Ihmisen ideaalitila

Ihmisen perusluonteeseen kuuluu etsintä. Aina etsitään jotain: lapsena kavereita ja todistukseen kymppejä, nuorena opiskelupaikkaa ja seurustelukumppania, sitten työpaikkaa, asuntoa, autoa ja muuta omaisuutta. 

Seuraavaksi tavoite voi olla jo saavuttaa valitsemallaan alalla menestystä ja nousukiitoa tai jos veri vetää enemmän kotiin päin, niin halutaan lapsia, lemmikkejä, nätimpää sisustusta. Samaan aikaan saatetaan tavoitella luontoyhteyttä, puhtaampaa ruokavaliota, kehon liikkuvuutta, terveyttä. Aina etsinnän toivotaan johtavan johonkin parempaan kuin tämä hetki tässä.

Suljen silmät ja kuuntelen mitä tarvitsen juuri nyt.

Iho höyryää, kuumasta saunasta ja virkistävästä vedestä. Laiturin puupinta tuntuu kovalta jalkapohjaa vasten ja selkä ottaa tuntumaa karheaan froteepyyhkeeseen, joka ympäröi kehon ja märän uimapuvun. Raikastava, mutta samalla lämmin tuuli yrittää päästä märän tukan läpi ja ujuttautuu ohimennessä korvaan. Laituri keinuu silloin tällöin ja sitä tervehtivät laineet sanovat lip lap. Järven selällä moottorivene kirmaa eteenpäin auringon valaisemilla aalloilla, ihan vaan tuoden muistutuksen siitä, että on täällä muitakin kuin minä.

Haapalehvistön tuttu suhina kuuluu taustalla ja aurinko paistaa otsaan, poskille, nenään, käsivarsille. Linnuilla on kovasti asiaa toisilleen ja joutsenet käyvät valtataistelua keskenään siipiä hurjasti räpsytellen. Kala käy pinnan päällä kääntymässä. Molskis ja taas lip lap, lip lap. Käteni nojaavat tuolin käsinojia vasten, kourat avoimina taivasta kohti. Olen vaipua ajattomaan meditaatioon, nirvanan kaltaiseen tilaan.

Ja kun viimein avaan silmäni, on mieli vapaa kaipuusta. Sillä juuri nyt en etsi mitään, en tavoittele mitään, en tahdo mitään. Olen vain. Ja pelkkä oleminen, se taitaa olla ihmisen ideaalitila. Ohimenevä, mutta kultaakin kalliimpi.