lauantai 2. kesäkuuta 2018

Kahden maan tapoja ja kansalaisia

Vaihtelu virkistää ja sitä on yleensä tarjolla kun seilataan kahden maan kansalaisen parisuhteessa. Se, mitä itse pitää normaalina, onkin toisessa maassa outoa. Otetaan suurennuslasi käteen ja tutkitaan vähän suomalaisen ja italialaisen mentaliteetin, perheen, kommunikoinnin ja asumisen eroja.

Juuri eilen juttelin italialaisen perheen tiiviistä kanssakäymisestä. Suomalainen tuttavani sanoi, että hän ei voisi sisaruksistaan asua kuin yhden kanssa edes samassa kaupungissa ja sekin on välillä vähän liikaa. Tätä suomalaisten itsenäisyyttä ja oman tilan kaipuuta on turha edes selittää italialaiselle, joka mielellään asuu sukunsa ja perheensä lähellä ja soittelee näiden kanssa päivittäin. 

Kyse on varmasti sekä tottumuksesta että olosuhteiden pakosta: monella saapasmaan kansalaisella ei yksinkertaisesti ole varaa asua yksin, vaan vanhempien hoteissa. Kommunikointikanavat täytyy silloin pitää auki, jotta kaikki tietävät missä mennään eikä kukaan sooloile. Suomessa sooloilu taas on hyve, elinehto sekä henkinen tehdasasetus. Jos vaimo ei ole valmiina tunnin sisällä siitä, kun mies keksii lähteä mökille, lähtee mies tietenkin yksin matkaan. Ja tämä on tositarina elävästä elämästä. Se, että olemme maailman johtavia viestintämaita on ihmeellisessä ristiriidassa sen kanssa, ettemme välillä osaa ollenkaan kommunikoida!

Siinä missä mieheni juttelee äitinsä kanssa lähes päivittäin, aiheena yleensä ruoka, sää ja byrokraattiset laskunmaksukiemurat, niin itse olen yhteydessä omaan äitiini n. 1-2 viikon välein. Enempään ei ole tarvetta, "soitellaan taas kun on asiaa" tai "eipä tässä nyt muuta asiaa tällä kertaa ole". Pelkän seuran vuoksi harvoin turistaan tai omien syömisten selostamisen vuoksi. Suomalaiset puhuvat vasta kun on polttava tarve kysyä jotain tai säännöllisin väliajoin kohteliaisuussyistä. Kyllähän siinä hermostuisi, jos äiti soittelisi perään joka päivä, kuten hän itsekin totesi.

Lähes parikymmentä vuotta sivusta seuranneena voin myös todeta, että pankkiasiat, laskunmaksaminen ja muu byrokratia aiheuttaa italialaisille paljon tarvetta kommunikointiin. Tietyt maksut täytyy käydä henkilökohtaisesti maksamassa Postissa (ei pankissa), samoin osa eläkeläisistä jonottaa ihan fyysisesti Postin kassalle pääsyä nostaakseen eläkkeensä käteisenä kuukauden ensimmäisenä päivänä. Ihan ufoa touhua. Se paljonko veroja pitää maksaa, milloin ja millä tavalla tuntuu olevan myös arpapeliä. Monilla italialaisilla onkin oma commercialista, joka hoitaa perheen kirjanpidon, kertoo paljonko veroja pitää maksaa ja miten kannattaisi menetellä. Laskujen suoraveloitus, valmiiksi täytetty veroehdotus ja veronpalautukset suoraan omalle tilille? Hah! Vain Suomessa (ja varmaan joissain muissakin sivistyneissä maissa).

Jos vielä maksuliikenteestä hetken puhutaan, niin Italiassa netin käyttö on kallista. Rajatonta nettiyhteyttä ei ole juuri kenelläkään ja jos megabaitit menevät vähänkin sallitun rajan yli, alkaa mittari raksuttaa. Välillä voikin tulla yllättäviä laskuja, kun erehtyy katsomaan jonkun videonpätkän väärään kellonaikaan tai kuuntelee musiikkia netissä. Täältä Suomesta käsin on niin helppo luulla, että muualla maailmassa asiat hoituvat yhtä helposti ja vaivattomasti kuin täällä! Puhelinfirmat ovat pahimpia huijareita, joista ei tahdo päästä eroon kerran liittymän avattuaan. Valelaskuja tipahtelee postiluukusta, mikä saa normaalinkin kansalaisen miettimään pommiattentaattia huijausfirmoja kohtaan. Ylipäätään Italiassa täytyy todella tarkkaan harkita mihin paperiin ja sopimukseen nimensä laittaa, sillä ehdot ovat harvoin sellaiset kuin kuvittelit ja eroon pääseminen on työn ja tuskan takana. Suomalainen rehellisyys ja luottamus tuntuu silloin hyvin arvokkaalta.

60 miljoonan asukkaan maassa myös asumisjärjestelyt poikkeavat pohjoisista. Muistan äidin sanoneen minulle lapsena, kun manguin omaan huoneeseeni uutta sisustusta ja huonekaluja, että aikuisena voin sisustaa omassa kodissa niin paljon kuin lystään (eli ei tipu). Nuori suomalainen teini ei maltakaan odottaa omaan kotiin muuttamista, oli se sitten kimppakämppä, soluasunto tai muu vastaava. Meihin on iskostettu, että omillaan pitää pärjätä mahdollisimman varhaisesta lähtien eikä jäädä äidin helmoihin roikkumaan. Mitä tekee italialainen? Odottaa sen oikean löytymistä ja naimisiinmenoa ja vasta sitten muuttaa lapsuudenkodistaan pois. Ja jos sattuisi käymään kehnommin ja tulee avioero, niin lapsi muuttaa ensi hädän iskiessä takaisin vanhempiensa luo. Tämä on aivan normaalia, sillä kuka kallista asuntoa nyt yksin pystyisi maksamaan. Perhe on lisäksi aina valmiina auttamaan ja joskus jopa helpottunut, että lapset löytyvät oman kodin katon alta. Sisiliassa ja Etelä-Italiassa tämä on vielä tiukempaa yhteiseloa ja lapsia saatetaan jopa estää lähtemästä kotoa tai kotikaupungista pois. Perheen kun täytyy pitää yhtä!

Tiedän myös tapauksen, jossa n. 40-50-vuotias poikamies asui toisessa kaupungissa töiden vuoksi ja matkusti joka viikonloppu äitinsä luo pyykkikassi mukanaan. Vuokra-asunnossa oli toki keittiö ja pyykinpesukone, mutta viikonlopun jälkeen mies matkasi takaisin poikamiesboksiinsa puhtaat pyykit kassissa ja pakasterasiat täynnä mamman kokkaamaa ruokaa. Näin siis Italiassa. Kysyn vaan, onko syy helpolla pääsevien poikamiesten, vai kenties äitien, jotka pitävät kaiken kotitaloustaidon omissa hyppysissään ja passaavat aikuisia lapsiaan hautaan asti? Suomalaisetkin äidit osaavat olla auttavaisia, mutta jossain tulee raja vastaan. Pesepä itse omat kalsarisi, tuossa on pyykkikoneen ohjekirja.

Italiassa ollaan oltu erittäin kiinnostuneita aina, kun olen kertonut, että Suomessa opiskellaan kotitaloutta eli kodinhuoltoa, siivousta ja kokkausta ihan peruskoulussa asti. Samoin jouduin suhteemme alkuaikoina välillä huomauttamaan, että pyykit eivät kulje itsestään pyykkikoriin ja muutu puhtaiksi tai että tiskit ja keittiöntasot eivät itsestään puhdistu, kun äiti ei ole täällä niitä hoitamassa.

Vaikka Italia onkin mainio paikka lomanviettoon ja irtiottoon arjesta, niin Suomessa minut valtaa toisenlainen vapaudentunne. Aah, voin tehdä mitä ja miten haluan! Koko koti omassa hallussa eikä tarvetta neuvotella miten, milloin ja kenen kanssa kukin asia hoidetaan. Sillä supersosiaalisuutta ja yhteistaloutta kädenvääntöineen ei pitkään jaksa. Yksinolo on joskus parasta balsamia, jotta kuulee omat ajatuksensa. Italiassa saatetaan silloin luulla, että sinulla on jokin ongelma kun haluat vetäytyä seurasta. Ihanaa, kun olemme kaikki vihdoin yhdessä, kuuluukin usein anopin suusta. Hetken sitä ihanuutta jaksaakin, kunnes alkaa reviiri tuntua liian tukalalta. Suomalaisessa kun asuu sisällä pieni eräjorma, jonka täytyy päästä välillä mittailemaan maita ja mantuja yksin, ihan vaan mielenterveyden vuoksi. Tämän olemme kehittäneet omaksi taiteenlajikseen ja kansanluonteeksi asti.

Asiat, jotka näen kirkkaammin Suomeen palattuani ovat edelleen ne samat kuin aina ennenkin. Iloitsen kirjastosta, saunasta, luonnon puhtaudesta ja läheisyydestä kaupungissakin sekä rauhallisesta pikkukylätunnelmasta. Asuntojen tiiviydestä ja lämmityksestä sekä asuntoyhtiöiden hyvästä hoidosta (oma talonmies yhtiömme pihapiirissä on ihan parasta!). Sen sijaan en pidä siitä, että Suomessa usein jäädään tuijottelemaan joukosta erottuvia tai oudosti käyttäytyviä. Täällä vaatii pokkaa olla erilainen ja massasta vähänkin poikkeava. Italiassa populaation sekaan mahtuu ne oudommatkin tyypit, eikä juuri mikään hätkähdytä. Se on taas omanlaistaan vapaudentunnetta.

Minun näkemykseni Italian ja Suomen eroista saattaa poiketa paljonkin mieheni ja muiden italialaisten näkövinkkelistä. Harva dissaa omaa maataan, sillä kotimaa on sydämissämme kuitenkin se lintukoto, jonne vaisto kuljettaa tuhansienkin kilometrien taa. Kaikessa hyvässä ja pahassa, sykimme synnyinmaamme kanssa samaa energiaa ja ymmärrystä.

Kuten italialainen sarjakuvakin sen sanoo, il posto ideale non c'e, eli täydellistä paikkaa ei ole olemassakaan. Ei Italiassa eikä Suomessa. Mutta lasi on aina puoliksi täynnä, kun nämä kaksi maata ja elämäntyyliä voi yhdistää. Onko kyseessä sitten prosecco-lasillinen vai kotikaljatuoppi, on makukysymys. Molemmat maistuvat hyvältä vuorotellen!

Lasi on puoliksi täynnä,
kun saa maistaa molempien maiden makuja ja maisemia.



Onni on hetki omaa rauhaa. Niin se vaan on, että kaltaiseni Vesimies kaipaa omien polkujen kulkemista, olivat ne polut sitten Italiassa tai Suomessa.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti