Päällepäsmäri

Syy miksi mieheni jätti minut alkaa selvitä nyt lähes kahden viikon mysteerin jälkeen. Mihin jäljet rakkauden sylttytehtaalla johtavat? Tietysti takaisin minuun.

Hän oli onneton Suomessa ja syy oli tietysti minun. Olenhan suomalainen.

Hän koki suomalaisen yhteiskunnan, työkulttuurin ja elämän kovin vaikeaksi. Ja minun takiani hän täällä ylipäätään oli. Syy on siis minun.

Työ oli raskasta, uuvuttavaa ja stressaavaa vuorotyötä, pitkiä päiviä, uhraukseen nähden vähän palkkaa. Ei yötyökorvauksia, ei sunnuntai- tai iltalisiä, ei terveydenhuoltoa, ei lomarahoja. Suomalaisen taksimiehen elämää siis. Koska hän teki tämän kaiken minun vuokseni, syy hänen sisäiseen onnettomuuteensa oli tietysti minun.

Kavereille ei jäänyt aikaa, kun aina piti olla töissä. Ja kun hän oli vapaalla, hän vain nukkui. Muut olivat silloin töissä, joten oli mahdotonta tavata ketään. Kenen syy? Minun.

En halunnut muuttaa Helsinkiin etsimään kultapataa sateenkaaren päästä, koska en uskonut sellaista sieltä löytäväni. Kenen syy? Ai niin minun. Ja niin se todella olikin.

Olin itsenäinen suomalainen nainen, Vesimies-aurinko, Jousimies-nousu, Kauris-kuu ja vaadin häneltä vähintään yhtä paljon kuin itseltäni. Siis liikaa. 

Kun minä opiskelin, hänen oli käytävä töissä. Kun minä olin masentunut ja työuupunut, hänen piti olla vahva. Vaikkei ollutkaan.

Mietin, että jos toinen kotona tuntee vuosikaudet syvää synkkyyttä, ahdistusta, terveysongelmia ja näköalattomuutta, tarttuuko se seiniin ja ilmapiiriin? Fengshuin mukaan varmasti tarttuukin. Onko se kuin epidemia, joka tarttuu siihen toiseen ja aiheuttaa tälle samat oireet? Sairastutinko minä hänet?

Ja kun minä aloin toipua, oliko se merkki hänelle alkaa oireilla, saada vihdoin olla vuorostaan heikko?

Tiedän sen itsekin kokeneena, että aina on helpompi syyttää toisia kuin itseään. Niin olen tehnyt, tosin en kovin hyvin tuloksin. Kun voin huonosti töissä, syytin työtaakkaa. Kun minulta vaadittiin mielestäni liikaa, syytin esimiehiä ja pomoja, asiakkaita ja hallitsematonta työtulvaa. Kun jouduin tekemään töitä omien arvojeni vastaisesti, syytin työpaikan moraalia. Ja kun sairastuin, sillä ei ollut mitään tekemistä minun itseni kanssa. Se kaikki vain tapahtui minulle. Sain rangaistukseni, epäreilun tietysti, karmalta, universumilta, kuka ties Jumalaltakin. Elämä pani minut lyttyyn, enkä mitään voinut. Paitsi elää sen läpi ja etsiä toipumista.

Viimeisin vuosi on ehkä ollut elämäni onnellisimpia, sillä olen ollut hilkulla saavuttaa sisäisen rauhan. Välillä olen levännyt siinä, uskonut, että on vain nyt, ja nyt olen turvassa, olen rauhassa, olen täydellinen tällaisenaan. Niin ajattelin silloinkin, kun mieheni sai sanottua, että on muuttamassa pois. Tunsin vahvasti, että tällä on jokin tarkoitus, joka vielä selviää minulle. Että tästä seuraa vain hyvää ja että voin olla rauhallinen. Surunkin keskellä.

No, se rauha on nyt toistaiseksi pyyhkäisty pois, ainakin pinnalta. Sillä minähän olen syyllinen mieheni pahaan oloon. Kun minut ja minun vaatimukseni poistetaan yhtälöstä, hän voi olla vapaa.

Mutta kukaan ei voi todella olla vapaa ennen kuin ottaa vastuun omasta hyvinvoinnistaan. Mieheni olisi voinut irtisanoutua ja jäädä sitten vaikka työttömäksi miettimään tulevaisuutensa ratkaisuja, kenties kouluttaa itsensä eri alalle, antaa ajatuksilleen ja elämälleen tilaa kehittyä. Hän olisi voinut hakea keskusteluapua tai terapiaa tai jäädä edes sairaslomalle jo vuosia sitten. Hän olisi voinut puhua minulle niistä puolista suhteessamme, jotka eivät hänen mielestään toimineet. Ja hän olisi voinut lähteä Italiaan, puhuen ensin rehellisesti kanssani siitä, että voisinko hänen vuokseen harkita muuttamista sinne myös, edes jonkun vuoden päästä. Olisin saattanut suostuakin, päätöstä rauhassa kypsyteltyäni.

Sen sijaan hän päätti, tai tunsi, että hänen onneton olonsa johtuu pohjimmiltaan minusta. Olen se pirttihirmu, joka vaatii rahaa joka kuukausi yhteisiin laskuihin ja asumisen kuluihin. Olen se päällepäsmäri, jonka asunnossa Suomessa eletään ja jonka toiveiden mukaan mennään. Olen se pallo jalassa, joka ei suostunut muuttamaan Italiaan anopin nurkkiin notkumaan. Enää toista kertaa.

Mutta olen myös se elämän tärkein ihminen. Se, joka jakaa arjen vastoinkäymiset ja hyvien uutisten ilonhetket. Olen se, joka ottaa sinut vastaan kylmän yövuoron jälkeen lämpimässä sängyssä ja halaa sinut uneen. Olen se, joka auttaa sinua tekemään muuttoilmoituksen ja osoitteenvaihdon viranomaisille ja irtisanomaan vakuutukset. Olen se, joka ymmärtää täysin miksi lähdet ja miksi et voi jäädä. Ja olen se, joka on rakastanut sinua omalla vaillinaisella tavallaan 16 vuotta, 11 kuukautta ja joitakuita päiviä päälle.

Itsensä kanssa on kaikkein vaikeinta elää, 
etenkin kun ei näe eteenpäin.

  

Aurinko pilkottaa horisontin takaa,
vaikkei vielä valaise koko polkua.
Elämään kuuluu myös pimeitä paikkoja.