Monella parilla on ns. "meidän biisi", joka herättää muistoja ja vie suhteen alkuaikoihin, yleensä niihin onnellisiin ja huumaaviin. Niihin, joita kannattaa muistella.
Ensimmäisen kumppanini kanssa meillä ei koskaan ollut yhtä laulua, joka olisi ollut se meidän biisi. Sitä ehkä joskus jopa harmittelimme. Jos oikein piti tiristää, niin Joni Mitchellin Hissing of the Summer Lawns oli meidän albumimme. Mutta yksittäisen kappaleen sijaan meillä oli Eppu Normaalin, Joni Mitchellin ja Rushin koko tuotanto. Niitä en olekaan eromme jälkeen juuri pystynyt kuuntelemaan, mikä on harmi, sillä Rush on toki helvetin kova progebändi ja Joni Mitchell on ikoni ja Eput ovat suomalaisille sama asia kuin Suomi itse. Lopulta ne levyt, se musiikki tuntui kuuluvan siihen entiseen elämään. Mennyttä, elettyä, ei enää kuranttia. Pikkuisen kuristavaa.
Tilalle astui paljon uutta musiikkia, eksoottista, erilaista. Uuden miehen kanssa meillä oli kasapäin "meidän biisejä", niistä sain jopa ihan oman kokoelman. Se oli poltettu levylle, jossa luki Smart buy, hyvä ostos. Koinkin saaneeni miestä vaihtamalla hyvän diilin, vaikka vanhaa piti surra kauan. Tuskaa oli niin takanapäin kuin edessäkin. Mutta niin oli elämän sekoittavaa pähkähullua rakkauttakin.
Kun suhteessa on ryppyjä, kolhuja ja epävarmuutta jatkumisesta, tai peräti tyly loppu käsillä, jokin osa meistä hakeutuu kuuntelemaan noita meidän biisejä. Niin minäkin tein, se on kai meihin ohjelmoitua automaattikäytöstä. Että ryvetään nyt kunnolla, kaivetaan puukolla sydäntä ja kierretään kahvaa monta kierrosta. Tämä tuska täytyy elää läpi, sen täytyy tuntua.
Ja tuntuuhan se. Another Chance. Anna vielä toinen mahdollisuus, minä muutun jos on tarpeen. It Takes a Fool to Remain Sane. Sillä meidän rakkautemme oli hullua alusta asti, pakottavaa tarvetta olla yhdessä, yhtä. Ei siinä järjellä ollut mitään sijaa. Sillä välillämme oli tuhansia kilometrejä, kielimuuri, kulttuurit ja erilaiset taustat. Ja silti sillä ei ollut mitään väliä, sillä
"I can go the distance / I can be your choice / I will be your medicine / Just when you need more / If loving is your target / Then aim yourself at me / Cause I can go the distance / If you believe"
Ja minähän uskoin, me molemmat uskoimme. Ja etäisyyttä todellakin oli.
Mitä muuta levyjen tuskalaarista löytyykään? No ainakin U2:n Beautiful Day, sillä tekstirivi "You've been all over, and it's been all over you" puhutteli minua kovasti ja puhuttelee edelleen. Tätä tuli kuunneltua yhtä mittaa. Sitten You Got Stuck in the Moment. Se hetki pakotti meidät yhteen, tutkimaan mikä on tämä merkityksellinen hetki, merkityksellinen tunne. Kuin tämä rakkauden huumaava malja olisi tuotu eteen jumalallisella tarjottimella eikä sitä voinut jättää ottamatta vastaan. Ja minähän en täysistä laseista yleensäkään kieltäydy.
Sitten on koko joukko italialaisia tuskaisen rakkauden täyttämiä lauluja, joihin en edes mene nyt, sillä niitä on liikaa. Siis suurinpiirtein italialaisartisti Nekin koko tuotanto ja varsinkin Semplici emozioni. Aina löytyy teksti, joka koskettaa syvältä, joka on juuri minun kokemuksestani kirjoitettu. Sillä tämä on universaalia kamaa. Rakkauden löytyminen, sen kokeminen, epäröinti, onnen aallonharjat, murheen pimeät luolat ja siitä kaikesta luopuminen. Raastavaa, rikki paiskovaa tunnetta, josta ei pääse irti. Se jää elämään, kunnes joskus hiipuu, tai edes painuu taka-alalle. Mutta kuten Jeff Fosterkin sanoo YouTube-videoillaan, se ei koskaan häviä. Et saa tunnetta irti itsestäsi, se kulkee mukana. Aina.
Ehkä pahin laulu eksyi mieleen vasta muutama päivä eron jälkeen, eli tänään. Take Me to Church. Ai, NYT sattuu. Alkuaikoina, sinä tuskaisena keväänä, olisin halunnutkin naimisiin. Mutta me molemmat tiesimme, että olin vain paniikissa edellisen suhteen päätyttyä ja halusin edes jotain takeita tulevaisuudesta. Se olisi ollut vain laastari, pika-apu päälle hyökyvään ahdistukseen. Mutta vaikka emme koskaan menneet naimisiin näiden 17 vuoden aikana, niin olimme silti toisiimme sitoutuneita. Take me to the church of you. Sinä olet minun kirkkoni, vie minut alttarillesi. Tunnustan syntini, annan uhraukseni. Anna minulle ehtoollisesi, anna minulle siunauksesi. Vie minut perille.
And now I do believe I open up and breath you into me
I'd like to drink from you, worship the ground you walk on
Be yours in our communion
Take me to the church, take me to the church of you
And I'll be on my knees to give you my confession
Subject of my desire, object of my obsession
Your body like a shrine, I offer sacrifices up to you
And you will let me in to places sweet and sacred
To where the flame is naked
Take me to the church, take me to the church of you
And I'll be on my feet to sing my praises to ya
Sing glory Hallelujah
Take me to the church, take me to the church of you.
Mutta ihminen ei voi etsiä onnea itsensä ulkopuolelta, muuten sen voi menettää milloin vain. Siihen ei mene kuin ohikiitävä hetki, kun se kaikki on ohi. Kun ihminen etsii rakkautta ja täyttymystä toisesta ihmisestä, hän etsii sitä itsestään. Sillä jos olemme kaikki loppukädessä yhtä energiaa, yhtä chi'tä, yhtä alkulähdettä, meillä on kaipaus yhdistyä toiseen syvällisellä tasolla. Sillä rakkaudessa löydämme paitsi toisemme, lopulta myös itsemme.
"What you don't have / you don't need it now."
 |
| Tässä roikun enkä muuta voi. Kuva: Nick Fewings, Unsplash |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti