Mökkimuodin huipulle

Yhdeksän Tähden astrologian mukaan minulla on tapana toistaa samoja virheitä yhä uudestaan, olenhan sen laskujen mukaan aikuisnumeroltani maaviitonen, joka keskuksessa kiertää kehää. Olen pohtinut mitä nämä toistuvat kardinaalivirheet voisivat olla. Jotkut niistä ovat helposti identifioitavissa ja ovat niinsanotusti työn alla, kun taas kaikkia en varmasti vielä edes tajua itse. Tässä pari päivää sitten ymmärsin ainakin yhden yskän. Se on nimeltään mökkiprojekti á la Muodin huipulle.

Rakastan tuota vaatesuunnitteluohjelmaa ja en kerta kaikkiaan tajua, kuinka nämä joskus jopa hyvin nuoret tyypit saavat niin lyhyessä ajassa valtavia muotiluomuksia aikaan. Usein hämmästyttävimpiä ovat nuoret gay-miehet, jotka ovat itseoppineita ja osaavat ommella kuin... no, en edes löydä vertauskuvia. Virheetöntä jälkeä käytettävissä olevaan aikaan nähden, pettämätöntä tyylitajua (no, yleensä) ja suitsait se on valmis. Edes kova kisaohjelma ja ympärillä pyörivät kamerat, muista kilpailijoista puhumattakaan, eivät saa heitä hyytymään, korkeintaan jokunen hikipisara poreilee otsalla ja pientä takakireyttä voi olla amerikkalaisen kestohymyn takana. Bonuksena ohjelmassa on tietysti Tim Gunn, joka luotsaa jo omaa ohjelmaansa Muodin huipulle Timin kanssa ('Under the Gunn'). Kun Tim eräässä muutosleikkiohjelmassa vuosia sitten sanoi, että hän ei voi sietää jalkoja katkaisevia capri-housuja, niin en ole sellaisia kyllä sen jälkeen enää käyttänyt. Paras luottaa tyylitajuiseen ammattilaiseen, etenkin näin persjalkaisena suomalaisena.

Kelataan Moodin kangaspakkaa hieman kotoisemmille vesille, eli mökkirantaan. Joka kesä, väistämättä, saan ahaa-elämyksen: hei mähän voisin ommella jotain! Säännöt ovat tarkat, eli näin se aina menee: mitään ei suunnitella etukäteen, materiaalien on löydyttävä omista nurkista (eli joko omista kangashamstrailuista tai äidin ompelutarvikkeista) ja valmista on tultava suurinpiirtein heti. Ei puhettakaan, että etsittäisiin käsityölehdistä malleja, piirrettäisiin jotain kaavoja ja mietittäisiin asia loppuun asti ennen aloitusta. Ehei! Löydetään inspiroiva materiaali (hei, saiskohan tästä jotain?), keksitään mitä siitä voisi kuoriutua ja kuvitellaan, että sehän on helposti hetkessä tehty. Tästä pääsette toistuvien virhepäätelmieni jäljille.

Virhe numero yksi on se, että kangasta on yleensä liian vähän. Se tilkku mikä käteen sattuu voi olla vuosien takaa eikä lisää ole saatavissa. Virhe numero kaksi on, että mennään idea ja innostus edellä puuhun. "No mä mietin sitä sitten kun se kohta tulee vastaan." Projektista tuleekin varsinainen ongelmakimppu, jossa ongelmanratkaisutaitoja kaivataan kuin enigmakoodin purkamisessa.

Virhe numero kolme on, että ei ole niitä kaavoja tai ohjeita, joita voisi noudattaa, tai jos sellainen joskus harvinaista kyllä olisi, niin se kangashan ei riittänyt ihan täysin, joten kaavaa täytyy alkaa muutella - kaventaa tuosta ja lyhentää tästä. Lopputulos ei toki voi olla sitten ihan alkuperäisen mallin mukainen.

Virhe numero neljä on kärsimättömyys. Näissä tekstiilitalkoissani ei tunteja lasketa, vaan painetaan täyttä höyryä kaksi kolme päivää, kunnes olen ihan naatti. Siinä välissä tietysti hermostutaan, mahdollisesti kitistään äidille (joka on entinen käsityönopettaja) ja sadatellaan omassa mielessä kuinka tämä voi olla niin vaikeaa - taas kerran. Ratkojaa käytetään useaan otteeseen, kun saumat menee jotenkin mystisesti väärin ja nuttuun tulee ruttuja. Ja koska mitat on sinne päin, lopputuloskin on usein vähän sitä sun tätä. Voisin tietysti yrittää sumuttaa sanoilla ja verhoilla tekosiani uniikin mittatilaustyönä tehdyn haute couture -luomuksen suuntaan, aivan kuten Muodin huipulle -ohjelmassa... Just joo. Todennäköisesti ohjelman tuomarit valittaisivat työn jäljestäni ja päivittelisivät kuinka "poorly constructed" vaatekappaleeni on. Ei uskoisi, että olen koko pienen ikäni istunut ompelukoneen ääressä ja tehnyt omat vaatteeni - tai ainakin siihen asti kun halpavaateketjut rantautuivat Suomeen. Ompelut taisivat tyssätä juuri siihen paikkaan.

Kuulin jokunen päivä sitten radiosta tyhmimmän (anteeksi vain) neuvon, jonka olen koskaan kuullut. TV:stä tuttu Kiinteistö-Jethro sanoo, että hänen menestyksensä (työ)elämässä pohjaa entisen pomon neuvoon: Älä lopeta, kun olet väsynyt, lopeta vasta kun olet valmis. Siis oikeasti mitä bullshittiä. Kaikki downshiftaajat ja elämännautiskelijat, joihin itsekin kai kuulun, tietävät, että kunnon tauko pistää asiat mielessä järjestykseen. Väsyneenä tulee pelkkää sutta ja sekundaa, sen olen ompeluprojekteissa parhaiten huomannut. Lopeta ihmeessä kesken kaiken, huilaa, rentoudu, funtsi vähän miten pitäisi jatkaa, kenties eri kantilta ja palaa sitten vasta sorvin ääreen uudestaan. Säästyt itkupotkuraivareilta.

Kenties Jethron saama neuvo on tarkoitettu pidemmälle aikavälille ja tähtäimelle, eikä tarkoita, että syömättä, juomatta ja nukkumatta puurretaan eteenpäin kirosanat kuin irti lyödyt hampaat suussa pyörien, mutta siltä se minun korviini kuulostaa. Ehkä kalahtaa vähän liian lähelle niihin omiin toistuviin virheisiini? Kuinka monta kertaa olen vaan jääräpäisesti jatkanut jotain pikkukatastrofin purkamista, kun olisi vaan tehnyt hyvää lähteä lenkille, venytellä ja hellittää otetta, tai edes ottaa kunnon paukku tai pari, luukuttaa musaa täysillä ja sekoitella pään sisällä palikat uuteen asentoon. Kun tuntuu, että nyt napsahtaa hermo, ollaan jo liian pitkällä. En tiedä miten usein Jethro jatkaa väsymyksen yli valmiiseen asti, mutta entä jos kisaväsymys on kolossaalinen? Voitosta tulee silloin katkeransuloista, josta ei pysty oikein edes nauttimaan. Kuten vaikkapa silloin kun uhrataan oma perhe-elämä työsaavutusten perässä juoksemiseen. Tai ommellaan hiki päässä langan maku suussa.

Palataan ompelupöydälle ja kovan työn tuloksiin. Nyt 100 m pikajuoksu muodin parissa on ohi ja istun uusi marimekkoesque-haalari päällä ja kuuntelen kuinka hiostava ukkosrintama lähestyy. Haalarista puuttuu enää muutama nappi, joita täytyy lähteä metsästämään, sillä haluan tähän jotkut vanhat metallinapit ompelulaatikon kätköistä. Kyllä jotain jostain löytyy, jos ei muualta niin mummon vanhasta peltirasiasta. Puserrus oli kova, kolmisen päivää siihen meni ja sain taas niskani juntturaan, kun en tietenkään voinut pitää taukoja tai venytellä kesken kaiken. Oli liian kiire tavoitetta kohti. 

Sieluni silmillä visioimani uusvanha haalari, joka imartelee kurveja ja loihtii vyötärön sinne missä sitä ei ole, no, se on nyt valmis. Eikä oikeastaan edes paljon ärsyttänyt, tällä kertaa osasin olla menomatkalla melkein filosofinen. Mutisin vain ääneen, että miten ne bangladeshilaisten tekstiilitehtaiden lapsiorjat osaavatkin ommella kaikkea niin hyvin... Alkoi taas tuntua, että ei ne marimekot nyt olekaan niin kovin kalliita vaatteita, jos näin kauan aikaa ja eforttia menee. No, tehtaissa tehdään sarjatyönä ja jokaisella on oma pikku askareensa, joka on huippuunsa hiottu. Ja on ne vaatemallitkin ehkä mietitty hieman paremmin loppuun asti ennen kuin lähdetään kangasta leikkaamaan "vaikka tästä". Päätin haalaria tehdessäkin vasta puolivälissä projektia, että mistä aukosta hyppään sinne sisään. Oli kova taisto selkänapituksen, etunappien ja olkanapituksen välillä, kunnes keksin, että ai niin, vessassakin täytyy pystyä käymään ilman suurempia kamppailuja. 

Onko tällä tarinalla jokin opetus? On varmasti, mietitäänpäs. Toistan siis samoja virheitä, se on hyvin todettu ja havainnollistettu. Taidan olla myös jonkin verran temperamentikkaan spontaani. Vaikka kesämökillä ei muuten ole kiire mihinkään, niin ompeluksien kanssa on kyllä valtava kiire. Suorastaan hötky. Pitää saada valmista ja päästä heti nauttimaan oman käden tuloksista. Ehkä mukaan liittyy myös sisua ja pöhköä sinnikkyyttä. Mukaan voidaan heittää myös sana haaste, tyhjästä pitää nyhjäistä jotain uutta ja ihmeellistä. Vuosikymmeniä komeron uumenissa hyljeksittynä maleksinut kangaspala herätetään henkiin ja ainoatakaan liiraa ei projektiin uppoa, ainoastaan oma työpanos. Siinähän saa taas ylpeillä, että ei muuten maksanut mitään, kun itse väsäsin. Maailma on marttoja täynnä. Jos en osaa säilöä, osaan ainakin vaatettaa itseni yllätyksellisesti jos pula-aika iskee. 

Ja joka kerta arvostukseni nousee niitä kohtaan, jotka kärsivällisesti ja huolella suunnitellen ensin päättävät mitä tekevät, sitten hankkivat siihen ohjeet ja mallit sekä materiaalit ja sitten vaan kaikessa rauhassa vähin erin toteuttavat suunnitelmat rennoin ottein ja laadukasta jälkeä tuottaen. Ehkä minäkin siihen pystyisin, jos... jos siis pystyisin. Mutta nämä mökkimuodin huipulle -puserrukset nyt vaan on tällaisia. Kerran kesässä, joten ensi kesänä puhkun ompelukoneen ääressä taas uudestaan!

Jäljet johtavat sylttytehtaalle...  

Mummon muusi ja nakit, eiku napit. Tyyne-mummon nappilaatikon parhaimmistoa. Lapsena nappilaatikon aarteiden tutkailu oli lempipuuhiani. Ei ole huvit paljon muuttuneet...

Stailataan vielä vähän

Monipuolinen mökkivaate soveltuu yhtä hyvin löhöilyyn, lueskeluun kuin laiskotteluunkin.

Ready for runway!