuluukin usein anopin suusta. Hetken sitä ihanuutta jaksaakin, kunnes alkaa reviiri tuntua liian tukalalta. Suomalaisessa kun asuu sisällä pieni eräjorma, jonka täytyy päästä välillä mittailemaan maita ja mantuja yksin, ihan vaan mielenterveyden vuoksi. Tämän olemme kehittäneet omaksi taiteenlajikseen ja kansanluonteeksi asti.

Asiat, jotka näen kirkkaammin Suomeen palattuani ovat edelleen ne samat kuin aina ennenkin. Iloitsen kirjastosta, saunasta, luonnon puhtaudesta ja läheisyydestä kaupungissakin sekä rauhallisesta pikkukylätunnelmasta. Asuntojen tiiviydestä ja lämmityksestä sekä asuntoyhtiöiden hyvästä hoidosta (oma talonmies yhtiömme pihapiirissä on ihan parasta!). Sen sijaan en pidä siitä, että Suomessa usein jäädään tuijottelemaan joukosta erottuvia tai oudosti käyttäytyviä. Täällä vaatii pokkaa olla erilainen ja massasta vähänkin poikkeava. Italiassa populaation sekaan mahtuu ne oudommatkin tyypit, eikä juuri mikään hätkähdytä. Se on taas omanlaistaan vapaudentunnetta.

Minun näkemykseni Italian ja Suomen eroista saattaa poiketa paljonkin mieheni ja muiden italialaisten näkövinkkelistä. Harva dissaa omaa maataan, sillä kotimaa on sydämissämme kuitenkin se lintukoto, jonne vaisto kuljettaa tuhansienkin kilometrien taa. Kaikessa hyvässä ja pahassa, sykimme synnyinmaamme kanssa samaa energiaa ja ymmärrystä.

Kuten italialainen sarjakuvakin sen sanoo, il posto ideale non c'e, eli täydellistä paikkaa ei ole olemassakaan. Ei Italiassa eikä Suomessa. Mutta lasi on aina puoliksi täynnä, kun nämä kaksi maata ja elämäntyyliä voi yhdistää. Onko kyseessä sitten prosecco-lasillinen vai kotikaljatuoppi, on makukysymys. Molemmat maistuvat hyvältä vuorotellen!

Lasi on puoliksi täynnä,
kun saa maistaa molempien maiden makuja ja maisemia.

Onni on hetki omaa rauhaa. Niin se vaan on, että kaltaiseni Vesimies kaipaa omien polkujen kulkemista, olivat ne polut sitten Italiassa tai Suomessa.